lauantai 10. elokuuta 2013

Miten tukea uudelleenorientoitumista ja oivaltamista kritiikkitilanteessa?

Eräs palautteen alalaji on erityisen vaikea. Se liittyy tilanteisiin, jossa annetaan palautetta tekstin pohjalta. Teksti on tuotos, mutta se on myös osa jotain työskentelyprosessia, esimerkiksi graduteksti osana tutkimusprosessia. Vaikeaksi tilanteen tekee se, että palautteen antajan viesti on sellainen, että se kutsuu tekijä perustavaan uudelleenorientoitumiseen. Viesti näyttää tulevan keskusteluun kysymysmuodossa: "mitä sinä pohjimmiltaan tutkit?" "Mikä on se ilmiö jota tutkit"?

Olen törmännyt tähän tilanteeseen tosielämässä itse asiassa monissakin eri konteksteissa, mutta tutkimusta minulla on aiheesta nimenomaan gradun ja väitöskirjaohjauksen tilanteista. Kiinnostuin näistä tilanteista siksi, että huomasin ensin, että ohjaajat päätyvät näissä tilanteissa antamaan saman palautteen lukuisia, joskus jopa kymmeniä kertoja. "Tässä pitäisi nyt miettiä että mikä se ilmiö on mitä tutkit?" "Mutta edelleen on epäselvää että mikä sinun tutkimusongelmasi on?". Tutkimusongelma, joka pitää työtä koossa, on siis tavalla tai toisella hatara, epäselvä tai epäjohdonmukainen. Sen myötä tekstissä on monenlaista ongelmallista.


Toinen kiinnostava piirre oli se, miten ohjattavat näissä tilanteissa vastasivat. Usein heidän vastauksensa oli myöntyvä, ja sen jälkeen he kiiruhtivat sanomaan jotain sellaista, joka paljasti ohjaajalle, että ohjattava ei ollutkaan tajunnut. Esimerkiksi, että "niin, tässä on vaan se että minun täytyy vielä kirjoittaa tänne lisää X:stä ja Y:stä". Tai "niin, tässä on se ongelma että en ole vielä ehtinyt kutoa tänne kaikkea mitä olen haastatteluista kuullut".  Ohjattava siis yrittää vastata samanmielisesti (osoittaen että on pohjimmiltaan kuitenkin perillä siitä mitä tutkimusongelman tulisi olla) mutta ohjaaja huomaa, ettei ohjattava silti ymmärrä mistä on kyse. Itse asiassa ymmärtämisongelma tuntuu sitä syvemmältä, mitä myöntyväisemmiltä ohjattavat kuulostavat.

Ymmärtämisongelman taustalla tuntuu olevan se, että ohjattava käsittelee asiaa kirjoitetun tekstin kautta, "teksti edellä". Hän suuntautuu tutkimukseen sen kautta, mitä on ehtinyt kirjoittaa -- miettien, mitä tekstiin vielä pitää lisätä ja mitä ottaa pois. Ohjaajalle tutkimus taas on nimenomaan POTENTIAALI: kehkeytyvä työskentely, jota teksti osittain edustaa, osittain ehkä ei. Kun hän kysyy: "mitä sinä oikein tutkit, mitä olet tekemässä?" hän tarkoittaa tätä potentiaalista tutkimusta. Opiskelija taas miettii: "eikö se lue siellä, sehän on sivulla 4, pitääkö sitä kohtaa vielä muokata"...

 Tässä onkin ehkä tärkein sylttytehdas: seniorin ja noviisin ero siinä miten he työskentelevät tekstin välityksellä. Seniori pystyy yleensä ajatuksissaan liikkumaan sujuvasti ja joustavasti tekstiversion ja mielletyn (potentiaalisen) tutkimusprosessin välillä, ja hänen kommenttinsa nousevat tästä taidosta; rutinoituneesta tavasta tehdä ajatustyötä jo tuotetun tekstin sekä potentiaalisen, mielletyn työn välisessä "tilassa". Noviisi taas ei useinkaan tätä taitoa vielä hallitse.

On ylipäänsä tavallista, että aloitteleva kirjoittaja kirjoittaa tekstiä luettelevasti ja mekaanisesti, täyttäen ohjeellisia otsikoita tekstillä. Usein noviisin työskentelykysymykset ovat määrällisiä:  "pitääkö tätä olla lisää", "mistä vielä pitäisi kirjoittaa", "onko tästä käsitteestä kirjoitettu liikaa". Asiantuntijakirjoittaja taas työskentelee ongelma tai ajatus edellä, ja teksti hahmottuu argumentaation tai ongelmanratkaisun kautta.
 
Toinen ongelma on palautteen muoto. Se tulee usein kysymyksenä, johon ohjattava yrittää vastata heti. Täydellistä uudelleenorientoitumista ei voi kuitenkaan tuottaa tuosta vaan, yhdessä puheenvuorossa. Sitä pitäisi saada rauhassa miettiä.

Ja vielä yksi näkökulma; kritiikin vastaanottamisen emotionaalinen puoli. Ohjattavan väistelevän toiminnan taustalla on myös se, että ottaa koville, jos palautteessa ehdotetaan, että koko jutun perustukset ovat pielessä. Se käy luonnolle, tekee mieli ohittaa koko juttu, loukkaantuu. Näitä näkyy myös aineistossa: mielen pahoittamista, kireyttä ja vastaväitettä. Opinnäytteen ohjauksessa opiskelijat ovat tosin aika korrekteja tunteenilmauksissaan. Yhteinen piirre kaikille tarkastelemilleni tilanteille on kuitenkin se, että opiskelija EI vastaanota palautetta sanomalla. "no niinpä tosiaan, tämähän pitääkin ajatella alusta asti.". Eli opiskelijat eivät vastaa uudelleenorientoitumista ehdottavaan palautteeseen uudelleen orientoitumalla. He tekevät ihan kaikkea muuta, jotta keskustelussa säilyisi se asetelma, että he kuitenkin ovat osaavia, että heidän työnsä kuitenkin kelpaa ja että sitä täytyy vain hiukan muokata. Eli viime kädessä he väistävät palautteen, kuka milläkin keinolla. Ja niinpä ohjaaja tarjoaa sen uudelleen ja uudelleen.

Olen itse ollut sekä ohjaajan että opiskelijan asemassa tämäntapaisissa tilanteissa. Tiedän että nämä tilanteet ovat vaikeita ja kuohuttavia, ja niistä voi jäädä epäonnistunut olo molemmille.Tiedän myös kouluttajana, että opettajia jäävät vaivaamaan tämäntapaiset ohjaustilanteet, joissa he kovankaan yrittämisen jälkeen eivät saa tärkeätä asiaa läpi.





Mitä tästä voisi oppia?

1) Ymmärtämisen ongelma. Miten jankkaaminen vältetään? Opettajat kyselevät usein, mitä tehdä tilanteessa jossa palaute ei vaikuta, eli ohjattava ei ota onkeensa, vaikka monta kertaa sanotaan? Joskus hän ei ehkä tahdo tai viitsi. Uskon kuitenkin, että näissä kuvaamissani tilanteissa on kyse nimenomaan oivalluksen ja ymmärtämisen puutteesta. Miten saada toinen uudelleenorientoitumaan, jos työskentely sitä vaatii?

Ymmärtämisen tukeminen vaatii usein muuta kuin ohjeen toistoa. Ratkaisukeskeinen periaate onkin tässä hyvä: älä toista sitä mikä ei toimi, tee jotain muuta.

Yksi tapa auttaa ohjattavaa ajattelemaan asiaa toisin, on tehdä selvemmin myös vuorovaikutuksen "jaksottumisessa" näkyväksi se, että nyt tosiaan täytyy miettiä jotain uusiksi. Ensin voi sanallistaa näkökulmien eroa: "nyt näyttää siltä että me katsotaan tätä juttua eri näkökulmista, pitäisikö tätä hetki miettiä". Tai "mietitäänkö hei tämän tekstiversion korjaamista myöhemmin, ensin olisi tärkeä saada selvä kuva siitä, millainen tutkimusongelma sinulla on käsillä ja että ollaan molemmat varmasti samalla kartalla." 

Toinen tapa tukea ohjattavan ymmärtämistä on irrottautua selkeästi käsillä olevasta tekstiversiosta ja ottaa vaikka palanen paperia ja kynä, aloittaa alusta piirtämällä mallia: "Kerrataanpa vielä, tässä on tämä sinun tutkimuksesi, tässä metodit, tässä aineisto..." Vaihdetaan siis ulkoistamisen keinoa hetkeksi. Erilaiset piirrosjäsentelythän ovat ylipäänsä hyvä apu silloin, kun molempien osapuolten täytyy yhdessä orientoitua johonkin abstraktiin asiaan. Tämä auttaa myös ohjattavaa irrottamaan itsensä, katseensa ja ajatuksensa siitä tekstistä, jonka kautta on tutkimusta ehtinyt mieltää ja joka vie ajatukset aina entisille urille.

2) Uudelleenorientoitumisen vaikeus. Kun on tehnyt työtä pitkään, ja joku esittää sen perustuksia koskevan kriittisen kysymyksen, se tuntuu kovalta kritiikiltä. Vastaanottaja voi tuntea itsensä tyhmäksi tai noloksi. Lisäksi uudelleenorientoituminen voi olla kognitiivisesti vaikeaa: ensin ei yksinkertaisesti tajua mistä toinen puhuu, mistä päin hän asiaa katsoo. "Miten niin mitä minä tutkin, sehän lukee tässä???".

Uudelleenorientoitumista edellyttävän oivallukseen pääsy vaatii ohjaajan huomiota näille esteille. Jos tarkoitus on kehystää ajatus uuteen suuntaan, se vaatii pientä pysähdystä, ehkä aikaa ja sulattelua  -- se on oma tehtävänsä, joka ei suju tuosta vaan.  Ohjattavaa saattaa harmittaa todella kovasti, ja hän voi tuntea olonsa jonkin aikaa todella surkeaksi. Ikäviä tunteita ei voi eikä tarvitse ohjauksessa välttää, mutta ne vaikuttavat siihen, miten ohjattava pystyy vastaanottamaan uusia ajatuksia. Siksi on hyvä, jos ohjaaja pystyy hiukan antamaan asialle sulatteluaikaa.

Tekstin mahdollisuuksien ja ansioiden korostaminen voi myös auttaa, samoin se että ylipäänsä osoitetaan, että asiassa on mahdollista edetä ja että kaikki aiemmin tehty työ ei ole turhaa. Lisäksi uusi ajatus vaatii usein uutta puhetta. Opiskeljan täytyy löytää omat sanat, oma jäsennys uudelle asialle. Jos se jää vain ohjaajan jäsennykseksi, se ei kanna pitkälle.

4 kommenttia:

  1. Luin useampaan kertaan ja kirjoitin ensin pitkän kommentin, joka alkoi tuntua ihan turhalta. Sen sijaan tuli yksi varsinainen ajatus, joka liittyy siihen seikkaan jonka itse tunnistat sylttytehtaaksi - noviisin ja seniorin ero. Tiivistän niin, että itse usein yritän mallintaa tätä vähän seniorimman ajattelua ääneenajattelemalla. Kerron mahdollisimman konkreettisesti miten oma ajatteluni etenee ongelmakohtaa lähestyttäessä. Toiveeni on, että tämä olisi reilu tapa toimia: toinen tietää ainakin suunnilleen miten se minun ajatukseni kulkee ja saa sitten itse (toivottavasti) ratkaista lähteekö siihen vai johonkin muuhun suuntaan. Joopa joo, ja sitten yritän parhaani mukaan tehdä itsestäni ja käsillä olevasta tehtävästä vaarattoman :-)

    Minusta sinun tapasi lähestyä opiskelijan ja kirjoittajan herkkää tilannetta on aivan ihastuttavan sensitiivinen. Oi jospa itsekin olisin saanut joskus tuollaista paneutumista... tai sitten sain mutta olin niin kauhuissani ja sekaisin, etten huomannut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Liisa, tuo on hyvä idis, kiitos että toit sen esille. - Tää on mulle läheinen aihe, se on niin tosi ja itse koettu, mutta sain siihen uuden vinkkelin kun aloin tutkia graduohjausta videoilta. Toivon että tuosta pilkunviilaus-keskustelunanalyysistä olisi just se hyöty että jotain niistä ohimenevistä kinkkisistä tilanteista saisi jotenkin paremmin jäsentymään. - Onneksi graduohjaus ei usein ole ihan näin vaikeata! mutta nämä jumit on kiinnostavia tutkimuskohteina. :-)

      Poista
  2. Tämä oli inspiroiva teksti, josta löysin monta kiintoisaa pohdinnan paikkaa. Asia, jossa useimmin olen törmännyt seniorin ja noviisin eroihin, on tavoitteen määrittely. Noviisille se saattaa olla vain yksi kohta lomakkeessa, johon on joitain kirjoitettava. Seniorille se on koko asian mieltämisen perusta. Siksi kunnollisen tavoitteen on oltava mielestäni jollain tapaa "jalostunut". Siinä on oltava laatuelementti ja sen on oltava realistinen, innostava, kokonaisvaltainen ja syvällinen, siis perusteellisesti harkittu. Hyvin mietitty tavoite antaa pohjaa kaikelle myöhemmälle tekemiselle, pitää ruodussa ja helpottaa vastaan tulevien muutosideoiden käsittelyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, juuri näin se on - tuo oli hyvä tiivistys tästä aihepiiristä vähän yleisemmälle tasolle vietynä. Tämä sama ilmiö on varmaan tosiaan tuttu muistakin yhteyksistä. Tutkimuksessa tutkimusongelma pitää koko paketin koossa, ja haasteena on usein vielä se, että sen pitäisi olla niin kiinnostava ja innostava, että sen kanssa jaksaa puurtaa monta kuukautta. Ja tietenkin myös tieteellisesti mielekäs.

      Poista