lauantai 11. toukokuuta 2013

Kuvastimesta katsottuna

Arjessa tulee ylläpitäneeksi jonkinlaista rutinoitunutta mielikuvaa siitä, millainen sitä on muiden silmissä -- miten muut minut jossain tietyssä ympäristössä näkevät, miten minua luetaan tai tulkitaan. Usein siinä kuvassa on vääristymiä, pahojakin sellaisia, mutta se on silti suurinpiirtein vakaa. Ikään kuin peilikuva, jota ei tarvitse koko ajan vilkuilla.  Joskus peilikuvaa voi tietoisesti karttaa ja kammota. Joskus taas sen edessä mielellään paistattelee, hakien vahvistusta. Yhtä kaikki, kuva tuntuu jotenkin rutinoituneelta, pysyvältä.



Joskus kuitenkin tulee tilanteita, jossa kuvan näkee yhtäkkisesti aivan uudesta kulmasta. Ikään kuin näkisi yllättäen peilikuvansa kadulla ohitetun rakennuksen ikkunalasista ja säikähtäisi: kuka tuo on?

Joskus nämä shokit ovat myönteisiä: peilaus on sellainen jota ei uskaltanut toivoakaan. Joskus taas ne ovat erittäin epämiellyttäviä, sellaisia mitä ei haluaisi nähdä ja joka saa häpeämään, tekee mieli mennä piiloon.

**

Joskus tuntuu että työyhteisössä tapahtuvat sotkut  liittyvät aika paljon siihen, että yritämme paitsi tehdä töitä, myös lukea myönteisiä tai kannattelevia peilauksia itsestämme, niin että jaksaisimme kantaa itsemme, työminämme. Joskus peilaustarpeemme osuvat hankalalla tavalla yhteen.

Kun petymme tai tuskastumme toisiimme, petymmekö samalla siihen peilaukseen jonka saamme?

Tietenkään kukaan meistä ei ole töissä pelkästään paistattelemassa oman kuvansa ääressä. Mutta kukaan meistä ei myöskään ole immuuni peilaustarpeelle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti