keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Älä minulta kysy! Ohjattavan autonomian tukemisesta

Opinnäytteen ohjauksessa näkyy vuorovaikutusaineistoissa eräs toistuva ongelmatilanne, jota opettajat myös usein ohjauskoulutuksissa kuvaavat kertoessaan kokemuksistaan. Se voidaan nimetä opiskelijan liialliseksi riippuvuudeksi, vääräksi asenteeksi, takertumiseksi, joskus laiskuudeksi tms. Se harmittaa ohjaajia melkoisesti.

Vuorovaikutusaineistossa näkyy tilanteita, joissa opiskelija pyytää melko yksityiskohtaisia ohjeita, usein kysymysketjuina. Ohjaajan vastauksista huomaa, että hän muuttuu kärsimättömäksi vastatessaan. Samalla hänen on kuitenkin vaikea olla vastaamatta. Keskustelussa kysymystä seuraa vastaus - toisin toimiminen vaatisi erityistä vuorovaikutuksellista "työtä". Etenkin jos työhön kuuluu auttaa ja asiantuntijana myös tietää oikean vastauksen kysymykseen.

Opiskelijalla on siis edessään tehtävä, joka hänen pitäisi (ohjaajan mielestä) suorittaa itsenäisesti - siis ratkoa siihen liittyvät monet pienet valintatilanteet ja ihmettelyt itse. Sen sijaan hän esittää joukon "teenkö näin, entä saanko tehdä näin, sopiiko tämä, onko tämä hyvä" -tyyppisiä varmistelevia kysymyksiä ohjaajalle.

Tiedän itse ärtyneeni tällaisiin kysymyksiin. Ne tuntuvat "tivaamiselta". Minulta pyydetään enemmän kuin olen valmis antamaan.

Ärtymys liittyy siihen, että ohjaaja tavallaan työllistyy asiaan, jonka hän on mieltänyt ohjattavansa tehtäväksi. Ehkä sekin ärsyttää, että tällaiset kysymykset eivät ole kovin mielenkiintoisia ohjaajalle. On kiinnostavaa jutella tutkimustyön ydinkysymyksistä, puntaroiden vaikkapa metodologisia asioita - ei muodollisuuksia tai erilaisia tieteellisen genren perussääntöjä.

Toisaalta, ohjaukseen kuuluu se, että ohjattava saa pyytää apua silloin kun hän sitä tarvitsee. Opiskelija, joka tällaisessa tilanteessa saa vastauksen "tämä sinun pitää tehdä itse", "älä minulta kysy", voi kokea että hän jää ilman apua tai että hän teki apua pyytäessään väärin.

Opiskelijalla voi myös olla ajatus, että on parempi varmistaa kaikki asiat etukäteen kuin saada kritiikkiä jälkikäteen ja käskyn tehdä toisin. On ymmärrettävästi hyvin turhauttavaa tehdä suuri työ ja saada ohjeita siihen vasta jälkikäteen.

Mistä on kyse - miten ongelma voidaan ratkaista?

Ennakointia vai reaktioita?

Ohjauskoulutuksissani yksi keskeinen kehittämislinja, jonka opettajat poimivat käyttöönsä on proaktiivisten keinojen tuominen reaktiivisten keinojen rinnalle. Se tarkoittaa sitä, että haastavat oppimistilanteet ja -tehtävät tuetaan ja pohjustetaan etukäteen hyvillä "tukitelineillä", jotka auttavat opiskelijaa ennakoimaan haasteita ja luottamaan kykyynsä ratkoa ongelmia. Opinnäytteen ohjauksessa onneksi onkin paljon sellaista, mitä voidaan etukäteen sopia ja paaluttaa: missä määrin opinnäytteen ohjaus edellyttää itsenäistä panosta, millaista sitkeyttä tulisi osoittaa, millaisia työvaiheita tyypillisesti käydään läpi, mitkä ovat vaikeita haasteita joiden kanssa tulisi hieman jaksaa painia.

Ei tarvitse antaa yksityisvastaanotolla detaljoituja ohjeita, jos samat ohjeet voidaan välittää muulla tavoin ja tehokkaammin. Ei myöskään tarvita runsasta korjaavaa palautetta asioista, jotka voidaan viitoittaa etukäteen. Lisäksi, jos ohjattava ymmärtää, mitä asioita hänen on tarkoitus SITKEÄSTI HARJOITELLA, hän osaa ehkä paremmin itse edellyttää itseltään itsenäistä ongelmanratkaisua. Silloin hän ei juokse varmistamassa jokaista pientä asiaa opettajalta. Tässä on pohjimmiltaan kyse siitä, että syntyy etukäteen tarpeeksi selvä kuva siitä, mitä opinnäyteprosessissa on tarkoitus oppia: millaiset taidot harjaantuvat sen myötä. (Pidän tuosta harjaantumis-sanasta siksi että se muistuttaa prosessin vähittäisyydestä, hitaudesta ja toistojen ja sitkeyden vaatimuksesta.)

Toisaalta: kaikkea ei voi hallinnoida etukäteen

Edellä kuvattu hyvä periaate huolellisesta ennakoivasta ohjauksesta ei auta kaikkeen. Emme voi aina etukäteen tietää, mikä asia tai kysymys opiskelijan kokemuksessa hahmottuu ongelmaksi, johon juuri hän katsoo tarvitsevansa apua ja tukea.

Emme ylipäänsä voi muotoilla seurattavaa sääntöä kaikesta. Tarkoitus ei edes ole tehdä opinnäytteitä vuokaaviomallin mukaan. Tarkoitus on että jokainen oppija haastaa itsensä ja oman persoonansa ja harjoittaa omaa tapaansa käydä läpi mutkikas prosessi, jossa luetaan, kirjoitetaan, ihmetellään, ratkotaan ongelmia, luodaan uutta ja otetaan samalla mittaa omista käsityksistä, omasta oppimishistoriasta ja omista toimintamalleista.

Kaikkea ei pidä hallinnoida siksikään, että opinnäyteprosessin idea nimenomaan on selviytyä asioista, joihin matkan varrella törmää. Tutkimuksessa KUULUU TÖRMÄTÄ asioihin ja rakennella prosessi osittain ennakoimattomien tilanteiden kautta. (Miten voisi toisin olla, jos kuitenkin ollaan luomassa uutta tietoa?)
 
Ohjauskeskusteluun antautuminen - aina uudestaan ja kaiken uhalla... 

Koska opetusmetodina on vapaasti jäsentyvä ohjauskeskustelu, ei voida välttää sitä, että joskus opiskelija kysyy sellaista johon ohjaaja ei halua lähteä mukaan tai joka juuri hänen arvionsa mukaan on "pikkuasia".

Ohjauksessa täytyy hyväksyä se että on löydettävä neuvotellen se tapa keskustella, joka juuri meille sopii. Sitä ei löydy ellei uskalleta kokeilla. Jos opiskelija ei uskalla kysyä ollenkaan, hän ei itsekään voi löytää tasapainoa avun saamisen ja itsenäisen ponnistelun välillä.

Ei pidä pelätä ohjauksen korjausliikkeitä, eikä metapuhetta. Jos ohjaaja kokee, että opiskelija kysymyksillään hakee liian suurta riippuvaisuutta opettajasta, mitä hän voisi tehdä?

Aineistostani näen että ohjaajat joko
a) yksinkertaisesti vain kärsivällisesti vastaavat kunnes kysymykset loppuvat, tai
b) vastaavat koko ajan lyhytsanaisemmin ja lopulta sanovat, että "kyllä sinun nyt pitäisi itsekin pohtia asiaa" ja viittaamalla jonkinlaiseen itseohjautuvuuden tai itsenäisen työskentelyn ideaan.

Olen miettinyt paljon, auttaako tuo jälkimmäinen keino opiskelijaa toimimaan itsenäisemmin seuraavalla kerralla. Tunnistaako opiskelija seuraavalla kerralla tilanteen, jossa hänen pitäisi osata itse ratkoa ongelmia, penkoa vastauksia lukemalla vihdoin ne seikkaperäiset graduohjeet (!), kestää epävarmuutta tai ajatusta, että johonkin hänen työnsä kysymykseen voi kohdistua myöhemmin kriittinen palaute?

Omia ratkaisuehdotuksiani ohjaajalle

Jos ärryt siitä, että opiskelija tuntuu teettävän sinulla omia töitään kyselemällä liian "epäautonomisia" ohjeita, oletko varma että hän TIETÄÄ sinun toivovan häneltä suurempaa autonomiaa? Tietääkö hän että juuri tässä hän nyt ilmentää epäautonomisuuttaan? Entä jos hän ajatteleekin olevansa tunnollinen, aktiivinen, tarkka tai eteensä katsova? Tai entä jos hän ei tiedä miten muuten ratkoa ongelmia kuin tuoda niitä sinulle?

Onko mahdollista sanoa, että  "minulla on nyt aikaa vain puoli tuntia, joten käydään läpi tärkeimmät asiat tässä. Kirjoita ylös ne asiat jotka jäävät roikkumaan, sitten voit miettiä mistä niihin löytyy ratkaisuja ja apua".

Tai: "osa tätä opinnäyteprosessia on oppia tekemään hyvin monta erilaista pientä ja suurta ratkaisua työn varrella, ja oppia luottamaan vähitelleen kykyynsä tehdä näitä ratkaisuja. Osaan näistä ratkaisuista voit konsultoida minua, osaan niistä voit käyttää seminaarikavereitasi, osaan on olemassa ohjeita joita sinun pitäisi oppia hyödyntämään. Tässä sessiossa toivon että voimme paneutua asioihin x ja y..."

Jos koet että joudut vastatessasi väärään rooliin, tai kysymykset tekevät tilanteesta vääränlaisen, epämielekkään, syystä tai toisesta, pelaa aikaa! Keskustelussa syntyy helposti se harha että kaiken pitää tapahtua JUURI NYT. Bäng, minulta kysyttiin kysymys. Bäng, siihen pitää vastata. Jos keskustelussa mättää ylipäänsä mikään, ota aikalisä. Sano vaikka että "odotas hetki, minun pitää järjestää ajatuksiani hetken".

Jos keskellä keskustelua tunnet tarvetta kehystää tilanteen toisin, tee se joka tapauksessa ystävällisesti ja koita sanallistaa se, miksi olisi hyödyllistä että ei toimita siinä suunnassa kuin mihin tilanne on kulkemassa.

Parhaiten ohjaustilanne onnistuu, jos itse järjestät sen niin että voit harkita rauhassa interventioitasi. Kysymykseen vastaaminen on "ohjausinterventio", sinun ammatillinen interventiosi, halusit sitä tai et. Helpoin tapa tuoda ohjausinterventioihin harkintaa on jäsentää keskustelua niin, että kysymykset ja ongelmat, isot ja pienet, otetaan tavalla tai toisella pöytään ennen kuin niihin käydään käsiksi.

Ohjauskeskustelun ei ylipäänsä tarvitse "onnistua kerralla". Kun kaksi ihmistä luo ohjaussuhteen, se on tavallaan ainutkertaista - ei sitäkään voi heti osata täydellisesti. Siihenkin harjaantuu.


3 kommenttia:

  1. Minulla on näissä tilanteissa ollut tapana ennen vastaamista kysyä: "Mitä vaihtoehtoja sinä itse olet harkinnut ja onko sinulla jokin suosikki ratkaisuksi." Yleensä siten pääsee selville, yrittääkö henkilö vain päästä helpolla, vai onko hän täysin pihalla. Laiskurin voi sitten lähettää miettimään. "Kyllä sinä tämän osaat."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin juuri Markku Ihonen opasti Tampereen yliopiston pedagogiikan peruskurssilaisia: älkää vastatko! Sen sijaan pitää laittaa opiskelijat ensin itse vastaamaan omaan kysymykseensä.

      Joskus tuntuu, että olisi mukavaa, jos näissä tilanteissa voisi aina käyttää 'Let me Google that for you' -palvelua: http://lmgtfy.com/
      Vaikka se onkkin melko sarkastinen ratkaisu.

      Itse olen joskus ensin kysynyt, että onko ohjattava itse yrittänyt etsiä ohjeita jostain.

      Poista
  2. Tuo tapa muistuttaa keinoa jota väitöskirjassani tutkimani ohjaavan koulutuksen ohjaajat käyttivät välillä. Kysymys ikään kuin hyväksytään agendaan mutta palautetaan se kysyjän pohdittavaksi. Samalla osoitetaan toiselle että uskotaan häneltä ideoita löytyvän.

    VastaaPoista