tiistai 30. heinäkuuta 2013

Rimpuilua

Prokrastinaation hyvä puoli on se, että kun sitten monen viikon tuskailun ja välttelyn jälkeen vihdoin alkaa työhön, esiin purkautuu valtava määrä ajatuksia, ideoita, alkuja ja erilaisia suuntia. Materiaalia on vaikka miten paljon. Lisäksi on niin tyytyväinen olo: nyt minä sitten vihdoin teen tätä, eikä se ollut tämän kummempaa.


***


Kirjoitustyö on kamalaa. Sitä mukaa kun teksti alkaa löytää muotonsa ja lakkaa olemasta pelkkiä aikeita, se muuttuu ankarammaksi. Välttelyn tuska on kova tuska, mutta siinä on sentään mukana se (ei niin vähäinenkään) lohtu ja viehätys, joka tulee hyvistä aikeista ja kaikesta siitä hienosta luomistyöstä, jota aikomuksissa siintää.

Valmistuva teksti sen sijaan tuijottaa tylsänä takaisin kuin se armoton vaatekaupan peili joka ei nuorenna, hoikista eikä silota silmänalusia.

Tämmöinenkö siitä on tulossa. Tässäkö kaikki.



***

Jossain vaiheessa ajattelin että oli hyvä strategia kertoa tulevasta tekstistä mahdollisimman monelle: silloin olisi sopivasti paineita saada se kirjoitettua. Teksti olisi hiukan enemmän totta jo ennen kuin sitä oli olemassa.

Nyt sama strategia iskee lujaa. Teksti alkaa olla ikävästi totta, elää omaa elämäänsä, jolle en enää mahda mitään.





Vaatekaupassa on hyvä muistaa että minä en ole peilikuvani (sitäpaitsi vaatekaupan valot OVAT ihan kamalat!). Eikä se tekstikään ole minä. Minä sen silti tein.

 


***


On uskallettava epäonnistua. Mihinkä sitä maan pinnalta voisi pudota.


maanantai 15. heinäkuuta 2013

Mietiskelyä

Olen pitkin kevättä ja kesää tutustunut joogaan ja nauttinut vetristymisen, virkeyden ja elossaolon tunteesta, jota se kehoon tuo. Samalla olen lueskellut kaikenlaista asiaan liittyvää netistä. Joogaa ei tietenkään opita lukemalla vaan tekemällä. Netissä, keskusteluja, blogeja ja muita vastaavia lukemalla saa kuitenkin kuvan joogasta kulttuurimuotona ja myös sen erilaisista lieveilmiöistä.

Jokin aika taaksepäin tein tutustumismatkaa länsimaiseen kulttuuriin sovelletun zen-meditaation maailmaan. Ehkä joskus kirjoitan, mitä ohjaajuudelleni ovat merkinneet nämä kulttuurin lajit, joissa matkataan "sisäänpäin ja siitä universumiin". Yritän aloittaa ajatusteni selvittelyä.



Oppiminen sosiaalisessa toiminnassa 

Se oppimisen, kasvun ja toiminnan muutoksen maailma, jossa olen eniten viettänyt aikaa, liittyy sosiaaliseen todellisuuteen. Siihen missä ihmiset kohtaavat tavalla tai toisella sosiaalisessa toiminnassa, sosiaalisten instituutioiden ja usein vielä nimenomaan työtoiminnan parissa. Siihen liittyvässä ohjauksessa minusta on luontevinta ajatella ihmistä sosiaalisten yhteisöjen osana, sosiaalisen etiikan ja sosiaalisen tiedon kontekstissa. Viime kädessä kyse on siitä, että meidän on pystyttävä neuvottelemaan tulkinnoistamme, perustelemaan niitä, etsimään yhteistä näkemystä tai totuutta, ja hyväksymään että näkemyksemme maailmasta ovat muuttuvia. Yhteisöt ovat tavallaan juuri niin viisaita kuin millaisia ovat niiden keinot käsitellä tätä ongelmaa: Miten yhteisö tietää yhdessä jotain maailmasta ja toiminnastaan, ja kestää sen että tämä tieto on epävarmaa. Yksi viisauden laji tämän ongelman kanssa painimisessa on yksilön kriittinen reflektointi sekä tutkiva, argumentoiva dialogi yhteisössä. Se on ikään kuin kasvamiseen halukkaiden yksilöiden muodostama jatkuva pyrkimys elää yhdessä todellisuudessa.

Kuten tiedämme, yksilöt ja yhteisöt eivät aina pysty tähän, halua tätä, piittaa tästä. Mutta se on mielestäni ainoa kestävä pedagogisen toiminnan päämäärä.


Oppiminen meditatiivisessa harjoituksessa

Sekä jooga että zen-harjoitus ovat toimintamuotoina puolestaan kokemukseni mukaan sellaisia, että niissä lähdetään aina uudestaan tutkimusmatkalle sisäänpäin. Ei mennä kohti sosiaalista, kielen ja merkitysten välittämää todellisuutta ja siihen osallistumista, vaan mennään kohti omaa kokemusta, siinä läsnäoloa. Tässä läsnäolon harjoituksessa harjoittaja aina uudestaan tutkii, miten ruumiillinen kokemus ja kehon erityisyys jatkuvasti rakentaa meistä sitä mitä me olemme. Zenin ja joogan maailmassa olemme hengityksemme, luumme, kudoksemme, solumme, asentomme, sijaintimme tilassa, energiamme... Todellista on se aineesta ja energiasta rakentunut maailman osa, olio, joka hengittää, liikkuu, mieltää, muistaa, tuntee, kokee. Sen sijaan mielen yksittäisistä sisällöistä pyritään päästämään irti. Niihin otetaan havainnoiva tai "silleen jättävä" etäisyys. Huomataan, että se on vaikeaa, todetaan tämä ja annetaan sen olla sellaista kuin se on...

Kehollinen kokemus on meille yleensä hyvin rutiininomainen ja ohitamme sen reflektoimattomana emmekä läheskään aina osaa arvostaa sitä. Mullistavaa zen-  ja joogaharjoituksessa on minusta ollutkin se, että siinä löytää kokonaan uuden maailman tutkittavaksi. Matkaa on vielä tehtävänä, lopuksi ikää... Läsnäolon harjoituksessa voin jatkuvasti tutkia ja ihmetellä ja todeta, miten "minut" (ts. kokemukseni "minusta") on pantu kokoon, ja tajuta että tämän kokemuksen kehollinen ulottuvuus on paljon rikkaampi ja tutkimattomampi kuin olin tajunnutkaan.

Uskon että tämäntyyppinen näkökulma on mielekäs ja että se voi tuoda viisautta ja terveyttä. Se on taas se havainnoiva ja aistiva orientaatio, mutta käännettynä yksilön mieleen, kehoon ja tajuntaan päin. Siinä mielessä "sisään" päin. Vaikka, kun asiaa tarkemmin  pohtii, eihän se varsinaisesti tarkoita maailmasta "pois" kääntymistä, pikemminkin maailmaan "liukenemista" ...

Joogatunnilla tai istumisharjoituksessa saatan hetkittäin kokea että olen kasa soluja tai atomeja. (Toki myös tiedän, että näin on, mutta on eri asia hetkittäin oikeasti kokea että "liukenen" ympäristööni). Viimeistään kotiin päästyäni haluan kuitenkin ehdottomasti minäni ja sen rajat takaisin. Minuus jonka kiinnityslautoja natisuttelemme zen- tai joogakokemuksissa, on meille arkielämässä välttämätön. Kun ymmärtää sen "luomus"-luonteen, voi ehkä elää viisaammin. Joskus pikkuisen tyynemmin. Mutta ei silti yhtään sen helpommin tai kauniimmin.

Zen tai jooga eivät  anna vastauksia eettisiin ongelmiin. Ne eivät kerro mitä olisi tehtävä. Ne auttavat avaamaan sitä mikä meissä kokee ja aistii ja havaitsee. Mutta vastaukset löydetään käytännön elämässä, toisten ihmisten kanssa.