keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Mikä on työnohjauksellista? osa II

Jatkan edellisessä postauksessa avaamaani kysymystä: mikä on "työnohjauksellista"? Mikä on ominaista työnohjaukselle ja voiko näitä kvaliteetteja tuoda myös muun toiminnan mukaan? Pohdin erityisesti, miten "työnohjauksellinen ote" vaikuttaa yliopistopedagogisessa koulutuksessa.


Hyväksyvä läsnäolo

Eräs kiinnostava toistuva teema monissa koulutuksissa ja ryhmäinterventiossa on, että rauhallisen läsnäolon voi tehdä tietoisesti ja että se ei riipu siitä, paljonko aikaa on käytössä. Tämä aihepiiri liittyy usein tuen kokemukseen, josta puhuin viimeksi, mutta se ei ole sama asia. Se on vuorovaikutuksen tapaan ja rytmiin liittyvä asia, jonka voi tietoisesti yrittää rakentaa.

Termi "hyväksyntä" esiintyy oikeastaan tässä kahdessa merkityksessä. Hyväksyvää sikäli että jokainen osallistuja hyväksytään. Tämä demonstroidaan esimerkiksi kuulemalla jokaisen ääntä pienissä kierrostyöskentelyissä tai pyytämällä jokaista kertomaan ajatuksiaan kirjallisesti. Se tapahtuu myös arvostamalla osallistujien ammatillisia taustoja ja tieteenalakulttuureista nousevia näkemyksiä.

"Hyväksyvyys" tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että hyväksytään todellisuus sellaisena kuin se näyttäytyy. Eräänlainen "silleen jättäminen". Se ei tietenkään tarkoita että millekään ei tehdä mitään tai ettei ole pyrkimyksiä tai ihanteita. Eikä se tarkoita sen luulemista että me näkisimme koskaan "objektiivisesti". Sen sijaan se tarkoittaa, ettei pakoilla havaintojen edessä. Eli kun havaitaan vaikkapa työyhteisössä tai yliopiston todellisuudessa jotain ikävää, kestetään ikävä näky, kun havaitaan jokin emotionaalinen asia, suvaitaan asian emotionaalinen sisältö jne. Tämä on siis mindfulness-tyyppistä "katselemista" ilman, että sensuroidaan erimielisyyksiä tai ylipäänsä sotkuisia, vaikeaselkoisia asioita. Se on metodista pidättymistä liian nopeasti asioita sulkevista arvostelmista.


Tämä orientaatio tuo henkistä liikkumatilaa kaikille ja auttaa erityisesti silloin kun opiskellaan vaikeissa olosuhteissa, vaikeita asioita. Esimerkkinä tästä on elävästi itselle jäänyt mieleen ensimmäinen yliopistopedagoginen kurssini Tampereella koulutusuudistuksen pahimmassa myrskyn silmässä. Koulutuksen suhteellisen hyvän onnistumisen (=palautteista päätellen) edellytys oli mielestäni se, että kurssilla oli mahdollista käsitellä hyvin epämukavia aiheita ja tuntemuksia rehellisesti ja suorapuheisesti, asioita vesittämättä. Lopputuloksena tällaisesta toimintatavasta on toiveikkuus, selkeytynyt kuva siitä mitkä ovat juuri minun toimintamahdollisuuteni, ja tunne siitä että minua on kuultu eikä ole hyssytelty.

Tämä ote on mielestäni nimenomaan työnohjauksen erityisalaa: luoda jäsennystä ja rehellistä tarkastelua käsitteellisesti ja emotionaalisesti haastaviin kysymyksiin. Kun ryhmä kokee pelon tai turhautumisen vaihtumisen vapautuneeseen ja luottavaiseen työskentelyyn, siitä jää vahva tunnemuisto ja luottamus siihen että "ai yhteinen tekeminen voi olla tällaistakin".

Niin mutta MITEN?

Miten se sitten syntyy - se läsnäolo? Edellä kuvatun perusteella  voi tietenkin sanoa, että se liittyy tapaan jolla erilaisia puheenvuoroja vastaanotetaan, laitetaan vaikuttamaan toisiinsa, kerätään yhteen ja jäsennetään.  Se liittyy myös tapaan, jolla kouluttaja ilmaisee toiminnan tavoitteellisuutta. Olen aika vakuuttunut, että kouluttajan metapuheella on läsnäoloa tuottavaa voimaa. Sillä on toki muutakin merkitystä, mutta uskon että se auttaa läsnäolossa siksi, että ohjattavilta ei kulu energiaa sen kyselemiseen mielessään, että mihin tässä ollaan menossa, ajetaanko meitä johonkin, miten tuo nyt tuosta tilanteesta selviää tms.

Se liittyy myös tapaan, jolla kouluttaja vastaanottaa puheenvuorojen emotionaalista sisältöä. Jos on keskittynyt ajatukseen, että minun täytyy viedä tämä minun juttuni tässä hienosti läpi, sitä helposti tuskastuu siihen, että polulle tulee "tunnemutkaa". Jos päämääränä on kuitenkin olla läsnäoleva, täytyy jollain tasolla luopua ajatuksesta, että kaiken on mentävä juuri tietyllä tavalla "hyvin".  

(Minua auttaa tässä mielikuva, että minun tehtäväni ei ole viedä läpi MINUN projektiani, vaan auttaa MEITÄ löytämään se mikä juuri nyt on "meidän löydettävissämme". Se "jokin"  sijaitsee siinä meidän välisessämme tilassa. Tai "pöydällä" tutkittavissamme. Silloin minun ei tarvitse "ajaa" asioita mihinkään suuntaan, vaan voin keskittyä havainnoimaan mitä sille "jollekin" tapahtuu...)

- Lisäksi läsnäolevuus liittyy sellaisiinkin vuorovaikutuksen ohimeneviin (mutta hyvin tärkeisiin) asioihin, kuin miten ihmiset katsovat toisiaan puhuessaan, miten tohtivat välillä olla hiljaa ja miettiä mitä seuraavaksi. Tai siihen, elehditäänkö rauhallisesti vai kiireisesti, hermostutaanko siitä että jokin asia menee odottamattomalla tavalla.

Hyvin toimivan, läsnäolevan ryhmän näkee suoraan nonverbaalista viestinnästä. Kun ihmiset laitetaan tekemään ryhmätöitä, ryhmäytynyt ja turvallinen ryhmä toimii niin, että ihmiset katsovat keskustellessa intensiivisesti toisiaan, istuvat selkeästi toisiaan kohti, käyttävät paljon käsiään ja tekevät erilaisia kuuntelemiseleitä. Lisäksi he ovat uppoutuneita omaan ryhmäänsä, eivätkä juutu kuuntelemaan toisten ryhmien juttuja, vaikka ne tapahtuisivat samassa tilassa lähekkäin. Lisäksi flowssa työskentelevä ryhmä nauraa välillä erittäin remakasti. Yksi indikaattori minulle onnistuneesta pitkästä kurssista onkin se, että ehdin oppia millainen hymy ja nauru itse kullakin ryhmäläisellä on!

Tästä läsnäolon aiheesta olemme postanneet aiemmin Mari Käen kanssa täällä.

Tutkiva ote

Työnohjaukseen kuuluu myös tutkiva työskentelyote, joka tarkoittaa tuon edellä kuvatun asenteen viemistä jonkun aiheen tai sisällön konkreettiseen tarkasteluun. Sitä pidetään työnohjaukselle arkkityyppisenä toimintatapana, ja sitä voidaan kutsua myös reflektiivisyydeksi tai dialogisuudeksi. Mainitsin sen alustavasti edellisessä postauksessa. Olen keskustellut näistä myös muualla, joten ei niistä nyt enempää. Lisää mm. täällä, täällä tai täällä. Dialogisuus-hakusanalla löytyy myös paljon tähän liittyvää.

Työnohjauksellisuuden piirteistä jäi vielä käsittelemättä yksi tärkeä asia, ja jätän sen kolmanteen postaukseen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti