torstai 31. tammikuuta 2013

Lukukausimaksut vai ei?

Olin kuuntelemassa Tampereen yliopiston sekä TAMY:n järjestämää tilaisuutta "Lukukausimaksut vai ei?" Seminaarin yllykkeenä on ollut lukukausimaksukokeilu 2010-2014, jossa haluttu yliopistojen kokeilevan lukukausimaksujen perimistä EU- ja EEA- alueiden ulkopuolisilta opiskelijoilta. Kokeilun tarkoituksena oli tarkastella, mitä seurauksia lukukausimaksujen perimisestä olisi.

Seminaarin toisena yllykkeenä oli myös lakialoite, jonka mukaan yliopistot tulisi velvoittaa perimään näitä maksuja.

Kokeilua pidetään kaikkinensa heikosti onnistuneena. Kokeiluun lähti mukaan vain osa yliopistoista ja mukaan lähteneistäkin vain harva lopulta lähti toteuttamaan maksujen perimistä. Kokeiluun osallistumisen vähäisyyden vuoksi on hyvin vaikea arvioida lukukausimaksujen vaikutuksia luotettavasti. Kokeilun tuloksena yliopistoissa on tehty kuitenkin suuri määrä työtä ja nähty vaivaa, polkaistu (taas kerran) lyhyessä ajassa pystyyn uusia  käytäntöjä. Varsinaista hyötyä on koettu minimaalisesti. Siitä tunnuttiin olevan kuitenkin yksimielisiä että yliopistojen täytyisi saada tietää kuinka asian kanssa menetellään jatkossa. Jokin päätös siis tarvitaan.

Ruotsin kokemuksista kertoi professori ja dekaani Hans Adolfsson Tukholman yliopistosta. Ruotsissa kyseinen muutos on jo ajettu läpi vuodesta 2011 alkaen. Kokemukset siellä  ovat olleet sen suuntaiset, että lukukausimaksut vaikuttavat rajusti hakemusten määrään ja karsivat runsaasti ei-kelpoisia hakijoita. Varsinaisia aloittavia kv-opiskelijoita uudistus on karsinut myös. Taloudellista hyötyä maksuista ei juuri tunnu olevan.

Tukholman yliopiston kokemusten esittely pisti miettimään. Hakijoista vain pieni osa on ensinnäkään kelpoisia, kelpoisista vain pieni osa hyväksytään ja hyväksytyistä lopulta vain pieni osa oikeasti aloittaa opinnot. Kyse ei siis ole suuristä opiskelijamääristä. Heidän tuomansa rahamääräkään ei ole suuri. Sen sijaan hakemusten tuottama työmäärä on hyvin suuri, etenkin kun koneistoa ei oikein ole olemassa. Aalto-yliopistosta kuultiin yleisökommentti, joka sai monen puistelemaan päätään, kun kuultiin mikä savotta on selvittää, kuka hakijoista on maksuvelvollinen ja kuka saa siitä vapautuksen monenlaisten porsaanreikien nojalla...

Sitä kuitenkin mietin, olisiko parin sadan euron jonkinlaisessa hakemus- ja rekisteröitymismaksussa järkeä? Ehkä se vähentäisi niitä hakemuksia, joita lähetetään ilman vakaata pyrkimystä tulla opiskelemaan?

**

Minua kiinnosti SYL:in kopo-sihteerin Jarmo Kallungin esittämä kysymys: miksi ylipäänsä kansainvälistymme, miksi "kansainvälistymisen" päämäärää ei ollenkaan pureta auki? Mitä pyrkimyksiä tämän itsestäänselvyyden taakse lopulta kätkeytyy?

Se on selvää, että elämme tilanteessa, jossa yliopistot ovat ahtaalla ja että kilpailu tulee kovenemaan ja yliopistoon kohdistuvat erilaiset muun yhteiskunnan tuottamat vaateet eivät ainakaan yksinkertaistu eivätkä helpotu. Minusta ei vaan tunnu uskottavalta, että kv-opiskelijoiden lukukausimaksut olisivat mikään ratkaisu talouspulmiin. Sen sijaan uskon sen olevan askel poispäin maksuttoman korkeakoulutuksen tieltä, kuten moni seminaarissakin uumoili.

Hahmotin keskustelussa pari perusargumenttia

1.  Kansainvälistyminen on sitä että pärjäämme yliopistojen selviytymistaistelussa,  menemme koulutusmarkkinoille ja menestymme kilpailussa. Se tarkoittaa että etsimme ja seulomme mahdollisimman laadukkaita ja haluttavia koulutustuotteita (maisteriohjelmia), hiomme yliopistot vastaanottamaan näiden koulutustuotteittemme kansainvälisiä "asiakkaita" ja myös hinnoittelemme tuotteet niin, että hintakin viestii oikeanlaisesta laadusta. Samassa yhteydessä sanotaan, että onhan se sääli ja noloa, jos valttimme on vain koulutuksen maksuttomuus.

2. Kansainvälistyminen on sitä että kannamme globaalia vastuuta jakamalla koulutushyvää myös muille. Tämän ei katsota maksavan meille paljonkaan, koska a) tänne ei kuitenkaan tule kuin pieni joukko väkeä (kylmä etäinen maa, vaikea kieli, korkeat elinkustannukset) ja b) ne jotka kuitenkin haluavat opiskella täällä, kansainvälistävät meitä ja tuovat meille työpanoksensa, ja c) meillä on myös mahdollisuus ja velvollisuus tehdä osamme globaaleista talkoista kouluttamalla kehittyvien maiden opiskelijoita. Tähän ajatuksen liittyy myös argumentti, että jos joku opiskelija valitsee Suomen, näin tapahtuu todennäköisesti kahdesta syystä: siksi että koulutus on maksutonta ja siksi, että se on suhteellisen hyvää (ei aina ihan "Pisa-loistavaa",  mutta ihan kelvollista).

3. Ja ehkä vielä kolmas näkökulma, jossa hyväksytään että emme lopulta pääse eroon kovenevasta kilpailusta ja maailmasta, jossa hyvinvointivaltion idea ja ajatus maksuttoman koulutuksen kattavuudesta on jäämässä auttamatta syrjään. Sitä odotellessa voimme kuitenkin pitkittää taistelua ja hyödyntää maksuttomuuden ideaamme niin kauan kuin voimme. Siitä voisi edes yrittää tehdä selvemmin valttimme ja kytkeä sen ideaan hyvinvoivasta, turvallisesta ja demokraattisesta pohjoismaisesta valtiosta, jossa opiskellaan ei-autoritäärisesti ja kohdellaan opiskelijoita aikuisina vaikkakin nuorempina kollegoina. Tämä ajatus ikään kuin hyväksyy markkinat mutta yrittää tehdä omanlaistaan Suomi-brändiä. Ehkä ajattelemme myös, että näin säästämme vähän hermojamme kun ei tarvitse ihan joka asian perään juosta?

Oltiinhan keskustelussa hyvin yksimielisiä siitä, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion käytännöt ja kulttuuri eivätkä myöskään koulutusmallit millään muotoa ole verrannollisia koulutusmarkkinoiden vahvojen maiden (UK; USA...) kanssa.

Mietteliääksi veti. Se kävi selväksi, että jos lukukausimaksujen perimiseen mentäisiin, työmäärä tulisi olemaan suuri. Pitäisi rakentaa hallintokoneisto, joka pystyy vastaanottamaan ja käsittelemän hakemukset ja opiskelijat, pitäisi pystyttää laajemmat markkinointi- ja rekrytointikuviot, sen lisäksi olisi rakennettava apurahajärjestelmä, jotta varattomat voivat hakea... (tämä tuntuu erityisen hullulta, rahaa siirtyy oikeasta kädestä vasempaan...), on huolehdittava että tulijoille riittää asuntoja ja asiallinen vastaanotto.

Keskustelu pyöri lähinnä maisteriohjelmien ympärillä. Itse olen aina ajatellut, että yliopistojen kansainvälisin osa on itsestäänselvästi tutkimus ja tutkijakoulutus.  Tämän ajatuksen mukaan olemme jo kansainvälisiä, koska tiede on välttämättä kansainvälistä. Kansainvälistyminen olisi tällöin esteiden poistamista yliopiston perustehtävien tekemiseltä? -- Jatkokoulutuksen maksullisuudesta ei sentään vielä keskustella.

2 kommenttia:

  1. Täältä rapakon takaa voisin sellaisen kokemuksen kertoa kokemuksen kulutuksen markkinoinnista. Erehdyin miettimään jossain vaiheessa, hakisinko täällä johonkin jatkokoulutukseen tms. Täytin kyselylomakkeen netissä, jonka jälkeen oletin saavani ehdotuksia koulutuvaihtoehdoita. Sainkin. Ei kiinnostanut. Mutta ei se siihen jäänyt. Joudun aggressiivisen puhelin- ja sähköpostikampanjoinnin uhriksi. Puolen vuoden ajan minulle soiteltiin:
    "Todella mahtavaa, että mitit tulevaisuuttasi ja aiot lähteä kouluttamaan itseäsi."
    "?"
    "Laitoit siihen nettikyselyyn, että olet kiinnostunt xxx-aloista, meillä alkaa kaksi ohjelmaa 1. ja 2. Kummasta olet enemmän kiinnostunut?"
    "No totta puhuakseni, en kummastakaan."
    "Ok. Mitä vaihtoehtoja halauisit katsoa seuraavana?"
    "En oikein mitään."
    "Älä nyt luotuta. Kyllä sulle joku hyvä löytyy."
    "No täytyy sanoa, että mä en oikein nyt kuitenkaan ole kiinnostunut."
    "Miksi sitten täytit lomakkeen?"

    Ikinä ei yhdestäkään lehtimyyjästäkään ole ollut noin vaikea päästä eroon. Ja inha olo jäi. Kävi sääliksi myyjääkin. Mutta sellaistakin se sitten ehkä on, kun koulutus on myytävä tuote. Pitää olla myyntiorganisaatio kaikilla kilkkeillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä Mari. Sitäkin mietiskelen, että meillä oikeasti on myös jotain sellaista annettavaa, jota vietäisiin käsistä jos vaan haluamme tehdä sen "vietäväksi". Ehkä koulutusvienti olisi antoisampi näkökulma tähän kansainvälistämiseen ja markkinoille uimiseen.

      Poista