tiistai 8. tammikuuta 2013

Katsottuna

Vaikka olisi kuinka rutinoitunut kouluttaja, kouluttamiseen liittyy pelkoa. Kouluttaja tai opettaja menee toisten eteen, antaa ikään kuin kasvonsa opetukselle, kurssille - ylipäänsä sille asialle tai näkökulmalle, jota haluaa käsitellä tai kannattaa, josta on kiinnostunut ja johon kutsuu muita perehtymään.

Olen nähnyt paljon vaivaa purkaakseni pois ajatusta opettamisesta performanssina, "esiintymisenä". Toki siihen liittyy esiintymistä ja esiintymistaitoa, mutta pelkästään sitä se ei ole. 

 
Koulutuksen onnistuminen ei ole vain minun suoritukseni. Voin tietysti epäonnistua kouluttajana, mutta se on jotain paljon perustavampaa kuin se, onnistuuko "esitykseni". Joskus olen saanut sellaista palautettakin, että se että teen virheitä tai en suoriudu joka asiasta täydellisesti, tekee helpommaksi muille kulkea viitoittamaani suuntaan.

Tämä sopii etenkin yliopistopedagogisessa koulutuksessa, jossa on aika voimakas voimauttamisen painotus: ihmisten ei tarvitse olla täydellisiä, mutta olisi tärkeätä saada heidät luottamaan itseensä opettajina sekä uskomaan että opettamiseen kannattaa satsata. Ja erityisesti: saada heidät uskomaan että kannattaa jakaa kantamuksia.

Kouluttajan tehtävä on mielestäni johdattaa ihmiset rakentamaan yhdessä jotain mielekästä, nimenomaan tunnistamaan oman toimintansa mahdollisuudet ja oma vastuunsa yhteisestä työskentelystä. Mikä tärkeintä, olen halunnut että ihmisille syntyy kokemus sekä itsestään että ryhmästä aktiivisena toimijana, jonka käsissä on se mitä tapahtuu ja mihin suuntaan mennään.

**

Silti - haluan myös miettiä sitä katseen kohteena olemista. Onhan se kuitenkin myös hyvin oleellista, että seison siellä toisten edessä ja olen valmis tarjoamaan peilauksia ryhmälle.

- Kyllä ne kuitenkin katsovat minua.

Joskus kun väsyttää, tai on jostain huolissaan, ajatus kymmenien silmäparien pureutumisesta juuri minuun tuntuu aivan ylivoimaiselta. En voi mitenkään riittää.

Mutta sitten toisaalta. Hehän katsovat jotakuta muuta kuin minua. Se "kouluttaja" jonka itse kukin mielessään rakentaa, on aina eri. Minä heijastan jotain takaisin - heijastus on jokaiselle eri.

Ehkä he eivät oikeastaan katsokaan minua, vaan peiliä kauttani.

**

Siinä katsottavana olemisessa, katseiden verkossa, voi tavallaan oppia myös lepäämään. Sehän voi myös olla jotain joka kannattelee minua? Tai aalto jonka harjalla voin keikkua ja se voi kuljettaa minua jonnekin, minne en yksin pääsisi.

Opiskeluaikana pelkäsin puhua ryhmässä tai seminaarissa: punastelin enkä saanut sanaa suustani. Oli vaikea ilmaista ajatuksia muiden kuullen.

Opettelin sitten ajattelemaan, että kun avaan suuni, minä SAAN puhua, minulla on OIKEUS puhua. Kuvittelin, että minua oli jotenkin estetty puhumasta ja nyt "vihdoin sain sanoa mitä ajattelin". Se auttoi.

Toisten katse voi olla myös lahja.

**


Tärkeätä on ehkä hyväksyä paikkansa, myös siellä toisten edessä.

Ja oikean hetken tullen hiipiä takariviin ja antaa ihmisten rauhassa tehdä töitä.


2 kommenttia:

  1. Hyviä ajatuksia minulle, joka olen 25 vuotta pelännyt eniten elämässäni esiintymistä ja nyt uuden ammatin kautta joutunut/päässyt "katsottavaksi". Rankka ja antoisa tie. Nyt reilun vuoden jälkeen useimmiten nautin tilanteista.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommenstistasi, Tuo on mainiota kuulla! Se on ihmeellinen juttu miten suuri muutos voi joskus olla. Hyvin rohkaisevaa!

    VastaaPoista