torstai 25. huhtikuuta 2013

Myötävaikuttamista

Olen ihmetellyt viime aikoina sitä, miten voimallisia mielen muutosprosessit saattavat olla, sitten kun ne lähtevät liikkeelle. Mielen, kasvun ja oivalluksen asiat ovat aineettomia, mutta niiden voima on kuin keväisillä jäälautoilla, jotka lähtevät murenemaan jyristen ja vyörymään kohti rantoja. Ne kuljettavat isoja kappaleita hyvin kaukaa, vuosien takaa. Kiskovat juuriltaan jotain muinaista.

Ne voivat temmata mukaansa myös paljon sellaista, jolla on konkreettinen, materiaalinen ilmiasu. Siinä voi mennä uusiksi yhden jos toisenkin kaapin sisältö.

Kun seuraa läheltä jonkun toisen ihmisen elämänkulkua ja työstämistä, se voi vaikuttaa hyvin voimakkaasti sysäten liikkeelle jotain omassa elämässä. Läheisten ihmisten keskeiset kasvuprosessit voivat ikään kuin ravita tai rikastaa toisiaan.

Kyse ei ole siitä että olisi täysin sama teema tai kysymys työn alla, tai aina edes elämänvaihe. Eikä myöskään siitä että jäljiteltäisiin toisen ratkaisuja tai yritettäisiin toimia samoin.

Kyse on pikemminkin siitä, että kun näkee toisen työskentelytavan tai työstämisen muodon, tai kun näkee mielen materiaalin, kuin tilkut, paperileikkeet tai saven pöydällä, ne alkavat assosioida suhteessa johonkin sellaiseen jota katselee omalla mentaalisella (tai joskus konkreettisellakin) pöydällä. Tai kun näkee liikettä, liike vaikuttaa uutta liikettä. Tai kun asettuu rinnalle tai lähietäisyydelle, jokin toisen rytmissä liikuttaa itseä, assosioi, soittaa jotain kieltä - arvaamattomin seurauksin.

Tämä on eräs hienoimpia asioita, mitä läheinen ihmissuhde voi tarjota. Kaksi prosessia ottaa voimaa toisistaan ja samalla liikkuu omaa suuntaansa. Kuin kaksi pyörrettä virrassa, joilla on oma pyörimisliike ja tila, mutta jotka vaikuttavat silti toisiinsa.

Taika on se että kummallakin on hengitys- ja ajattelutilaa, ilmaisutilaa ja uskallusta elää elämäänsä toisen katseen alaisena.


lauantai 20. huhtikuuta 2013

Mikä on työnohjauksellista? osa III: Keskusteluhistoria työskentelytilana

Lupasin kirjoittaa vielä yhdestä työnohjauksen elementistä, joka tekee siitä tunnistettavaa ja erityistä. (Sarjan aiemmat postaukset ovat täällä ja täällä.)

Työnohjaus rakentuu keskusteluhistorian varaan. Näin on tosin muutamissa muissakin ammatillisissa kohtaamisissa. (Haastan lukijani miettimään missä he ovat rakentaneet merkityksellisiä keskusteluhistorioita.)

Keskusteluhistoria ei ole kuitenkaan mikä tahansa vuorovaikutustilanteiden sarja. Seuraavat seikat auttavat hahmottamaan mikä siinä on erityistä ja miksi sellaista ei aina muodostu, vaikka tavattaisiinkin monta kertaa keskustellen.

Keskusteluhistoria syntyy, kun ihmiset käyvät yhdessä sarjan keskusteluja siten, että pystyvät sen kulussa rakentamaan yhteisen ymmärryksen jostain asiasta tai useista asioista.

"OMA KIELI" JA KESKUSTELUN LUOMUKSET
Keskustelijat luovat tavallaan yhteisen "kielen", jossa opettelevat toistensa tavat ja ilmaisukeinot ja hakevat yhteisymmärryksen tilaa. Keskustelussa luodaan "keskusteluluomuksia". Ne ovat aineettomia artefakteja, rakentelun tuloksia. Usein ne ovat jonkinlaisia tulkintoja tai selityksiä, tarinoita tai kuvauksia, joskus luokitteluja tai rinnastuksia. Niihin liittyy usein jonkinlainen kontekstisidonnainen puhetapa tai sanasto, jonka avulla monimutkainen ajatuskulku voidaan yhdessä helposti palauttaa mieleen.

AIKA
Keskusteluhistorialla on, kuten termikin sanoo, ajallinen ulottuvuus: sarja tapaamisia joiden kulussa alkaa hahmottua ajatuskulkuja ja erilaisia viittaussuhteita. Keskusteluhistoria syntyy suhteessa muuhun elämänhistoriaan - yleensä nimenomaan asiakkaan tai ohjattavan muuhun elämänkulkuun ja tapahtumiin.

VILPITTÖMYYS JA KUNNIOITUS
Keskusteluhistoria rakentuu molemminpuolisen kunnioituksen ja vilpittömän paneutumisen hengessä. Osapuolten täytyy kokea, että on kiinnostavaa ja tärkeätä perehtyä toinen toistensa ajatuksiin ja antaa niiden tulla esiin ja rikastua.

Pohdin tällä hetkellä sitä, miten paljon aikaa oikeastaan vaaditaan, että tällainen mielekäs mikrohistoria voi syntyä. Aivan hetkessä se ei synny, ja sen vuoksi työnohjaukseen tarvitaan aikaa. Mietin kuitenkin myös sitä, että pelkkä pitkä aika ei riitä tuottamaan merkityksellistä keskusteluhistoriaa. Ja joskus se onnistuu muutamankin kohtaamisen perusteella.

Tämä saa miettimään, että jotain oleellista arviointia tapahtuu työnohjaajan mielessä, kun hän arvioi, voiko työskentelyyn lähteä, onko siihen edellytyksiä. Se liittyy varmastikin tarjolla olevien ongelmien luonteeseen, tai siihen kuinka toimintakykyinen ohjattava henkilö tai ryhmä tuntuu olevan. Mutta ehkä se liittyy myös siihen, kuinka pitkä tai lyhyt matka tuntuu olevan sen yhteisen kielen ja yhteisen rakentamisen mahdollisuuteen. Tämä taitaa olla jotain hyvin intuitiivista. Luulen että jotain sellaista siinä myös kuuntelee. Pystymmekö rakentamaan sellaisen keskusteluhistorian, jossa tutkiminen tulee mahdolliseksi.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Aarrekartta työnohjauksessa

Käytin jokin aika sitten aarrekarttaa eräässä työnohjauksessa. Sen avulla toteutettiin työnohjauksen viimeinen tapaamiskerta.

Joskus muinoin -- ennenkuin olin tutustunut asiaan -- pidin aarrekarttatyöskentelyä ihan höpötyksenä, mutta enpä enää väheksyisi sen mahdollisuuksia.

Käytännössä idea on yksinkertainen: kuvita ja visualisoi unelmiasi tai päämääriäsi leikkelemällä kuvia lehdistä ja liimaamalla niitä kollaasiksi. Totta puhuen kuitenkin kuvatyöskentelyssä yleensä käy niin päin, että kuvan avulla löytää ajatuksen - eikä niin että olisi jokin valmis unelma tai tavoite, joka sitten illustroidaan.

 Työskentelyssä tekijän mieli vertailee ja liikuskelee representoidun ja representaation välillä... Sama tapahtuu kun ihminen valitsee kuvakortteja joiden avulla kertoo jostain. Leikkaa-liimaa -työskentelyssä siihen voi käyttää enemmän aikaa.

Kuvan hyödyistä reflektion tukena ei ehkä tässä yhteydessä enempää - ulkoistaminenhan on aina hyödyllistä tutkivassa työskentelyssä, ja kuvalla on tähän erityistä potentiaalia. Olen myös aiemmin kirjoittanut aarrekarttatyöskentelystä leikkinä.

Tässä kuitenkin pari uutta havaintoa, joiden takia aion jatkossakin käyttää tätä työmuotoa nimenomaan työnohjauksessa.

- Hiljainen touhuaminen yhdessä toisten kanssa on nautinnollista. Oli hienoa katsoa ihmisiä selaamassa, leikkaamassa ja järjestelemässä kuvia keskittyneesti. Ihmisistä tulee eri puoli esille: huomasin näkeväni työnohjausryhmäläisistä muun muassa eri ilmeitä kuin aiemmin.

 - On ylipäänsä hyvä olla keskittyneesti omissa ajatuksissa, mutta silti toisten seurassa, yhteisyyttä kokien. Näin totesivat myös ryhmän jäsenet.

- Tuntuu hyvältä tehdä jotain käsillään ja saada jotain konkreettista aikaan. Tämä on myös puhe-keskeisessä ajassa virkistävää ja palauttavaa.

- Työskentely on ajankäytön kannalta erittäin tehokasta. Puolessatoista tunnissa jokainen oli ehtinyt askaroida oman kollaasinsa. Ehdimme myös kuulla jokaisen ajatukset aarrekartastaan. Ajatuskulut, jota kuvakokoelmiin sisältyivät, olivat sillä tavoin laajoja ja kauaskantoisia ja monenlaisia kytkentöjä sisältäviä, että millään keskusteluformaatilla ei olisi tuon kokoinen ryhmä pystynyt tuottamaan vastaavaa samassa ajassa. Kuva tarjoaa toisenlaisen tavan ajatella ja jakaa ajatuksia.

- Aarrekartalla voi  rakentaa työnohjausprosessista sillan tulevaisuuteen.

- Aarrekarttailu oli mukava tapa juhlistaa viimeistä tapaamiskertaa ja tehdä siitä erilainen kuin muista kerroista. Jokaisella oli viemisiä mukanaan, ihan kuin synttäreiltä...

Suosittelen!



(PS. kuvien aarrekartat ovat omiani - niissä molemmissa tuolit ovat tietenkin viittaus työnohjaukseen...)

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Mikä on työnohjauksellista? osa II

Jatkan edellisessä postauksessa avaamaani kysymystä: mikä on "työnohjauksellista"? Mikä on ominaista työnohjaukselle ja voiko näitä kvaliteetteja tuoda myös muun toiminnan mukaan? Pohdin erityisesti, miten "työnohjauksellinen ote" vaikuttaa yliopistopedagogisessa koulutuksessa.


Hyväksyvä läsnäolo

Eräs kiinnostava toistuva teema monissa koulutuksissa ja ryhmäinterventiossa on, että rauhallisen läsnäolon voi tehdä tietoisesti ja että se ei riipu siitä, paljonko aikaa on käytössä. Tämä aihepiiri liittyy usein tuen kokemukseen, josta puhuin viimeksi, mutta se ei ole sama asia. Se on vuorovaikutuksen tapaan ja rytmiin liittyvä asia, jonka voi tietoisesti yrittää rakentaa.

Termi "hyväksyntä" esiintyy oikeastaan tässä kahdessa merkityksessä. Hyväksyvää sikäli että jokainen osallistuja hyväksytään. Tämä demonstroidaan esimerkiksi kuulemalla jokaisen ääntä pienissä kierrostyöskentelyissä tai pyytämällä jokaista kertomaan ajatuksiaan kirjallisesti. Se tapahtuu myös arvostamalla osallistujien ammatillisia taustoja ja tieteenalakulttuureista nousevia näkemyksiä.

"Hyväksyvyys" tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että hyväksytään todellisuus sellaisena kuin se näyttäytyy. Eräänlainen "silleen jättäminen". Se ei tietenkään tarkoita että millekään ei tehdä mitään tai ettei ole pyrkimyksiä tai ihanteita. Eikä se tarkoita sen luulemista että me näkisimme koskaan "objektiivisesti". Sen sijaan se tarkoittaa, ettei pakoilla havaintojen edessä. Eli kun havaitaan vaikkapa työyhteisössä tai yliopiston todellisuudessa jotain ikävää, kestetään ikävä näky, kun havaitaan jokin emotionaalinen asia, suvaitaan asian emotionaalinen sisältö jne. Tämä on siis mindfulness-tyyppistä "katselemista" ilman, että sensuroidaan erimielisyyksiä tai ylipäänsä sotkuisia, vaikeaselkoisia asioita. Se on metodista pidättymistä liian nopeasti asioita sulkevista arvostelmista.


Tämä orientaatio tuo henkistä liikkumatilaa kaikille ja auttaa erityisesti silloin kun opiskellaan vaikeissa olosuhteissa, vaikeita asioita. Esimerkkinä tästä on elävästi itselle jäänyt mieleen ensimmäinen yliopistopedagoginen kurssini Tampereella koulutusuudistuksen pahimmassa myrskyn silmässä. Koulutuksen suhteellisen hyvän onnistumisen (=palautteista päätellen) edellytys oli mielestäni se, että kurssilla oli mahdollista käsitellä hyvin epämukavia aiheita ja tuntemuksia rehellisesti ja suorapuheisesti, asioita vesittämättä. Lopputuloksena tällaisesta toimintatavasta on toiveikkuus, selkeytynyt kuva siitä mitkä ovat juuri minun toimintamahdollisuuteni, ja tunne siitä että minua on kuultu eikä ole hyssytelty.

Tämä ote on mielestäni nimenomaan työnohjauksen erityisalaa: luoda jäsennystä ja rehellistä tarkastelua käsitteellisesti ja emotionaalisesti haastaviin kysymyksiin. Kun ryhmä kokee pelon tai turhautumisen vaihtumisen vapautuneeseen ja luottavaiseen työskentelyyn, siitä jää vahva tunnemuisto ja luottamus siihen että "ai yhteinen tekeminen voi olla tällaistakin".

Niin mutta MITEN?

Miten se sitten syntyy - se läsnäolo? Edellä kuvatun perusteella  voi tietenkin sanoa, että se liittyy tapaan jolla erilaisia puheenvuoroja vastaanotetaan, laitetaan vaikuttamaan toisiinsa, kerätään yhteen ja jäsennetään.  Se liittyy myös tapaan, jolla kouluttaja ilmaisee toiminnan tavoitteellisuutta. Olen aika vakuuttunut, että kouluttajan metapuheella on läsnäoloa tuottavaa voimaa. Sillä on toki muutakin merkitystä, mutta uskon että se auttaa läsnäolossa siksi, että ohjattavilta ei kulu energiaa sen kyselemiseen mielessään, että mihin tässä ollaan menossa, ajetaanko meitä johonkin, miten tuo nyt tuosta tilanteesta selviää tms.

Se liittyy myös tapaan, jolla kouluttaja vastaanottaa puheenvuorojen emotionaalista sisältöä. Jos on keskittynyt ajatukseen, että minun täytyy viedä tämä minun juttuni tässä hienosti läpi, sitä helposti tuskastuu siihen, että polulle tulee "tunnemutkaa". Jos päämääränä on kuitenkin olla läsnäoleva, täytyy jollain tasolla luopua ajatuksesta, että kaiken on mentävä juuri tietyllä tavalla "hyvin".  

(Minua auttaa tässä mielikuva, että minun tehtäväni ei ole viedä läpi MINUN projektiani, vaan auttaa MEITÄ löytämään se mikä juuri nyt on "meidän löydettävissämme". Se "jokin"  sijaitsee siinä meidän välisessämme tilassa. Tai "pöydällä" tutkittavissamme. Silloin minun ei tarvitse "ajaa" asioita mihinkään suuntaan, vaan voin keskittyä havainnoimaan mitä sille "jollekin" tapahtuu...)

- Lisäksi läsnäolevuus liittyy sellaisiinkin vuorovaikutuksen ohimeneviin (mutta hyvin tärkeisiin) asioihin, kuin miten ihmiset katsovat toisiaan puhuessaan, miten tohtivat välillä olla hiljaa ja miettiä mitä seuraavaksi. Tai siihen, elehditäänkö rauhallisesti vai kiireisesti, hermostutaanko siitä että jokin asia menee odottamattomalla tavalla.

Hyvin toimivan, läsnäolevan ryhmän näkee suoraan nonverbaalista viestinnästä. Kun ihmiset laitetaan tekemään ryhmätöitä, ryhmäytynyt ja turvallinen ryhmä toimii niin, että ihmiset katsovat keskustellessa intensiivisesti toisiaan, istuvat selkeästi toisiaan kohti, käyttävät paljon käsiään ja tekevät erilaisia kuuntelemiseleitä. Lisäksi he ovat uppoutuneita omaan ryhmäänsä, eivätkä juutu kuuntelemaan toisten ryhmien juttuja, vaikka ne tapahtuisivat samassa tilassa lähekkäin. Lisäksi flowssa työskentelevä ryhmä nauraa välillä erittäin remakasti. Yksi indikaattori minulle onnistuneesta pitkästä kurssista onkin se, että ehdin oppia millainen hymy ja nauru itse kullakin ryhmäläisellä on!

Tästä läsnäolon aiheesta olemme postanneet aiemmin Mari Käen kanssa täällä.

Tutkiva ote

Työnohjaukseen kuuluu myös tutkiva työskentelyote, joka tarkoittaa tuon edellä kuvatun asenteen viemistä jonkun aiheen tai sisällön konkreettiseen tarkasteluun. Sitä pidetään työnohjaukselle arkkityyppisenä toimintatapana, ja sitä voidaan kutsua myös reflektiivisyydeksi tai dialogisuudeksi. Mainitsin sen alustavasti edellisessä postauksessa. Olen keskustellut näistä myös muualla, joten ei niistä nyt enempää. Lisää mm. täällä, täällä tai täällä. Dialogisuus-hakusanalla löytyy myös paljon tähän liittyvää.

Työnohjauksellisuuden piirteistä jäi vielä käsittelemättä yksi tärkeä asia, ja jätän sen kolmanteen postaukseen!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Mikä on työnohjauksellista? Mitä työnohjauksellinen ote antaa yliopistopedagogiikassa? Osa I

Useissa yhteyksissä on tullut viime aikoina mietittyä työnohjauksen määritelmää - sitä mikä on työnohjausta ja mikä taas ei. (Ks. aiheesta hyviä tekstejä esim. täältä) Työnohjaus kiinnostaa, työnohjauskirjallisuutta  on julkaistu runsaasti, yhä useammat ja useammat hankkivat työnohjauksesta kakkosammatin.




Olen itse ollut sikäli onnekkaassa tilanteessa, että olen saanut työskennellä yliopistolla hankeympäristössä, joka on mahdollistanut kokeilevan, nopeasti reagoivan pilottitoiminnan yliopistopedagogisen koulutuksen parissa. Muutoksen ravistelemassa yliopistossa on päästy kokeilemaan erilaisia tapoja yhdistää koulutuksen ja työnohjauksen ideoita. Olen alkanut ajatella, että pedagogisen koulutuksen tulisi aina olla yhteisöä vahvistavaa (ainakin aktiivisesti pyrkiä siihen suuntaan) ja että nimenomaan työnohjauksellinen ote on siinä erityisen hyvä toimintatapa.

Mikä sitten olisi se "työnohjauksellinen ote"? Mistä työnohjauksen ylipäänsä tunnistaa? Mitä sävyjä ja painotuksia se tuo yliopistopedagogiseen toimintaan?

"Työ", "ohjaus" ja tavoitteen merkitys

Työnohjauksen nimi on tietysti selvä vihje. Termin alkuosan mukaisesti kyse on työhön liittyvästä työskentelystä - mukana olijat tuovat pöytään ja suurennuslasin alle työtehtävänsä, uransa, työyhteisönsä, osaamisensa, työhön liittyvät ongelmansa ja unelmansa. Yliopistopedagogiikassa se tarkoittaa sitä, että koulutuksessa annetaan ihmisten olla työtään ymmärtävän ammattilaisen roolissa.

Toiseksi, kyse on "ohjauksesta". Ajattelen että kaikessa ohjauksessa on keskeistä aktiivisen tuen antaminen erilaisille oppimis- työ- valinta tai ongelmanratkaisuprosesseille, niin että mukana on jonkin instituution tuomia kehyksiä ja tavoitteita sekä moottorina ohjattavan omat päämäärät. Lisäksi toiminnassa valitaan keinot niin, että vahvistetaan ohjattavan toimijuutta. Yliopistopedagogiikassa se tarkoittaisi mm. sitä, että toiminta vahvistaa opettajien käsitystä omasta pystyvyydestään, rohkaisee heitä ottamaan tukea työtovereistaan (+ osoittaa myös käytännön keinoja tähän) ja kannustaa opettajia hyödyntämään niitä resursseja, joita heidän ympäristönsä tarjoaa.

Ohjauskäytäntöjen perheessä työnohjaus on tavoiteorientoituneisuudeltaan suhteellisen väljää toimintaa, verrattuna vaikkapa opinnäytteen tai harjoittelun ohjaukseen. Työnohjaus on oppimisen muoto, mutta siihen ei vaadita "opetussuunnitelmaa". Usein aloitetaan siitä, että lähdetään tutkimaan jotain aihepiiriä tai kysymystä, kartoitetaan ohjattavan tai ohjattavien kokemusta eri puolilta. Tutkimisen tekee mielekkääksi se, että usein asioihin on useampia tulkintoja ja näkökulmia kuin ennalta arvaisi. Kaikki ei vaan aina ole sitä miltä näyttää - ne tavoitteetkaan...!

Työnohjauksen valitseminen työtavaksi tietenkin usein tarkoittaa, että on ennalta analysoitu jokin tarve, josta käsin liikkeelle on lähdetty. Työnohjauksen vahvuus on kuitenkin juuri se, ettei liian nopeasti nauliuduta tavoitteisiin tai työskentelyongelmiin, vaan lähestytään niitä rauhassa ja joustavasti.  Työskentely on silti hyvinkin fokusoitunutta ja tarkoituksenmukaista, mutta toiminta rakentuu "tutkiminen edellä", ei "tavoite edellä". Työnohjauksen tuloksena voidaan löytää suhteellisen jäsentyneitä tavoitteita, joiden kanssa jatketaan työnohjauksen jälkeen.

Tämä on yksi työnohjauksen ehdoton vahvuus, jota ei mielestäni ole vielä täysin oivallettu. Useita työelämän ongelmatilanteita leimaa ristiriitaisten pyrkimysten ja yllykkeiden moninaisuus, kyvyttömyys erottaa olennaista epäolennaisesta ja se, ettei ehditä hahmottaa mitä ollaan tekemässä, tai mitä on juuri tehty. Siksi ajatus että "pelkkä" tutkiminen on luvallista, voi olla hyvin hedelmällinen. Ei tarvitse etukäteen tarkalleen määrittää mitä tulisi oivaltaa, eikä myöskään sitä millaisia johtopäätöksiä opitusta tulee vetää. Mutta pidetään tärkeänä, että tutkitaan asioita perustuksia myöten.

Mitä tämä tarkoittaa yliopistopedagogiikassa? Sehän on kuitenkin tavoitteiden määrittämää toimintaa. Minulle se on tarkoittanut pariakin asiaa. Ensinnäkin sitä että työskentelytavassa on tutkivaa ajattelutilaa (kuvaan myöhemmin mitä se konkreettisesti tarkoittaa). Koulutuksen toimintatavasta jää kumuloituva kokemus siitä, miltä tutkiva ote TUNTUU. Millaista on tehdä yhdessä työtä ja oppia juuri sillä tavalla. Toiseksi, olen pitänyt tärkeänä sitä, että säilytetään tieteellinen moniäänisyys ja mahdollisuus katsella kurssilla hyödynnettäviä sisältöjä kriittisen etäisyyden päästä. Tämä on tärkeätä siksi, että kasvatustieteellisen tai oppimispsykologisen puhetavan ei tarvitsisi olla ainoa "kieli" jolla pedagogiikasta puhutaan. Tiedetaustansa puolesta yliopistopedagoginen kurssi on aina moniääninen ja yliopistopedagogiikka kuuluu jokaiselle tieteenalalle ja siitä pitäisi puhua siksi "monikielisesti". Siksi tutkiva ote tarkoittaa moniäänisyyden jatkuvaa sietämistä, ylläpitämistä ja mallintamista. Eräänlaista monikulttuurista sensitiivisyyttä.

"Tämä meni nyt vähän työnohjauksen puolelle"

Olen usein kuullut ihmisten erilaisissa ryhmäinterventioissa ja koulutuksissa sanovan otsikon tapaan, ehkä hieman anteeksipyydellen. "Nyt sinä jouduit vähän työnohjaajaksi tässä..." tai kuten eräässä tutkimusaineistossa sanotaan: "ei minua haittaa ollenkaan, että tämä ryhmä meni välillä työnohjauksen puolelle."

Mitä silloin tarkoitetaan? Ehkäpä sitä, että puhuja on joko itse ottanut, tai havainnut jonkun ottavan, tilaa henkilökohtaisen kokemuksen käsittelyyn ja tehnyt sen niin, että se on helpottanut oloa tai tuonut selkeyttä asiaan. On kehdannut olla henkilökohtainen ja pyytää itselleen hieman huomiota.

Tämä on yksi selvä ja tutkitusti todettu työnohjauksen hyöty, kokemus tuesta ja kuormittumisen huojenemisesta, helpotuksesta.  On selvää että yliopistopedagogisen koulutuksen tehtävä ei ole pelkästään tuottaa huojennusta, mutta on myös niin, että jos koulutus ei niin tekisi, ihmisten ei myöskään kannattaisi uskaltautua kovin syvään reflektioon. Jos halutaan että ihmiset tosissaan pureutuvat työnsä kysymyksiin, ja uskaltavat tutkia vaikeitakin asioita ja jaksavat sitkeästi olla ristiriitaisten kysymysten äärellä, toiminnan on myös rakennuttava niin että energia ei kulu ahdistuksen kannatteluun, defensiivisyyteen tai itsesyytöksiin.Yliopistopedagogiset koulutukset ja ryhmäinterventiot voivat siten tuoda ihmisille "työnohjauksellisen" kokemuksen siitä, että heidän tilanteensa työssä on tullut jollekulle näkyväksi, sitä on ymmärretty ja kuultu ja siihen on tullut jotain tolkkua ja huojennusta.

**

Jatkan työnohjauksen elementtien ruodintaa seuraavassa postauksessa - puhun vielä läsnäolosta, "tutkivuuden" kriteereistä sekä keskusteluhistorian merkityksestä. Ja lopuksi sana pitkäkestoisuudesta!

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Hyviä ajatuksia yhteistoiminnallisesta opettamisesta

Yksi oman työni ydinajatuksista on ollut kyseenalaistaa individualistisen (yksinäisen t. eristyneen) opettajuuden ideaa ja tutkia mitä tapahtuu, kun tätä kulttuuria ravistellaan eri puolilta. Tässä linkki TAMKin ammatillisen opettajakorkeakoulun blogista ajatuksia siitä, miten tällaista ajatusta voisi käytännössä toteuttaa. 

http://taokk.blogspot.fi/2013/03/tiimiopettajuuden-kynnyksella.html