keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Anna pois jo viimeinkin

Tänä keväänä olen perehtynyt rankan siivoamisen autuaallisuuteen. Miten hyvä on heittää pois (lue: kirpputorille) ja luopua tavaroista. Tähän puuhaan voi tulla melkeinpä addiktio. Perusteellisen perkaamisen tuottama siisteystila on ihana, samoin se tunne että edes hetken aikaa maailmani on NIIN järjestyksessä että tiedän mitä missäkin kellarin laatikossa on!

Kellarinperkausprosessissa oppii myös asian toisen puolen: miten hyvä on että EI heitä pois ihan kaikkea. Vanhojen tekstien lukeminen on upea kokemus, melkein kuin aikakonematka. Olivatpa ne päiväkirjoja, kirjeitä tai työtekstejä. - On toki olemassa myös niitä omia tekstejä, joita ei yksinkertaisesti kestä lukea, esimerkiksi nolouden takia. Mutta niidenkin aika tulee!

Mietinkin, että näin tietokoneaikana ei tekstejä oikeastaan tarvitse hävittää. On sen sijaan opeteltava hyvä tapa kansioida tekstejä.

Minulla on tapana rakentaa oma kansio lähes jokaiselle tekstille, jota kirjoitan. Sen yhteydessä voi olla luonnoksia, taustamateriaalia ja muuta vastaavaa. Lisäksi sen yhteydessä on "ROSKISFILE" jonne heitän kaikki pois leikatut kappaleet. Näistä roskiksista on dyykattu joskus toisiin teksteihin paljon tärkeätä!

Säästän myös kaikki blogiluonnokset. Ei koskaan tiedä mitä voi tarvita, eikä koskaan voi tietää mitkä palaset yhdistyvät myöhemmin järkeväksi kokonaisuudeksi.

Siivouksen ja kirpputoriprojektin yhteydessä kävin läpi rankalla kädellä myös kirjahyllyäni. Se oli paljon vaikeampi tehtävä, enkä saanut kirjahyllyyn yhtään niin paljon tilaa kuin olin kuvitellut. Mitä kirjoja sitä säästää, mistä on valmis luopumaan ja pistämään kiertoon?

On olemassa kirjoja joihin tiedän palaavani aina uudestaan. On olemassa kirjoja, joihin en ole palannut "kauden" jälkeen, mutta jotka ovat niin hyviä että pidän mahdollisena että uusi "kausi" tulee vielä. Sitten on niitä jotka ovat ajankohtaisia ja aktiivikäytössä. Sitten on niitä, joita olen aloittanut ja joista en ole pitänyt tai joita olen jopa inhonnut. (Niistä voi helposti luopua.) Ja lopuksi niitä, jotka odottavat lukuvuoroaan. Kauanko kirjan pitää odottaa lukuvuoroaan ennen kuin siitä voi luopua, ennen kuin on valmis toteamaan, että lukuvuoroa ei todennäköisesti koskaan tule? Kirjat puhuttelevat eri tavoin eri aikoina ja eri iässä. Ehkä olisi parasta olla luopumatta mistään.



On kuitenkin ihanaa miten yliopiston kierrätyshyllystä kirjat häviävät parissa minuutissa. Se on kuin taikaa. Se saa minut valtavan tyytyväiseksi.  Minun kirjoillani on uusi elämä jonkun toisen hoivissa.

tiistai 14. toukokuuta 2013

HOT ja mielen kielellisyys - puhekone kapinoi

(Kirjoitin tämän jutun melkein 1,5 vuotta sitten, jätin silloin julkaisematta. Olen osittain liikahtanut näistä kysymyksistä eteenpäin, mutta laitan tämän silti julki, jos joku vaikka innostuisi valaisemaan asiaa minulle!)

**

Olen viime aikoina yrittänyt perehtyä hyväksymis-omistautumisterapian periaatteisiin. Kiinnostuin ensin tietoisuustaidoista t. läsnäolon taidoista ("mindfulness"), sitten niiden terapiasovelluksista.  Hyväksymis-omistautumisterapiassa (HOT; englanniksi "ACT") on kuitenkin ajatuksia, jotka koen vieraina ja hankalina vastaanottaa. 

Yksi alue jossa HOT ja zen-meditaatio kohtaavat, on ajatus että otetaan välimatkaa siihen mitä mielessä tapahtuu. Ajatellaan, ettei mennä tunteisiin "mukaan" eikä samaistuta niihin. Eli ei uskota että omat tunnereaktiot (tai omat ajatuskuviot, päätelmät ja tulkinnat) välttämättä antavat oikeaa kuvaa siitä, mitä todellisuudessa on meneillään. Hyvä juttu sinänsä. On hyvä ottaa etäisyyttä oman mielen liikkeisiin ja oppia laajentamaan tarkkailevan position mahdollisuuksia elämässään. Tarkkailla voi hyväksyvästi paitsi tunteitaan, myös omia käsityksiään tai asenteitaan taikka kehonsa sensaatioita.

Mielen "sanakone"

Tuntuu fiksulta että tarkkailevaa positiota kasvatetaan ja opetellaan ottamaan oman mielentapahtumat tarkastelun kohteeksi. Mutta se, mikä minua vaivaa, on tapa puhutella ihmisen mieltä "sanakoneena" tai "puhekoneena" tai luonnehtia reaktioitamme "vain kielellisenä". Esimerkiksi Arto Pietikäisen kirjassa "Joustava mieli" (s. 119) opetellaan mm. tapoja olla sulautumatta ajatuksiin. "Seuraavien eriyttämisharjoitusten avulla voit oppia, että ajatukset ovat sanoja, tarinoita ja kielellistä sanahelinää, jolla on tietty ääni."

Steven C. Hayesin  ja Spencer Smithin kirjassa "Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää" todetaan puolestaan, että kieli aiheuttaa ihmiselle kärsimystä opittujen "suhdekehysten" kautta: ihminen yhdistelee asioita mielessään kielellisten sääntöjen perusteella. Nämä säännöt ovat opittuja, todetaan että "kun me ajattelemme, yhdistelemme asioita tai tapahtumia mielivaltaisesti toisiinsa" (mts. 32). Yhdistelemme asioiden hyväksyttävyyttä tai ei-hyväksyttävyyttä koskevia vaikutelmia tai päätelmiämme suhdekehysten avulla."Ihmiset kärsivät osittain sen vuoksi, että heillä on kieli."

Ymmärrän ajatuksen niin, että meillä on "liian" hyvä kyky kokea todellisena miellettyjä, ennakoituja, hypotettisia tai pääteltyjä asioita - sen sijaan että jotenkin "testaisimme" ovatko ajatuksemme totta.

Mutta minua askarruttaa tämä tapa attribuoida henkinen kärsimys ihmisen kykyyn olla suhteessa maailmaan nimenomaan kielellisesti välittyneen suhteen kautta. Se on kuin sanoisi että "ihmisen kärsimyksen syy on ihmisen kyky tuntea kärsimystä".

On vaikea ajatella, että se mitä mielemme tuottaa, olisi satunnaista soopaa tai irrationaalista silppua. Mielihän työskentelee asioiden parissa, suuntautuu, pyrkii, valikoi. Tällä "työskentelyllä" ja mielessä liikkuvilla asioilla ylipäänsä, on suhde siihen, mitä yritämme elämässämme tehdä tai pitää yllä. Se mitä mieli tuottaa, mikä meille tulee mieleen tai miltä kulloinkin tuntuu, on jossain merkityksellisessä suhteessa historiaamme sekä tuleviin projekteihimme.

(Tosin, on mielemme sisältö suhteessa muuhunkin - esimerkiksi siihen mitä ylipäänsä on havainnoitavissamme. Siksi ajattelua niin kovasti virittää ympäristön vaihdos, sekä henkisen ympäristön että fyysisen.)

Reaktiomme, emootiomme ja kielelliset rakenteet, joilla operoimme, ovat siis paitsi mielemme tuotteita ja mielessämme liikuskelevia asioita, MYÖS suhteessa johonkin ulkopuolellamme. Kielellinen ei ole "vain kielellistä". Vaan: koko suhteemme maailmaan on kielellisyytemme välittämää ja rakentamaa. 

Mielessämme liikkuvat asiat (siis ne joihin viitataan "sanakoneena") yrittävät siis viitata jonnekin, kohdistuvat todellisuuteen, tavoittelevat sitä, kurottuvat siihen -- siis JOHONKIN todellisuuteen tai sen versioon. Ne perustuvat omaan henkilökohtaiseen historiaamme ja mittelyymme todellisuuden kanssa, ja hakevat siihen suhdetta, vaikka se suhde voikin olla kompleksinen, vääristynyt, tai mikä milloinkin... Ja vähintäänkin subjektiivisesti rakentunut.

Mielen kielellisyys

Eihän "kielellinen" ole mikään verho, joka voidaan pyyhkäistä pois meidän ja todellisuuden välistä? Mistä ne arvotkaan rakentuvat ellei kielellistä ymmärrystä edellyttävistä rakenteista? Eikö se tarkkaileva positiokin ole kielellisesti rakentunut tai kielellisyyden välittämä?

Ihminen on koko ajan tekemisissä todellisuuden kanssa ja suhteuttaa mielteensä siihen, vaikka kukaan ei "oikeata" todellisuutta objektiivisesti näekään.

Voisiko meille rakentua arvojakaan, ellemme uskoisi joitain näkemyksistämme "tosiksi" ja ellemme siten "samaistuisi" niihin?

Ja edelleen: ei kai tarkkaileva positio voi olla mielessämme kuin hetkittäin? Samalla tavalla voimme itsereflektoida vain rajallisesti - yleensä yhtä asiaa kerrallaan, muiden pysyessä rutinoituneina, "ei-tiedostamisen-kohteina". Tai ehkä meillä voisi olla rajaton tarkkaileva positio, mutta kuka oikeasti haluaa elää niin?Jokainen, joka tiedostaa maailman merkitysvälitteisyyden, hahmottaa myös itsereflektiivisen mahdollisuuden ottaa etäisyyttä mielen eri liikahduksiin. Mutta tästä mielen kielellisyydestä ei ole mitään lopullista aikalisää tai vapautta.

En siis usko että terapian tavoitteena voi pitää pelkästään tarkkailevan position hiomista ja ajatuksiin/tunteisiin samaistumisen välttämistä. Minusta terapian avulla on pyrittävä parempaan kontaktiin todellisuuden kanssa - vaikka siis on selvää että kontaktimme todellisuuteen on kielellisyytemme, mielellisyytemme, kehollisuutemme ja tarinallisuutemme välittämää.

Mieli ei ole sanakone, puhekone eikä mikään KONE...

Toiseksi: Käyttäytymisterapian kuvauksissa minua vaivaa se hiukan temppumaiselta kuulostava tapa esittää, että kunhan a) opimme olemaan samaistumatta vahingollisiin ajatuksiin tai tunteisiin ja b) kirkastamme arvojamme, voimme muuttaa käyttäytymistä.

Mutta: mistä arvot sitten oikein tulevat?

Eivätkö ne ole meidän kokemustemme, kielellisten tulkintojemme ja oppimisemme tulosta?

Ja onko omien arvojensa tunnistaminen edes mikään kovin yksinkertainen tehtävä?

Yhtä kaikki: mielen sisällöstä puhuminen "sanakoneena" tuntuu jotenkin sivuuttavan oleellisen osan ihmisyyttä ja ihmisenä olemisen merkityksellisyyttä ja rikkautta.

On tärkeätä, että ihminen voi saavuttaa lisää psykologista joustavuutta oppimalla keskittymään läsnäoloon ja havainnoivaan positioon ja ottamalla tarkkailevan ja "agnostisen" position mielensä liikkeisiin. Ihminen kuitenkin osittain on ihminen myös juuri siksi, että hän "samaistuu" täysin joihinkin ajatuksiinsa ja tunteisiinsa.

Ihmisolennon erityisyys on siinä, että ns. kielellisen säännön perusteella hänellä voi olla ns. älykästä toimintaa eli järjellistä t. mielekästä tekemistä maailman kanssa. Hän voi myös kyseenalaistaa kielellisiä sääntöjään ja yrittää muokata niistä adekvaatimpia. (Ja eikö se olisi juuri terapian tehtävä?) Ja tämä adekvaattiuden arviointi, kielellisen todellisuutemme puntarointi ja törmäyttäminen eri todellisuuksiin - eihän  se lopu koskaan. Olemme siihen sidotut ja tuomitut - maailmaan heitetyt - vaikka välillä voisimmekin hetkeksi asettua siitä sivuun tarkkailevaan positioon.

Jos olen ymmärtänyt jotain väärin, olisin tosi iloinen siitä että joku korjaisi käsityksiäni!

lauantai 11. toukokuuta 2013

Kuvastimesta katsottuna

Arjessa tulee ylläpitäneeksi jonkinlaista rutinoitunutta mielikuvaa siitä, millainen sitä on muiden silmissä -- miten muut minut jossain tietyssä ympäristössä näkevät, miten minua luetaan tai tulkitaan. Usein siinä kuvassa on vääristymiä, pahojakin sellaisia, mutta se on silti suurinpiirtein vakaa. Ikään kuin peilikuva, jota ei tarvitse koko ajan vilkuilla.  Joskus peilikuvaa voi tietoisesti karttaa ja kammota. Joskus taas sen edessä mielellään paistattelee, hakien vahvistusta. Yhtä kaikki, kuva tuntuu jotenkin rutinoituneelta, pysyvältä.



Joskus kuitenkin tulee tilanteita, jossa kuvan näkee yhtäkkisesti aivan uudesta kulmasta. Ikään kuin näkisi yllättäen peilikuvansa kadulla ohitetun rakennuksen ikkunalasista ja säikähtäisi: kuka tuo on?

Joskus nämä shokit ovat myönteisiä: peilaus on sellainen jota ei uskaltanut toivoakaan. Joskus taas ne ovat erittäin epämiellyttäviä, sellaisia mitä ei haluaisi nähdä ja joka saa häpeämään, tekee mieli mennä piiloon.

**

Joskus tuntuu että työyhteisössä tapahtuvat sotkut  liittyvät aika paljon siihen, että yritämme paitsi tehdä töitä, myös lukea myönteisiä tai kannattelevia peilauksia itsestämme, niin että jaksaisimme kantaa itsemme, työminämme. Joskus peilaustarpeemme osuvat hankalalla tavalla yhteen.

Kun petymme tai tuskastumme toisiimme, petymmekö samalla siihen peilaukseen jonka saamme?

Tietenkään kukaan meistä ei ole töissä pelkästään paistattelemassa oman kuvansa ääressä. Mutta kukaan meistä ei myöskään ole immuuni peilaustarpeelle.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Yhteisöllisyyden kuvia kouluttajan päiväkirjasta

Pienryhmä on suunnitellut kurssin päätöspäivän ohjelman, jossa käsitellään kurssilla tehtyjä tuotoksia. Tilannetta valmisteltaessa eräs kurssilainen kirjoittaa valkotaululle tussilla "swotin" nelikentän. Ja sitten parkaisee: apua, tämä olikin permanent-tussi! Ei mene sekuntiakaan, kun joku on jo keksinyt luokan pesualtaalta käsidesin. Sillä hinkaten ja melkeinpä raapien mustat viivat ja tekstit saadaan kuin saadaankin pois neljän kollegan voimin. Kun yhdeltä väsyy käsi, toinen hyppää tilalle.

**

Joka kerran kun tulen lähipäivää pitämään, joku kysyy (aika usein sama ihminen) miten pöydät tällä kertaa laitetaan. Mukaan siirtelyyn tulee aina kuitenkin muitakin. Samaan tapaan tämä joku tai jotkut siirtävät kuin taikasauvan iskusta pöydät takaisin. Joskus ei ehdi edes kissaa sanoa kun luokka on jo peruskuosissa.

**

Kurssilla juodaan aina kahvia ja kuppeja kertyy sinne tänne, kun ihmiset työskentelevät milloin missäkin pöytä-asetelmassa. Joku muistaa usein vaivihkaa kokoilla sinne tänne jäänet kupit takasin tarjoilupöytään, josta ravintolan väki voi ne kuskata pois.

**

Tätä kutsutaan talkoohengeksi. Hienommalta nimeltään yhteisöllisyydeksi. En varsinaisesti ylläty siitä, että sitä näkee yopedakurssilla, mutta aina se sykähdyttää. TYKKÄÄN!