keskiviikko 27. helmikuuta 2013

"Ei mulla oo mitään kommentteja" - palautteesta ja sen mahdollisuuksista

Ohjauksessa on monesti käytännön tasolla kyse siitä, että ohjattava rakentaa hitaasti (ja välillä vaivalloisesti) jotain tuotosta ja kaipaa siihen "jotain kommentteja" -- palautetta, neuvoja ja tukea. Opinnäytteen ohjaus on tyyppiesimerkki tällaisesta tilanteesta.

Eräässä lehdessä kerrottiin taannoin kirjoittajapiiristä ja naisesta, joka onnistui saamaan kirjansa julki. Kirjoittajapiirissä häntä pidettiin lahjakkaana ja määrätietoisena. Kirjoittajaystävä kommentoi: "Mutta kuinka hänelle osaa antaa palauteta, kun ei huomaa mitään parannettavaa? Siitä olen sentään tyytyväinen, että olen voinut korjata hänen teksteistään pari (--) alan virhettä!"


Tämä on tavallinen tapa ymmärtää palaute: se on virheiden tai ongelmien löytämistä ja niiden korjaamista. Sitten voi kokea olevansa osaava, sitten on oikeasti "antanut" jotain, kun on voinut osoittaa toisen tekstiin parannettavaa.

Olen ohjauskoulutuksissa korostanut korostamasta päästyäni, ja teksteissäni myös kirjoittanut, että ohjaajan kontribuution ei palautetilanteissa tarvitse rajoittua neuvomiseen tai korjaavaan palautteeseen. Silti löydän jatkuvasti itseni työn arjessa sanomassa jotain tällaista:

"ei minulla ole nyt oikein mitään sanottavaa" (= lue: ei ole mitään korjausehdotusta, muuttamista, lisäystä)
"ei minulla ole mitään substantiaalista kommentoitavaa, enemmän vaan tällaisia pohdintoja..."

Vaikka tiedän hyvin, että ongelmanratkaisuun tähtäävä palaute (siis se jossa neuvotaan mitä pitäisi tehdä, esitetään korjaavia havaintoja ja ehdotetaan niille tehtävän jotain) on vain yksi tapa olla hyödyksi toisen työ/kirjoittamisprosessissa, arkirutiineissa tulen itsekin tavan takaa asettaneeksi ongelmanratkaisuorientaation etusijalle.

Eli "oikeaa" sanottavaa on sillä joka näkee mikä työstä vielä puuttuu, miten se voisi täydentyä, millainen artefakti sen pitäisi olla - joka tunnistaa siis erilaisia pieniä tai suuria ongelmia, ja osaa viitoittaa ratkaisuja. Joka on hieman "edellä" tekstiä. Juuri tällä tavalla opinnäytteen ohjaajat yleensä ohjaavat, se näkyy omissa tutkimuksissani selkeästi. Kimmo Svinhufvudin pian valmistuva väitöskirja osoittaa, että myös opiskelijat usein tapailevat tätä otetta seminaarikäytännöissään.

Tämä johtuu tietysti siitä, että hyvät, eteenpäin auttavat neuvot ja osuva korjaava palaute ovat niin äärimmäisen tärkeitä työvälineitä akateemisessa ohjauksessa. Olemme opinnäytteen ohjauksessa todellakin riippuvaisia siitä, että osaamme käyttää niitä hyvin.

Silti - tämä on vain puolikas totuutta.

On erityisesti kaksi kontekstia, josta käsin se toinen puoli näkyy selvemmin. Toinen on terapian ja työnohjauksen maailma, toinen taiteen ja luovan kirjoittamisen maailma. Ensin mainittu on minulle tuttu tutkimusteni ja työnohjaustöiden kautta, jälkimmäinen taas harrastusten, omien lukemisten ja joidenkin hienojen oppimiskokemusten kautta.

Olen yrittänyt ohjauskoulutuksia varten selkiyttää asiaa puhumalla ongelmanratkaisuorientaation ohella tutkivasta orientaatiosta. Mitä se tarkoittaa?

Intressinä on viivyttää päätöksentekoa tekstin äärellä.

Emme siis välttämättä vielä tiedä emmekä päätä mikä tuotoksessa/tekstissä on "ongelmallista" (ts. mikä vaatii neuvoa, kritiikkiä, korjaamista, uutta suuntaa). Tekstiä voi lähestyä monesta suunnasta ja useiden intressien läpi. Tekstin äärellä voi keskustella vaikka ei näkisi siinä suoraan mitään ongelmaa.

Intressinä on tehdä havaintoja ja kohdella niitä tutkimisen lähtökohtana.

On totta, että työtoiminnalle on ominaista se, että pysähdymme yleensä ihmettelemään asioita vasta kun jokin tökkii. Useimmiten teksti on kuitenkin sillä tavoin kompleksinen asia, että havaintomme tai tulkintamme eivät aina ole heti osuvia.

Intressinä on tarkastella potentiaaleja.

Teksti voi aueta moneen suuntaan. Se joka tapauksessa kommunikoi aina moneen suuntaan. Se voi herättää eri ihmisissä erilaista, ja sen mahdollisuuksista pääsee kiinni vain jos ajattelu on tutkivaa. Ongelmanratkaisu on usein sulkevaa: siinä on jo päätetty mikä on ongelma ja että se pitää ratkaista. Tutkiva ajattelu aukoo suuntia, ihmettelee ja kokeilee. Palaute voi olla siis mikä tahansa pohdittu reaktio jostain näkökulmasta.  Tutkiva orientaatio siis tarkoittaa tekstin ympärillä aukeavien mahdollisuuksien tutkimista ja tunnustelua.

**

No niin - tutkivaa orientaatiota kuvatessa tulee käyttäneeksi "tunnustelu" ,"ihmettely","tutkailu" -tyyppisiä verbejä.  Mutta ei se silti ole mitään haahuilua...

Se on oikeastaan asennoitumista ja keskustelua, joka pitää sen varan, että asiat ovat monitulkintaisia, penkomisen arvoisia. Kirjoittajan, tekstin ja aikomusten väliset suhteet ovat usein niin kompleksisia, että ne paljastuvat kirjoittajalle itselleenkin vasta, kun keskustelu sallii sille kunnolla tilaa.

Useissa tapauksissa tutkimustyönkin eteneminen ja opiskelijan ajattelun tukeminen saa parhainta tukea, kun kumpikin - tai edes jompi kumpi - osapuoli huomaa oikeissa kohdissa vaihtaa tutkivan vaihteen silmään. Monesti myös vain tutkiva ote varmistaa, että ratkotaan todella työn kannalta seuraamuksellisia ongelmia.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Valivali

Olen tainnut kirjoittaa valittamisesta ennenkin, se on myös vanha tutkimusaihe (ohjauksessahan valitetaan kohtalaisen usein). Asia palaa mieleen aina silloin tällöin.


"Ei saa jäädä valittamisen tasolle"

Kouluttajat, työnohjaajat ja kehittäjät tuntevat valittamisen ilmiönä, jossa on jotain tahmeaa! Valittaminen tarttuu, siitä jää sotkua, asiat eivät usein sen myötä selkene, suuhun jää paha maku...

Usein yritämme hahmottaa vaikkapa työnohjauksessa tapahtuvaa asioiden tutkivaa ja hyödyllistä käsittelyä sanomalla, että siinä ei jäädä "kahvipöytävalittamisen tasolle". Valittaminen tulee silloin kuvatuksi hyödyttömänä, hedelmättömänä tapana puhua työstä ja omasta kokemuksesta. Oikea työskentely on jotain muuta.

Valittaminen keskustelun toimintona

Keskusteluntutkimuksen vinkkelistä katsoen valittaminen on keskustelun teko, jossa on seuraavat elementit:

HAITTA: esitetään jokin asia ikävänä, vahingollisena, hankalana, tuohduttavana, moraalisesti arveluttavana ja ylipäätään kohtuuttomana.

VASTUUN ATTRIBUOIMINEN: Valittamisessa on mukana myös sävy tai implikaatio, että on olemassa joku joka on asiasta vastuussa, ja että tämä joku on muu kuin puhuja itse.Valittaminen siis etsii syytä tai vastuullista tahoa tai ainakin vihjaa että sellainen löytyy.

LINJAUTUMISEN (t. affiliaation) HAKEMINEN: Keskustelussa esitetty valittaminen kutsuu vastaanottajaa asettumaan valittajan kanssa samalle kannalle, olemaan yhdessä samaa mieltä siitä, että valituksen aihe on valittamisen arvoinen ja moraalisesti närkästyttävä.

Valittaminen voi olla täysin asiallinen reaktio vääryyteen. Sen sijaan kahvipöytävalittamiseksi kutsuttuun ilmiöön liittyy usein juuri eräänlainen umpeutuva kehä: ketjuuntuva ja eskaloituva kuorossa tuomitseminen. Tunnetila säilyy negatiivisena, se voi jopa vahvistua, eikä edellä mainitsemiani "haittaa" ja "vastuuta" kuvaavia seikkoja kyseenalaisteta tai kohdella pohtimisen arvoisina.

Miten lopettaa valittaminen? Miten muuttaa valittaminen tutkivaksi puheeksi? Miten nähdä valittaja myönteisessä valossa? Pitääkö valittamisesta päästä?

Pari asiaa joita olen nyttemmin ajatellut:

Mistä valittaminen kertoo?

Valittaminen on kuitenkin viestintää ja sellaisena aina mielenkiintoista. Katsonpa siis uudestaan paria edellistä pointtiani:

HAITTA: Valittaa -verbiä (to complain) käytetään myös sellaisessa merkityksessä että valitetaan kipua vaikkapa lääkärille. "Complaint" on tässä diskurssissa siis "vaiva". Valittajaan sattuu! Tämä ehkä kannattaa ottaa huomioon. Joskus myötätunto on ihan oikea vastaus valittamiseen, vaikka ei haluaisikaan mennä mukaan valittamisen sisältämään syytökseen tai vastuunsiirtoon. Joskus valitus loppuu siihen, että vihdoin joku on myötätuntoinen. Minulla on tästä pieni evidenssi ohjausvuorovaikutuksen tutkimuksessa (Vehviläinen 2012), mutta olen huomannut sen myös käytännössä monta kertaa.

LINJAUTUMISEN HAKEMINEN: Joskus sitä ärtyy valittamisesta juuri siksi, että tunnistaa valittamisen sisältävän liittolaisen etsimisen eleitä, yrityksiä asemoida toista: "älä ole tämän ihmisen kaveri", "älä kannata tätä ajatusta", "rupea minun kanssani tuon ihmisen vastustajaksi".

Liittoutumisleikkiin ei tarvitse eikä useinkaan pidä lähteä. Silti on mahdollista kuulla alta viesti siitä, että tämä on asia jossa liittolaista hakeva valittaja tarvitsee tukea, tuntee ehkä itsensä uhatuksi tai voi olla vaikeuksissa.  Tämä on asia, joka on tuolle ihmiselle tärkeä ja/tai hankala.

Joskus pelkästään se, että yrittää nähdä toisen ihmisen myötätuntoisesti silloinkin, kun hän herättää ärtymystä, voi auttaa ohjaamaan keskustelua rakentavampaan suuntaan. Omat sanat tulevat suusta suotuisammassa järjestyksessä.

**

Kuten sanottua, valittaminen voi olla myös ihan paikallaan. Joskus tapahtuu kohtuuttomia asioita, jotka oikeasti ovat jonkun syytä. Oikeaan osoitteeseen valittaminen jämäkästi ja asiallisesti on taito sinänsä.

Lisäksi valittaminen voi olla myös -- noh, terapeuttista... Sehän kiinnittää tehokkaasti ihmisiä toisiinsa (on tosin vahingollista, jos se jää ainoaksi liimaksi!) Jokainen kyllä tietää miltä tuntuu, kun saa luottamuksella ja sydämensä pohjasta valittaa. Luottamuksellisiin suhteisiin kuuluu, että voidaan hetkeksi sopia että "nyt ei tarvitse olla rakentavia eikä fiksuja, nyt saa marmattaa"...

Silloinkin kun valittaminen ei ole tilanteeseen nähden rakentavaa, se voi silti  muodostaa lähtökohdan rakentavalle, tutkivalle toiminnalle. Se on emotionaalista viestintää. Valittamisessa on lanka jota seuraamalla voi päästä asian ytimeen. -- Osaisipa sen langan löytää.



Lähde 

Vehviläinen, S. (2012) Huolipuhe vastaanotolla. Ikkuna opiskelijan työprosessiin. Teoksessa Soini, T.  & Pyhältö, K (toim.) Akateeminen ohjaus tohtorikoulutuksessa. Tampere University Press.

lauantai 16. helmikuuta 2013

10 hyvän mielen asiaa - blogileikki


Leikki-aiheisen postaukseni kommenteissa sain vastaanottaa blogihaasteen Marialta, ihanan Sinisen linnan kirjasto -blogin pitäjältä. Kiitokset! Tämä on ensimmäinen blogihaasteeni.


Hyvän mielen asioita, ajankohtaistunnelmissa


1. Keskustelu josta jää tuntu että molemmat ovat tulleet ymmärretyksi, kuulluksi, nähdyksi.

2. Kun väsyttää Ihan Hirveesti, ei jakseta aloittaa ruoanlaittoa, ja päätetään tilata pizzat. Tai kun on puuduttava, pysähtynyt ja kaikella tavalla "plääh" olo ja joku sanoo: nyt kyllä keitetään kahvit.

3. Vilpitön, spontaani kehu tai kannustus, joka tulee odottamattomalta taholta.

4. Lapsen kotoisa huumori.

5. Olotila joka seuraa isoa siivous-raivaus-sisustus-kalusteidenkokoamissessiota: väsynyt, rakot käsissä, selkä sökönä -- ja kaikkialla siistiä ja uudenlaista

6. Edellinen olotila jaettuna lasten kanssa. Rakastan katsoa kun lapsi/teini järjestää innoissaan huonettaan.

7. Hyvä kirja -- erityisesti yhdistettynä hitaaseen, viipyilevään viikonloppuun

8. Musiikki livenä, erityisesti kamari-

9. Kirjeenvaihto rakkaan ystävän kanssa

10. Kahvikupilliseen/iin päättyvä kävelylenkki rakkaan ystävän tai perheenjäsenen kanssa


Minä haastan jokaisen lukijani tekemään itselleen oman listansa. Olisi kiva nähdä niitä kommenteissa!

PS. Tämä leikki on siitä mukava, että kun saa laittaa vain kymmenen, huomaa keksivänsä 20 muutakin. 

tiistai 12. helmikuuta 2013

Aikuisten oikeesti, leikisti


Edelliseen postaukseen kirjoitin "Kaipaamisesta voi näköjään tehdä leikin."

Olen jotenkin tajunnut leikkimisen uudelleen. Aarrekartta on juuri sitä: minä leikin.

Ja se ei tarkoita, että se olisi vähäpätöistä, hömppää tai naiivia.

Minullahan on syvässä hömpän pelko: sitä pelkää tehdä joitain asioita, ettei vaan vaikuta hömpältä: tyhjäpäiseltä, epä-älylliseltä, asioita vesittävältä ja yksinkertaistavalta HÖRHÖLTÄ. Ehkä meissä kaikissa tutkijakoulutuksen saaneissa on tällainen pelko. Ja toivon ettei se ihan kokonaan koskaan lähdekään...

 (Minua muuten ilahdutti ja vapautti suuresti, kun pitkän yliopistopedagogisen koulutuksen päätöspäivänä eräs kurssilainen -- ihastuttava ihminen jossa yhdistyy viisaus, tinkimätön tieteellinen ajattelu sekä suurensuuri sydän -- laittoi minulle kädestä käteen -postina pienen lapun jossa luki: "ostetaanko paidat jossa lukee PEDAHÖRHÖ".  - Paitoja ei saatu teetettyä, mutta julistaudun ilomielin pedahörhöksi.)



Mitä se tarkoittaa, että aikuinen leikkii -- että minä leikin? Se tarkoittaa että

- hyväksyn toimintani fantasialuonteen, tai sen fantasiaulottuvuuden

- hyväksyn toiminnan itseisarvoisen merkityksen. Eli saan tehdä tätä siksi että se minulle tärkeää ja kiinnostavaa - sen ei tarvitse toteutua mitään muuta asiaa varten

- suhtaudun toimintaani hyväksyvän humoristisesti tai irtonaisesti, mutta olen silti tosissani ja suuntautunut. Lapsethan leikkivät nimenomaan näin. Leikki tapahtuu ihan läpikotaisin tosissaan. Silti se on sillä tavoin keveää, että siitä voi tarvittaessa irrota, muuttaa suuntaa, antaa olla.

- toiminta on syvästi palkitsevaa -- eheän, kokonaisvaltaisen olemisen tunteen tuottavaa


Eli leikkiessäni olen tekemisissä maailman POTENTIAALI-luonteen kanssa.

Meidän todellisuutemmehan on aina viime kädessä tässä ja nyt. Ja yhdellä tapaa se on aina tietenkin myös mennyttä: elettyä, historiallista... Mutta yhtä totta on se, että se on aina juuri kohta tapahtumassa, aukeamassa, toteutumassa. Todellisuus on potentiaalista.

Pohdimme hiljattain taas erään koulutusporukan kanssa asiantuntijuutta, millaisia ovat asiantuntijat. Ehkä asiantuntijuudessa on tätä leikkimistä mukana? Ehkä tästä seuraavassa postauksessa...

**


Miten sinä leikit? 


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Työhuone: haaveilua

Olen viettänyt meditatiivista viikonloppua, johon kuuluu pitkiä kävelyjä, joogaa, elokuvia ja youtube musiikkipätkien hyppelehtivää selaamista, litroittain kahvia... Lisäksi sisustuslehtien selailua.

Olen aika tyytyväinen kotiini tällä hetkellä, eikä mieleni tee erityisesti sisustaa tai muuttaa mitään. Painetta tosin esiintyy perheen nuorison suunnalta, ehkä sitä on liiankin tuudittautunut siihen, että tärkeät asiat ovat kohdallaan ja pikkuvirheet ja rempallaan olevat asiat ovat vain "pikantteja" ja "sympaattista särmää". Silmä tottuu.

Selailen kuitenkin sisustuslehtiä aika suuntautuneesti, ja huomaan, että selailemisen taustalla on ajatus työhuoneesta.

Minullahan oli jonkin aikaa oma vuokrattu työtila Pyynikin trikoolla. Tein siellä työnohjauksia ja tutkimustyötä. Se oli minulle hyvin tärkeä uuden työpolun symboli. Pidin kovasti huoneen korkeudesta ja ristikkoikkunoista, punatiilisestä rähjäromantiikasta. Viihdyin Trikoolla hyvin ja luovuin huoneesta hyvin haikeana, kun uuden pestini myötä enää ehtinyt käyttää sitä ollenkaan.


Työtilalla on suuri merkitys. Huomaan kirjoittaneeni työn ja tilan/ympäristön suhteesta yllättävän paljon, muun muassa työtilasta luopumisesta, uuden työtilan rakentamisesta ja "pesimisestä", viihtyisän tai tarkoituksenmukaisen tilan suhteesta työn perustehtävään ja tilan merkityksestä kirjoittamiselle.

Uskon kyllä että työtä voi tehdä mielekkäästi ja hyvin ikävissäkin tiloissa. Tuskinpa tila tai sen miellyttävyys on tärkeimmällä sijalla, kun miettii mihin sitä työssään kiinnittyy. Sen kuitenkin tiedän, että jos tilan ja tehtävän välinen ristiriita kasvaa liian suureksi, se alkaa tuottaa todella painavaa taakkaa työn tekijälle.

Jos esimerkiksi opettajan odotetaan rohkaisevan opiskelijoita vuorovaikutukseen ja ryhmässä työskentelyyn, on huolehdittava, että tilat tekevät sen mahdolliseksi. Luottamuksellisia asioita käsittelevän asiakastyön tekijän on saatava puolestaan rauhallinen tila, jonne ei kuulu ympäristön meteli ja jossa on mahdollista luoda turvallinen yksityisyys asiakkaalle.

Sellaisessa työssä, jota tehdään toimistotiloissa, tilat on rakennettu sillä mielellä, että työtä tekevä ihminen on vaihdettavissa. Työtä tekee ikään kuin "ammattiroolin haltija", ei "persoona". Ihmisen pitäisi ehkä kuitenkin saada olla henkilökohtainen suhteessa työhönsä: olla juuri Minä ja asettua jollain omalla otteellaan ympäristöönsä. Me koverramme pieneksikin ajaksi jonkinlaisen oman pesän työpaikallemme. Meillä ihmisillä yksinkertaisesti on taipumusta järjestellä ja muokata tilaa itsellemme sopivaksi, jos se vain suinkin on mahdollista. Sen takia minua vähän harmittaa täysin millilleen designattu ympäristö. Ympäristön ja ihmisen täytyy voida olla vuorovaikutuksessa.

Työhuonehaave, kuten freelancerius, on siirtynyt vuoden, parin päähän. Ajattelin jatkaa aarrekarttailua kokoamalla silmieni eteen näkymiä, jotka virittävät ajatusta siitä mitä työhuoneessani joskus on. Opin hyvältä ystävältäni että aarrekarttaa voi tosiaan tehdä myös ilman paperia ja teippiä. Niinpä leikkelyn sijasta kuvasin silmiin sattuvia asioita sekä lehdissä että kotona, ja käytin Picasan kollaasi-toimintoa.


Työhuoneeseeni haluaisin

valoa
korkeutta
historiaa (rakennettua ympäristöä sekä materiaaleja, joissa on linkki selvästi eri aikaan kuin omamme)
tuoleja ja sohvia jossa on mukava istua
tulisijan
tuoreita kukkia
ainakin yhden räsymaton
kirjoja
kahvinkeittovälineet
ison taulun jonne voi kirjoitella ja piirrellä laajoja kaaria
kirjoituspöydän

Tässä ensimmäinen kuvahaaveiluni, joka näyttää sisältävän paljon valoa, ehkä kevään ikävässä... Noita isoja ikkunoita ja leveää ikkunalautaa kaipaan näköjään yhäkin. Kaipaamisesta voi näköjään tehdä leikin.