perjantai 23. elokuuta 2013

Pedaforum-päivien satoa - havaintoja

Tampereen yliopistossa järjestettiin yliopisto- ja korkeakouluopetuksen kehittämisen Pedaforum-päivät 20.-21.8.2013. Tässä poimintoja havainnoistani.

1 Arviointikulttuurin muutos

Päivien yksi teema oli opetuskulttuurin muutos. Yksi selvä merkki muutoksesta on se että arviointikulttuuri kehittyy. Yliopistopedagogiikan tutkijat väittävätkin, että vasta kun arviointitavat muuttuvat, pedagogiikka oikeasti muuttuu.Yliopisto- ja ammattikorkeakouluyhteisöillä alkaa olla kokemuksia uudenlaisista arvioinnin tavoista. Erityisesti tenure track -systeemiin siirtyminen tuottaa lisäpainetta tähän. Jos pedagoginen osaaminen halutaan ottaa vakavasti, sitä täytyy tietysti kehittää koulutuksen ja kehittämistoiminnan kautta, mutta myös edellyttää tehtäviin hakevilta. Niinpä pitää myös tietää, miten arvioida ja kuvata tätä osaamista. Opetuksessa ansioitumisen tulisi aidosti meritoida opettajia ja yhteisöjä. Villeissä unelmissa se toisi jopa rahaa. Tästä ollaan vielä kaukana. Monelle ajatus on edelleen aivan mahdoton.

Pedaforum-sessioissa ja pajoissa kuulimme, miten akateemiset yhteisöt ovat ponnistelleet uudenlaisten arviointitehtävien keskellä. Näitä ovat esimerkiksi opetustaidon arviointi ja opetustoiminnan laatuauditoinnit. Myös palautejärjestelmien kehittämiseen ja opetussuunnitelmatyöhön liittyy paljon arviointia, eräänlaista peiliin katsomista.

Arviointi on huolella tehtynä todella kovaa ja raskasta työtä, vaativa prosessi ja ponnistus. Samaan tapaan kuin yksilön itsereflektiivisessä tai tiedostavassa toiminnassa, toiminta voidaan saada haltuun ja tiedostetuksi, jaetuksi ja ymmärretyksi uudella tavalla. Jos tässä työssä onnistutaan tarttumaan toiminnan keskeisiin vahvuuksiin, prosessi voi olla lopulta myös palkitseva ja voimauttava. Pakon edessä tai ristiriidoin kamppailtuna se voi olla kuluttavaa ja repivää. Jos yhteisössä täytyy asettua peilin eteen ja tutkia sitä mikä toiminnassa on hyvää ja kestävää, ja mitkä sen heikkoudet ovat, se edellyttää turvallista ja luottamuksellista ilmapiiriä. Pelon ja kilpailun keskellä on sen sijaan kamalaa asettua peilin eteen arvioitavaksi.

Kuten yksilön reflektoinnissa, on mahdollista reflektoida vain joitain asioita kerrallaan. Samalla kun jotain on reflektoinnin ja kyseenalaistavan ihmettelyn alaisena, paljon muuta jää samalla rutinoituneeksi ja tutkimattomaksi. Näin yhteisönkin toiminnassa: kaikkea ei voi koko ajan pitää tutkivan, tiedostavan ja erittelevän katseen alla. Muuten ei toiminnasta tule mitään, se lakkaa virtaamasta. Eli yhteisö ei voi menestyksellä reflektoida/kehittää kuin rajallista määrää asioita kerrallaan.

Arviointiin liittyviä keskusteluja kuunnellessa tuli vastaan myös se ajatus, että sellaisella dokumentilla (opetussuunnitelma, laatuasiakirja tms.) on melkoinen voima, joka aidosti dokumentoi ja tiivistää yhteisölle merkityksellisen prosessin, asian tai ponnistuksen. Sellaisella dokumentilla, joka jää pelkäksi paperiksi, ei ole tätä merkitystä. Se ei muodosta yhteisölle palkintoa ponnistuksestaan.

2 Opiskelijan motivaatio ja myönteiset kehät opiskelijoiden kiinnittymisessä

Perinteiseen yliopiston opetuskulttuuriin on liitetty ajatus, jonka mukaan motivaatio on jotain, jonka opiskelijan oletetaan tuovan mukanaan, jonka kuuluu olla korkea ja pysyäkin sellaisena. Paljon on siis asetettu onnistuneen rekrytoinnin varaan. Yliopisto-opetuksen piiriin toivotaan lahjakkainta ja innokkainta kermaa, joille ei tarvitse selittää, miten akateemisessa yhteisössä ollaan ja käyttäydytään, ja joiden itsestäänselviä ominaisuuksia ovat alusta asti kriittisyys, sinnikkyys ja selkeä suuntautuminen. Näitä ihanne-opiskelijoita tuleekin  toki valituksi yliopisto-opiskelijoiksi, mutta kaikki eivät sellaisia ole. Tällaisen ajattelun ja toimintakulttuurin varassa on erittäin vaikea kohdata nykyisen massayliopiston erilaisia opiskelijoita ja niitä monia eri odotuksia joita opiskeluun yhteiskunnassa kohdistuu.

Totuus on siis huomattavasti monimuotoisempi, ja minusta tuntuu että meillä alkaa olla myös monipuolisempi tapa puhua motivaatiosta (opiskelijan sitoutumisesta, kiinnittymisestä, innostuksesta, sitkeydestä) sekä sen pysymisestä, muuttumisesta tai tavoista vaikuttaa siihen. Motivaatiosta on syytä olla kiinnostuneita siksi, että se on moottori, joka opiskelijan opiskelutoimintaa pyörittää. Motivaatio voi muuttua, kasvaa ja vähetä, ja sen säilymiseen voivat vaikuttaa monet asiat  -- myös opiskelija itse. Motivaatiolla on suhde oppimiseen, taitojen karttumiseen, osallisuuden kokemukseen sekä elämänarvoihin.

Motivaatio ei toisaalta ole ainoa asia, joka kiinnittää opiskelijaa opiskeluun. Näitä kiinnittäviä, sitouttavia tai opiskelukykyä edistäviä tekijöitä tunnetaan monia, ja ne vaikuttavat kehämäisesti, toisiaan lisäten. Tiedämme paljon erilaisista kielteisistä kehistä, kuten uupumisen, syrjäytymisen tai työyhteisöjen konflikteihin johtavista kehistä. Vaikuttaa siltä, että motivaatiokeskustelu alkaa olla kääntynyt keskusteluksi myönteisistä kehistä. Jos motivaatio, ponnistelu ja sitkeys, kuuluminen ja osallisuus sekä pätevyyden tai osaamisen karttuminen ovat kaikki keskinäisessä vaikutussuhteessa, voisi ehkä ajatella että kehään voi päästä monta kautta. Se tarkoittaisi yhteisön kannalta sitä että monentasoinen vaikuttaminen on järkevää.

3 Yliopisto eettisenä yhteisönä 

Useissa pajoissa puhutti se, millä tavalla yliopistossa työtä tekevät näkevät opiskelijan osana yliopistoyhteisöä. Muotoiltiin ja jäsennettiin, mitä odotamme opiskelijalta, jonka otamme yhteisön osaksi. Yliopisto on moraalinen yhteisö ja siihen sitoutuminen edellyttää tiettyjen yhteisön sääntöjen omaksumista ja hyväksymistä tai vähintään niiden sietämistä. Usein tunnistamme yhteisön perimmäisiä arvoja, vasta kun niitä rikotaan. Huolestumme opinnäytteen ohjauksen ongelmista, plagioinnista ja vilpistä, opiskelijoiden kuluttaja-mentaliteetista tai välinpitämättömästä asennoitumisesta opettajien työtä kohtaan.

Usein ongelmia lähestytään ensin reaktiivisesti: reagoidaan ongelmaan, opitaan tunnistamaan se paremmin, sitten sen koetaan laajenevan hälyttävästi. Sitten aletaan kysyä proaktiivisemmin: mikä on se asiantila tai hyve, mitä pidämme arvossa? Millaiset odotukset, arvot tai rajat meidän tulisi osata kuvata ja määritellä opiskelijoille? Useissakin yliopistoyhteisöissä mietitään tätä nykyä hyvän opiskelun ohjeita, kuvauksia yliopistoyhteisöstä ja sen sisältämistä velvoitteista ja oikeuksista.

Pedaforumin pajoissa tähän liittyi todella mielenkiintoista keskustelua tieteenaloille ominaisista opiskelukulttuureista ja niiden hyveistä, opiskelijoiden identiteettityöstä ja kamppailuista suhteesta näihin kysymyksiin. Nämä eivät suinkaan ole uusia kysymyksiä, suomalaisessa korkeakoulututkimuksessa on pitkä perinne tutkia näitä kysymyksiä (mm. Oili-Helena Yljoen ja kollegojensa tutkimukset). Ehkä ne nyt ovat uudella tavalla tulleet opettajien väliseen keskusteluun sanallistettuina asioina ja myös opetukseen keskusteltaviksi. Tämäkin on eräänlainen siirtymä proaktiiviseen suuntaan: emme ainoastaan sosiaalista opiskelijoita, vaan yritämme kaikki yhdessä (sekä opettajat että opiskelijat) tiedostaa millaisia hyveitä, arvoja ja piilo-opetussuunnitelmia tieteenalakulttuureissamme liikkuu ja elää.

4 Vertaistuen voima - verkottumisen merkitys koulutuksen antina

Olen mietiskellyt, miksi moni opetussuunnitelma/laatu/arviointi- yms. yhteisponnistuksiin pakotettu tai suostuteltu yliopistolainen lopuksi toteaa että se oli sitten kuitenkin hyvä juttu?  Vaikka se oli lisätyötä eikä ensin tuntunut omalta perustehtävältä laisinkaan? Onko kyse vain siitä, että ihminen on taipuvainen pitämään välttämättömyyttä hyveenä? Kun joutui niin paljon aikaa asiaan käyttämään, olisi vielä kurjempaa sanoa lopuksi että kaikki oli turhaa? - Vai olisiko näiden kohtuuttomassa ajassa rutistettujen työvoittojen takana myös se, että ihmiset löytävät niiden kautta opettajien yhteisönsä ja yhdessä tekemisen voimaa? Että on palkitsevaa huomata, että yhdessä pystyy enempään kuin yksin, että ei tarvitse yksin riittää kaikkeen, että voidaan jakaa asioita? Yliopistoyhteisöt ovat monenlaisia ja monet myös muuttuneet, mutta yksin tekemisen ja yksin selviytymisen eetos on silti edelleen yleinen. Monelle oman erityisalan tutkijayhteisö voi tuntuakin omalta yhteisöltä, mutta opetusyhteisö vieraammalta ja hajanaisemmalta.

Oulun yliopiston koulutuksen johtajille suunnatun kurssin järjestäjät kertoivat kurssilaisiltaan saamastaan palautteesta: kaikkein tärkeintä oli tavata toisia samassa tehtävässä toimivia eri tieteenaloilta! Yliopistopedagogiikan kouluttajina kuulemme tämän palautteen niin usein, että sen melkein jo ohittaa itsestäänselvänä asiana. Aloin uudelleen miettiä, miksi tämä palaute aina tulee tämäntyyppisistä koulutuksista? Miksi on niin tärkeätä ja antoisaa tavata samassa tehtävässä olevia eri tieteenalojen piiristä?

Ehkä siksi että omaan opetustehtävään ei ole saatu koulutuksen tuottamaa mahdollisuutta ammatti-identiteetin rakentamiseen. Yliopiston tehtäviinhän tullaan tutkijakoulutuksen ja tutkijaidentiteetin kautta. Ammatti-identiteetti kehittyy otollisimmin vertaisuuden kokemuksissa, vertailemisen kautta. Se, mikä on pedagogista - tai johtamistyölle erityistä - tunnistetaan selkeimmin kun saadaan yhdessä tunnistaa "sama" erilaisuuden keskeltä.

Mietin tätä "yhteisön nälkää" pohtiessa, että yliopistotyön kehittämisen pitäisi aina samalla olla myös yhteisön vahvistamista ja voimaannuttamista. Kehittäminen rasittaa, kuluttaa, vie voimia, aikaa ja hermoja. Silloinkin kun kehittämistä pitää mielekkäänä, mutta etenkin silloin kun ei pidä tai ei koe kehittämisen ehtoja kohtuullisena. Siksi muutostyöhön täytyy liittyä myös jotain, joka elvyttää, turvaa, voimaannuttaa ja palkitsee.

5 Eriaikaisuus - moninaisuus

Vararehtori Harri Melin aloitti avajaispuheessaan ajatuksella, että muutos on ainoa pysyvä asia, muutumme koko ajan. Samalla hän muistutti siitä, miten hitaasti jotkut yliopiston toimintatavat ovat vuosisatojen aikana muuttuneet. Minulle tuli päivien aikana mieleen myös se ajatus, että muutos on aina eritahtista ja eriaikaista. Pedaforumissa puhutaan usein siitä, että "no, täällähän ovat paikalla ne ihmiset jotka jo ymmärtävät tämän". Paikalla on ihmisiä, joille opetuksen kehittäminen, opetuksen arvostuksen lisääminen ja opetukseen paneutuminen ovat tärkeitä asioita. Ne jotka eivät ajattele näin, eivät tule Pedaforumiin keskustelemaan ajatuksistaan, mutta he ovat osa yhteisöjämme ja tekevät työtä kanssamme.

Opetuskulttuuri muuttuu, ja siitä seuraa, että "perinteinen" ja" uusi" tarkoittavat molemmat itse asiassa moninaisia, monitulkintaisia asioita, ne ovat olemassa yhtä aikaa ja samoissa yhteisöissä. Saman työyhteisön jäsenet voivat kokea kuuluvansa aivan eri yhteisöihin ja ylipäänsä hahmottaa työnsä todellisuuden aivan eri tavoilla. Miten osaamme olla rakentavasti erimielisiä ja kohdella toisiamme ihmisiksi, vaikka olisimme perustavasti eri mieltä siitä, miten yliopiston asioita tulisi hoitaa? Miten ollaan ihmisiksi työyhteisössä, jonka taustalla on instituutio, joka on ydintehtävä yhteiskunnassa on todeta, "ettemme vielä tiedä mutta otamme selvää"? Eikö juuri yliopiston pitäisi osata rakentava erimielisyyden kulttuuri?

4 kommenttia:

  1. Hienoa koontaa konferenssista - mutta myös hyvää pohdiskelua siitä, missä yliopistoissa nyt mennään ja mihin suuntiin ehkä kannattaisi uskaltaa ottaa jokunen lisäaskel.
    Itse pidän hyvin tärkeänä tuota ajatusta, että kaikkea ei pidä yrittää reflektoida samaan aikaan. Toisaalta yliopistomaailma tuntuu kääntyneen siihen asentoon, että jos ihmisellä ei ole valmiutta (mitä kaikkea se sitten lieneekin) reflektoida juuri mitään toimintaansa ja sen kehyksiä, koko paletti voi revetä "reflektoitavaksi" ulkoa pakotettuna.
    Toinen juttu, joka minua on pohdituttanut vuositolkulla, on panostaminen rekrytointiin. Tietenkin siinä voidaan tehdä virheitä, mutta rekrytoinnin "virheet" voidaan usein korjata hyvällä koulutuksella (tai vastaavasti hyvällä henkilöstöpolitiikalla). Sen sijaan onnistunutkaan rekrytointi ei pitkälle kanna, jos yhteisö ei tue kasvua ja oppimista. Kannatan kyllä sellaista rekrytointia, että ihmiset löytävät ns. oikean paikkansa - mutta minusta se on eri asia kuin yritys kuoria kulloisestakin ylioppilaskohortista kermat päältä.

    VastaaPoista
  2. Järkevää pohdintaa! Sitä lukiessa tuli mieleen pari kommenttia. Olen usein kuullut, kuinka eri alojen ihmiset ovat koulutustilaisuuksissa kaikkein tyytyväisimpiä siihen, mitä he kuulevat kollegoiltaan käytäväjutteluissa. Eniten he iloitsevat siitä huomiosta, etteivät he ole yksin ongelmineen. Muilla on samoja ongelmia, eikä heilläkään ei ole niihin ratkaisuja vaan ainoastaan sietämiskeinoja.
    Toinen kommenttini johtuu siitä, että adrenaliini nousee, kun kuulen jonkun sanovan vanhan hokeman siitä, että ainoa pysyvä asia on muutos. Sillä "ns totuudella" näet valitettavasti perustellaan usein tilannetta, että asioita muutetaan yhtenään. Muutos aina sotkee sekä hidastaa ja on raskas toteuttaa. Siksi muutoksia pitäisi tehdä harvakseltaan siksi, että uuteen ehditään sopeutua, oppia sen kanssa toimimaan asiaankuuluvasti ja kerätä riittävän kauan muutoksen hyötyjä, jotta koko juttu olisi järkevä. Oma, osittain tutkittukin nyrkkisääntöni on, että muutoksia mihin tahansa työkäytäntöihin tulisi tehdä korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa ei tiheämmin.

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista, Markku ja "yksi johtaja"! Kumpikin tartuitte tuohon ajatukseen siitä, missä määrin kehittäminen ja muuttuminen "yhteisön itsetiedostuksena" on mahdollista ja mikä siinä on kohtuullista. Jonkinlainen ulkopuolelta tuleva pakkotahtisuus on arkipäivää yliopiston kehittämisessä, eikä kukaan nykyään edes yhdeksi vuodeksi pääse rauhaan kehittämiseltä. Eniten harmittaa minua tunne siitä, ettei ehditä rauhassa arvioida mitä muutosprosessi tuotti ja seurasiko siitä mitään sellaista mitä aiottiin. Silloin kun opiskelin aikanaan aikuiskasvatustiedettä, puhuttiin paljon "oppivasta organisaatiosta". Siihen liittyy oleellisesti kyky arvioida sitä mitä on tehty ja viisastua siitä.

    Sitten mietin vielä yhtä asiaa - mikä on sitä Muutosta isolla M:llä, ponnisteluja vaativaa kehittämistyötä joka vaatii oppimista koko yhteisöltä. Ja mikä olisikin sellaista muutosta pienellä m:llä, nopeasti ratkottavaa, asioita helpottavaa mutta ei kovin järisyttävää toteutukseltaan. Minusta tuntuu että yliopisto on sillä tavoin jähmeä organisaatio, ettemme aina huomaa että jotkut asiat olisivat helposti tuunattavissa. Ja että jotkut asiat olisi hyvin helppo hoksata, jos vaan annamme ajatuksen lentää. Eli kaikki muuttuminen ei ole sitä että peruskäytäntömme myllätään. Osa voisi olla sellaista pientä arkista korjautumista, jos vain sallisimme ja innostuisimme. Tämä tuli mukavasti esille oppimisen tiloja koskevassa työskentelyssä Pedaforumissa.

    VastaaPoista
  4. Pohdit oikeaa asiaa. Japanilaiset autot saivat aikoinaan hyvän laatumaineen, kun siellä muutettiin huonoksi osoittautunut osa tai ratkaisu heti seuraavaan valmistettuun autoon. Muualla oli totuttu tekemään muutoksia vain vuosimallin vaihtuessa. Jatkuva parantaminen antoi paremman tuloksen kuin vuosittainen parantaminen. Suomalaisessa yrityselämässä on vallinnut myös käsitys, että asioita muutetaan vain isoissa kehitysprojekteissa. Silloin jää monet ilmeiset pienen m:n parannukset tekemättä. Kotiin siirrettynä: "En korjaa repsottavaa tapeettia, koska remontti alkaa ehkä ensi vuonna."

    VastaaPoista