perjantai 27. syyskuuta 2013

Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!

Tekstin kanssa eläminen on ollut tämän syksyn teema. Kirjoitusprosessi ja tekstin yllättävä omapäisyys on aiheuttanut harmaita hiuksia, pään seinään lyömistä ja kauheita kuoppia.

Olen kuitenkin antanut aika monen ihmisen lukea tekstiä ja käyttänyt sitä myös koulutusten ja ohjauspajojen oppimateriaalina. Testaan tekstiä sen oikealla kohderyhmällä.

Tämän altistuksen avulla voitin inhottavat häpeän tunteet, joita kehkeytyvä teksti näköjään aiheuttaa. Kun se alkaa saada muotoa, se saa samalla rajat. Silloin näkee, ettei se tosiaankaan ole täydellinen. (Kuviteltu, hypoteettinen, aiottu tekstihän voi sitä olla. Missään ei ole niin hienoja tekstejä kuin aikomuksissa.)

Keskeneräisen tekstin antaminen käyttöön sisältää myös muita ansoja. Onhan se nolostuttavaa pyytää toisten huomiota tekstilleen.

Mutta sieltä alta löytyi sitten lopulta se alkuperäinen syy kirjoittamiseen. Kirjoitin sellaisen kirjan, jota kaipasin ja tarvitsin koulutusteni ja ohjaustouhujeni tueksi. Ja kirjoitin sinne kaiken sen, mitä olen vuosien varrella halunnut aiheesta sanoa. Tai melkein.


***

Äitini toivottaa aina leipomukselle onnea, kun se menee uuniin. "Onneksi olkoon."  Minun kirja-leipomukseni menee nyt uuniin, kunpa se ei olisi likilaskuinen eikä myöskään palaisi mustaksi.



sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Uncluttered

Olen viime aikoina seuraillut paljon - sekä omassa elämänpiirissä että sosiaalisessa mediassa -- keskustelua, joka liittyy kotiin elämänalueena, kodin järjestykseen, tavaroihin, kaaokseen ja erilaisten kaaosten raivaamiseen. Se liittyy jonkinlaiseen elämän haltuunottamiseen ja jäsentämiseen konkreettisen järjestyksen, järjestämisen ehkä jopa oman "tavarasuhteen" uudelleenarvioinnin kautta. 


Jo vuosia sitten havaitsin, että maailmalla elämäntapablogeissa puhuttiin paljon paitsi elämän yksinkertaistamisesta ja downshiftaamisesta, myös "uncluttered" elämäntavasta eli roinattomasta ja sitä myöten siististä ja eleettömämmästä olotilasta. Aloin silloin miettiä, että downshifting-keskusteluun ujuttautui mukaan esteettinen näkökulma ikään kuin huomaamatta. Luulen että esteettinen näkökulma ylipäänsä tulee mukaan yhä useampaan elämänalueeseen osittain myös siksi, että viestintämme on niin visuaalista nykyisin. Samoin siksi, että sosiaalinen media tuottaa niin paljon oman elämän "esityksiä", ikään kuin visuaalisia perfomansseja.  Monet asiat asettuvat kuin varkain tyylikysymyksiksi. Vaikka ne ovatkin samalla eettisiä kysymyksiä.

Mutta onkohan tässä kyse muustakin?





Nykyisin on olemassa kokonainen ammattijärjestäjien ammattikunta. Ammattijärjestäjien tehtävä on auttaa ihmisiä tavaroidensa hallinnassa ja sen myötä arkensa ja elämänmuotonsa muovaamisessa ja kriittisessä pohdinnassa. Life coaching ei kohdistukaan enää pelkästään uravalintoihin tai elämäntehtävään. Se voi olla myös arjen erilaisten aikataulu-siivous-tavarapaljous-kuluttamis- yms. virtojen hallintaa. Siinä on mukana silloin analyysiä perheen työnjaosta, raha-asioista ja kuluttamisesta, tarpeista ja niiden tyydyttämisestä. 


Koko ajan uusia elämänalueita tulee elämäntapaohjaamisen piiriin. Vanha juttuhan se on, että ulkomuotoa, terveyttä tai pukeutumista voidaan muovata projektina uudenlaiseen suuntaan, samoin kodin sisustusta. Mutta onko tässä asiassa jokin uusi sävy?

Minua kiinnostaa ehkä se, että terapeuttis-ohjauksellinen tuntuisi ikään kuin liukuvan yhteen arjenhallinnan ja itseilmaisun estetiikan (sisustus, tyyli) kanssa. Etenkin ehkä juuri sen life-coachauksen alueella. Valmennus ei siis välttämättä koskekaan enää sitä, mitä teen isona tai vaihdanko alaa. Vaan myös sitä, miten ilmennän itseäni fyysisessä tavaraympäristössä tai kulutusvalinnoissani tai tarpeenhallinnassani. Tai sitä, voinko hyvin kodissani, roinani keskellä. 


Mitä te muut ajattelette tästä? 


torstai 12. syyskuuta 2013

Hajamietteitä: mikä meitä pyörittää työssä?

Miksi teen tätä?

Olin jokin aika sitten vetämässä keskustelua eräässä perehdytystilaisuudessa. Pelkän tiedottamisen sijasta oli päätetty, että järjestetään ryhmätapaamisia, jossa ihmiset voivat tutustua toisiinsa ja pohtia työhön liittyviä kysymyksiä porukalla. Yksi tapaamisen aihe oli keskustella siitä, millaisia polkuja pitkin itse kukin on tullut nykyiseen yhteisöön ja miten itse kukin hahmottaa perustehtävänsä. Klassinen työnohjauksen kysymys, siis. Yllättävän oivalluttava näkökulma - sekä uudelle että vanhalle työntekijälle.

Kenenkään perustehtävää ei kuvattu termeillä "olla suurin", tai  "parempi kuin" joku toinen.

Työnohjaajana olen kuullut ihmisten keskustelevan perustehtävästään  -- eli työnsä mielekkyyden lähteestä -- lukuisia kertoja eri tilanteissa.

Kun oikein mietin - kukaan ei tosiaankaan koskaan muotoile sitä kilpailun termein.


***

Mikä minua ajaa?


Olen viime aikoina miettinyt kahdenlaista suhtautumistapaa tai orientaatiota. En oikein tiedä miksi asetan juuri nämä vastakkain, mutta jostain syystä ne liikahtelevat mielessä rinnakkain

Vaativa orientaatio

Ensimmäinen on orientaatio, joka vahvistui omassa kokemuksessani akateemisessa työssä tutkijanvuosina. Se perustuu kilpailuun, mutta kilpailun ohella taustalla on (tai sinne oletetaan) tieteellinen kutsumus. Sen nimissä tehdään usein itseä säästämättä työtä (myös paljon palkatonta työtä). Sen avulla rakennetaan yhtäältä yhteistä asiaa tiedeyhteisössä, toisaalta omaa akateemista pääomaa ja uskottavuutta akateemisessa mainetaloudessa.

Tiede on kollektiivinen ja vertaisuuteen perustuva hanke, mutta kilpailu on yksilöiden välistä ja koskettaa heitä persoonina. Siinä oppii ajattelemaan, että  työhön kohdistuvat mittarit ovat itsen ulkopuolella ja kasvottomia. Tällaisessa maailmassa jokaisen asian voisi aina tehdä paremmin, erinomaisemmin. Lisäksi tekemisen arvon määrittää aina joku muu kuin tekijä itse. Minä kutsun tätä Vaativaksi orientaatioksi, koska se on muodostanut minulle vaativan mielenmaiseman, joka on vaikuttanut työhön vuosia senkin jälkeen, kun en ole enää tehnyt tutkimusta kovin kunnianhimoisesti.


Joogamatto-orientaatio


Toinen on orientaatio, jota olen opetellut joogassa, siksi kutsun sitä joogamatto-orientaatioksi. Se perustuu ajatukseen, että tehdään yhdessä mutta itsestä käsin. Jokaisella on oma paikka (oma matto), jokainen harjoittaa joogaa niin kuin omasta kehostaan käsin kykenee. Silti tekeminen on yhteistä ja perinne on jaettu. Tekemisen arvo nousee viime kädessä siitä, että juuri tämä yksittäinen keho hengittää ja harjoittaa tässä hetkessä. Joogan arvo minulle on siinä että minä joogaan. Tekemisen arvoa ei voi määrittää kukaan muu.


**

En tiedä voiko näitä asettaa millään tavalla vertailtavaksi.

Ehkä jokaisessa työssä on kilpailun ja suorittamisen ulottuvuuksia. Mutta ehkä työssä tulisi olla myös kytkentä johonkin sellaiseen, jolla on meille itseisarvoa ja jossa tekijä on jo lähtökohtaisesti riittävä.

Ehkä voisi miettiä, miten suurin osa työstä on näiden kahden ulottuvuuden välistä liikuskelua tai kääntyilyä. Joogata voi kyllä myös "vaativan orientaation" mukaisesti, kilpaillen ja rutistaen. Ja toisalta olen kokenut, että vaativankin työn voi kokea joogasalin tapaisena paikkana, jossa ei tarvitse olla kuin oma itsensä, jossa voi olla tekemässä yhteisiä asioita omana riittävänä itsenään ja samalla oppien ja kasvaen.

Ehkä yliopistokin on ollut joskus jollekulle joogasali: paikka jossa jokaisella on oma matto, jossa voi harjoittaa todellisuuteen perehtymistä, eikä tarvitse edetä samassa tahdissa kuin joku toinen.

Luulenpa että yliopiston kilpailevaa maailmaa ei yksinkertaisesti kestä, jollei jossain ole tätä saareketta, omaa joogamattoa.


**

Joogamatto-orientaatio on harjoittamisen mentaliteetti: se lähtee ajatuksesta että on olemassa itseisarvoisia asioita. Kuten ihmisen läsnäolo omassa hengityksessään, kehossaan, mielessään ja sen kautta toisten kanssa, maailmassa.

Työ ei useinkaan ole "harjoittamista" sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta miksei se voisi olla?


**


Ehkä yritän kysyä tässä vanhaa kysymystä:

miten olla vieraantumatta työssä.