keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Motivaatio ei ole mielentila vaan taito, innostus ei ole tunnetila vaan suhde asiaan

Kuulen usein ohjaajien ja opettajien puhuvan siitä että opiskelijoita pitäisi "motivoida ja innostaa". Joskus he kertovat olevansa hyviä tässä, joskus taas he kokevat että on vaikeaa jos "täytyy motivoida." Olen myös analysoinut erästä tutkimusaineistoa, jossa olen tähän "innostamisen" ideaan törmännyt. Ohjaaja on hyvä kun hän osaa innostaa.



Olen myös kuullut useissa tutkimuksissa mainittavan, että opettajan innostus aihettaan kohtaan vaikuttaisi oppimisprosessin tai oppimistilanteen onnistumiseen. Hyvä opettaja on "innostunut aiheestaan". Kun on oikein innostunut, saa muutkin kiinnostumaan.

Minun on ollut hyvin vaikea lähteä tähän ajatukseen ihan täysillä mukaan. Olen jotenkin kokenut että siinä mennään "vaikutelma" edellä, sen sijaan että mentäisiin asia edellä. Mitä ON innostus?

**

Kuuntelin hiljattain psykologi Satu Eerolan luentoa eräälle opettajaporukalle. Satu puhui muun muassa motivaatiosta, motivaation merkityksestä opinnoissa sekä siitä, mitä opettajan tulisi motivaatiosta tietää. Hän summasi, että motivaatiota ajatellaan nykytutkimuksessa taitona. Monet meistä ovat jo oppineet ajattelemaan, että voi olla sisäistä tai ulkoista motivaatiota, ja tiedämme myös, että motivaatio voi muuttua, että siihen voi vaikuttaa. Mutta mikä "taito" se on? Mitä motivaatio-osaaja osaa?

Sadun mukaan - näin ymmärsin - motivaatio-taito tarkoittaa kykyä etsiä ja löytää mahdollisia tavoitteita, jotka voivat auttaa kiinnittymään opittavaan asiaan ja löytämään siihen itselle mielekkään (ja työskentelyn mahdollistavan) suhteen. Se tarkoittaa kykyä tutkia omia tavoitteita, päämääriä, kiinnostuksia (ja torjunnan alueitakin), ja toisaalta opittavan asian erilaisia relevansseja, ja etsiä näistä sitä lankaa, jonka avulla voi oppia sitä mitä haluaa - tai suoritua siitä mistä haluaa tai täytyy suoriutua.

Motivaatio on taitoa löytää tilanteen mahdollisuudet, jokin mielekäs toimintapolku, johtolanka. Se on tietenkin helpompaa, kun opittava asia on innostavaa jo valmiiksi. Mutta tätä taitoa kysytään erityisesti silloin, kun asia on vaikea, tai jos se on pakkopullaa, josta kuitenkin täytyisi syystä tai toisesta suoriutua.

Kiitos tämän viisaan puheenvuoron, ymmärsin missä se oma ajatussolmuni on ollut.

"Innostus" kuulostaa tunnetilalta. En usko, että pelkkä innostunut sävy tai esiintyminen vaikuttaa varsinaisesti motivoivasti. Ei kukaan kiinnostu asiasta siksi että se on jonkun toisen mielestä hienoa, kivaa, jännittävää, mahtavaa. Pelkkä innostunut sävy tai tyyli voi herättää päinvastoin suurta ärtymystäkin, ellei mukana seuraa ymmärrystä, merkityksiä -- viisaita, koeteltuja jäsennyksiä ja kysymyksiä. Innostunut sävy ilman "pihviä" on helppoheikkimäistä.

Pointti onkin kysyä, miksi vilpittömästi innostunut opettaja usein onnistuu opettajana? Mitä kaikkea asiastaan innostunut opettaja lopulta tekee hyvin?  Mitä muuta hän siis tekee kuin "on innostunut"?

SUBSTANSSI JA SEN KYSYMYKSENASETTELUT. Innostunut opettaja on sitoutunut asiaansa, hänellä on näkemyksiä siitä miksi se on arvokas, tärkeä, merkittävä, uudenlainen, askarruttava, ajankohtainen... Hän osaa siksi avata nämä erilaiset merkitykset ja nostaa esille kysymyksiä, jotka voivat virittää uteliaisuutta asiaa kohtaan. Hän osaa viedä muut mukanaan oman uteliaisuutensa lähteelle, hän osaa osoittaa muillekin miksi tämän asian suhteen kannattaisi olla utelias. Uteliaisuuteen liittyy kyllä tietty emotionaalinen tila, mutta se ei ole pelkästään sitä, vaan se saa voimansa asiasisällöstä ja merkityssuhteista.

- Tämän vuoksi on mahdollista, että esiintymistaidoiltaan taitamatonkin ihminen voi onnistua olemaan järisyttävän innostava. Monilla yliopistolaisilla on legendaarisia lempiesimerkkejä näistä "mahdottomista" puhujista, jotka ovat höpinöillään saaneet muut aivan sytyksiin. Kyse on siitä, että heillä on sanottavanaan jotain äärimmäisen merkityksellistä ja uskallusta sanoa se.

HYVÄKSYVÄ VUOROVAIKUTUS JA KIINNOSTUNUT KUUNTELEMINEN. Aiheestaan innostunut opettaja myös mielellään kuuntelee muiden kysymyksiä ja vastaa niihin auliisti, koska hän toivoo muiden tulevan asian piiriin hänen mukanaan ja on utelias kuulemaan, miten muut sitä lähestyvät. Hän haluaa tehdä mahdolliseksi asiaan tutustumisen, siksi hän on valmis poistamaan esteitä asian ymmärtämisen tieltä. Siksipä onkin niin että asiasta innostunut opettaja on usein altis vuorovaikutukseen, ottaa muut mukaan ja tulee siten viestittäneeksi hyväksyvää kumppanuutta: tulkaa miettimään tätä minun kanssani! Hän jaksaa jutella asiasta, ei siksi että "innostaminen on tärkeää" vaan siksi että hän näkee mielellään muidenkin tarttuvan tähän tärkeään kysymykseen. Innostunut opettaja ei ole pelkästään täynnä omaa asiaansa, hän voi viestinnällään olla erittäinkin vastaanottavainen muille.

KESKENERÄISYYS. Innostunut opettaja hakeutuu usein oman osaamisensa rajalle, epämukavuusalueelle. Hän on koko ajan matkalla kohti uteliaisuutensa kohdetta, ja se tietenkin muuttaa koko ajan muotoaan, ja siksi on itsekin vilpittömästi jatkuvien kysymysten äärellä. Hän todennäköisesti uskaltaa sanoa, ettei tiedä vastausta joka asiaan tai pystyy olemaan ihmettelevä asian ääressä. Olen taipuvainen ajattelemaan, että tällainen vilpitön ihmetys ja kysyvä mieli on puoleensavetävä ilmiö, missä tahansa siihen törmää. Sellainen opettaja antaa ajatustyöstä esimerkkiä, joka on omiaan tukemaan opiskelijoiden omia oppimistaitoja ja reflektiokykyä sekä emotionaalista sietokykyä jota aito oppiminen vaatii.



"Innostunut opettaja" ei siis tarkoita mitään posket palaen puhkuvaa riehakkuutta esiintymisessä. Se tarkoittaa vakuuttuneisuutta asiasta ja väsymätöntä valmiutta asettua aina uudelleen keskusteluun siitä.



EDIT 10.9.2016

Tässä asiasta hieman toisenlainen ja eri näkökulmasta rakennettu, asiantunteva tiivistys Sanna Wenströmiltä

torstai 14. maaliskuuta 2013

Keitaalle, kuuntelijaksi

Olen menossa pikapuoliin toiseen kaupunkiin erääseen työhön liittyvään tapahtumaan: luvassa esitelmöintiä, keskusteluja kollegoiden kanssa, yhdessäoloa ja juhlintaa.

Olen oikein etukäteen pitkään ollut innoissani tästä tilanteesta. Paitsi siitä että on hauska välillä irrottautua arkikuvioista ja siirtyä muualle, mutta etenkin siitä että saa mennä "valmiille".


Tuntuu ihanalta ajatus, että saan istua rauhassa kuuntelemaan mitä joku muu keksii sanoa, eikä minun tarvitse vetää mitään tilannetta eikä keskusteluttaa ryhmää -- eikä oikeastaan ylipäänsä keskustella kenenkään kanssa, ellen nimenomaisesti halua. Tuntuu jopa, että vaikka esitelmöinti ei olisi kummempaa, nautin jo etukäteen ajatuksesta, että voin asettua kuuntelemaan, pohtia itsekseni ja peilata omaa ajatteluani toisen selostamiin ajatuksiin.

Tämä on tietysti tyypillistä kaikille paljon ohjaaville, kouluttaville ja ryhmiä vetäville: on luksusta kun saa olla vastaanottamassa. Oma ajattelu saa tilaa kun vapautuu vetovastuusta sekä ottamasta huomioon ryhmää ja sen tarpeita.

"Pelkkää" kuuntelemistako?

Tämä ajatus leikkaa nopeasti hieman toiseen kontekstiin ja siihen, miten usein puhutaan esitelmä- tai luentomuotoisista tilanteista "passiivisen vastaanottavina". Ajatellaan että pelkäksi kuulijaksi asettuminen olisi lähtökohtaisesti jotenkin passiivista. Olen kyseenalaistanut tätä ajatusta toisaalla, joten en nyt laajemmin lähde siihen tässä. (Lyhyesti: en usko että kuunteleminen sinänsä on passiivista. En toisaalta myöskään usko että PELKKÄ monologinen luennoiminen on hyvää pedagogiikkaa. Mutta siitä ei nyt siis ole puhe...)

Mutta se, miten KEITAALTA tuo eräs odottamani tilanne tuntuu ja miten jo etukäteen hekumoin ajatuksella että saan olla KUULIJANA, saa minut miettimään seuraavanlaisia ajatuksia.

Näinä yhteistoiminnallisen ja konstruktivistisen oppimisen valta-aikoina meidän on oltava tarkkoja siitä, ettemme vuorovaikutus-innossamme köyhdytä oppimis- ja työskentely-ympäristöjämme. Pitkä luento, jossa alustaja ehtii rauhassa kuljettaa jonkun ajatuskulun ja pohjustaa ja perustella  sen huolella, on tärkeä "genre". Sitä ei saa hävittää, ja on tärkeätä että opimme keskittymään myös pieniä tietoiskuja pidempiin kokonaisuuksiin ja osaamme välillä kuunnella rauhassa, vaikka emme heti vartin alustuksen jälkeen pääse ilmaisemaan omia ajatuksiamme. Kaiken ei tarvitse aueta aina nopeasti ja olla heti helposti nieltävissä. Kaikkea dialogia ei ole myöskään pakko käydä ihmisten välillä, myös yksilön sisäisessä dialogissa voi kannatella ajatuksia ja tutkia niitä.

En siis missään tapauksessa kannata siirtymistä ajassa taaksepäin, pönöttävän katederiopetuksen maailmaan. Mutta kannatan sitä, että suosimme myös "hitaita" tilanteita, hitaampaa ajattelua. Olen aiemmin pohtinut silmäilevän (netti)lukutavan sekä hitaamman, "syvän" lukemisen eroja. Ehkä kuuntelemistakin on monenlaista.

Lisäksi tulin ajatelleeksi sitä, että on aina hienoa saada kuunnella jotain jonka toinen on huolella valmistanut. Esittäjä ansaitsee kunnioituksen, vaikka ei esityksestä pitäisikään, jos se on kuitenkin mietitty, valmistettu. (Tämä ei tietenkään aina ole itsestäänselvää...) Pieni keidas pystytetty -- minuakin varten. Se tarjoaa mahdollisuuden ajatella ja mitellä ajatuksia esitystä vasten, tykätä tai olla tykkäämättä, ostaa tai olla ostamatta, innostua tai olla innostumatta. Tätä mahdollisuutta ei ole ellei joku joskus jaksa tehdä alustusta. Kuunteleminen on elämän suola, ja hyvä esitys on helmeä!