torstai 12. syyskuuta 2013

Hajamietteitä: mikä meitä pyörittää työssä?

Miksi teen tätä?

Olin jokin aika sitten vetämässä keskustelua eräässä perehdytystilaisuudessa. Pelkän tiedottamisen sijasta oli päätetty, että järjestetään ryhmätapaamisia, jossa ihmiset voivat tutustua toisiinsa ja pohtia työhön liittyviä kysymyksiä porukalla. Yksi tapaamisen aihe oli keskustella siitä, millaisia polkuja pitkin itse kukin on tullut nykyiseen yhteisöön ja miten itse kukin hahmottaa perustehtävänsä. Klassinen työnohjauksen kysymys, siis. Yllättävän oivalluttava näkökulma - sekä uudelle että vanhalle työntekijälle.

Kenenkään perustehtävää ei kuvattu termeillä "olla suurin", tai  "parempi kuin" joku toinen.

Työnohjaajana olen kuullut ihmisten keskustelevan perustehtävästään  -- eli työnsä mielekkyyden lähteestä -- lukuisia kertoja eri tilanteissa.

Kun oikein mietin - kukaan ei tosiaankaan koskaan muotoile sitä kilpailun termein.


***

Mikä minua ajaa?


Olen viime aikoina miettinyt kahdenlaista suhtautumistapaa tai orientaatiota. En oikein tiedä miksi asetan juuri nämä vastakkain, mutta jostain syystä ne liikahtelevat mielessä rinnakkain

Vaativa orientaatio

Ensimmäinen on orientaatio, joka vahvistui omassa kokemuksessani akateemisessa työssä tutkijanvuosina. Se perustuu kilpailuun, mutta kilpailun ohella taustalla on (tai sinne oletetaan) tieteellinen kutsumus. Sen nimissä tehdään usein itseä säästämättä työtä (myös paljon palkatonta työtä). Sen avulla rakennetaan yhtäältä yhteistä asiaa tiedeyhteisössä, toisaalta omaa akateemista pääomaa ja uskottavuutta akateemisessa mainetaloudessa.

Tiede on kollektiivinen ja vertaisuuteen perustuva hanke, mutta kilpailu on yksilöiden välistä ja koskettaa heitä persoonina. Siinä oppii ajattelemaan, että  työhön kohdistuvat mittarit ovat itsen ulkopuolella ja kasvottomia. Tällaisessa maailmassa jokaisen asian voisi aina tehdä paremmin, erinomaisemmin. Lisäksi tekemisen arvon määrittää aina joku muu kuin tekijä itse. Minä kutsun tätä Vaativaksi orientaatioksi, koska se on muodostanut minulle vaativan mielenmaiseman, joka on vaikuttanut työhön vuosia senkin jälkeen, kun en ole enää tehnyt tutkimusta kovin kunnianhimoisesti.


Joogamatto-orientaatio


Toinen on orientaatio, jota olen opetellut joogassa, siksi kutsun sitä joogamatto-orientaatioksi. Se perustuu ajatukseen, että tehdään yhdessä mutta itsestä käsin. Jokaisella on oma paikka (oma matto), jokainen harjoittaa joogaa niin kuin omasta kehostaan käsin kykenee. Silti tekeminen on yhteistä ja perinne on jaettu. Tekemisen arvo nousee viime kädessä siitä, että juuri tämä yksittäinen keho hengittää ja harjoittaa tässä hetkessä. Joogan arvo minulle on siinä että minä joogaan. Tekemisen arvoa ei voi määrittää kukaan muu.


**

En tiedä voiko näitä asettaa millään tavalla vertailtavaksi.

Ehkä jokaisessa työssä on kilpailun ja suorittamisen ulottuvuuksia. Mutta ehkä työssä tulisi olla myös kytkentä johonkin sellaiseen, jolla on meille itseisarvoa ja jossa tekijä on jo lähtökohtaisesti riittävä.

Ehkä voisi miettiä, miten suurin osa työstä on näiden kahden ulottuvuuden välistä liikuskelua tai kääntyilyä. Joogata voi kyllä myös "vaativan orientaation" mukaisesti, kilpaillen ja rutistaen. Ja toisalta olen kokenut, että vaativankin työn voi kokea joogasalin tapaisena paikkana, jossa ei tarvitse olla kuin oma itsensä, jossa voi olla tekemässä yhteisiä asioita omana riittävänä itsenään ja samalla oppien ja kasvaen.

Ehkä yliopistokin on ollut joskus jollekulle joogasali: paikka jossa jokaisella on oma matto, jossa voi harjoittaa todellisuuteen perehtymistä, eikä tarvitse edetä samassa tahdissa kuin joku toinen.

Luulenpa että yliopiston kilpailevaa maailmaa ei yksinkertaisesti kestä, jollei jossain ole tätä saareketta, omaa joogamattoa.


**

Joogamatto-orientaatio on harjoittamisen mentaliteetti: se lähtee ajatuksesta että on olemassa itseisarvoisia asioita. Kuten ihmisen läsnäolo omassa hengityksessään, kehossaan, mielessään ja sen kautta toisten kanssa, maailmassa.

Työ ei useinkaan ole "harjoittamista" sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta miksei se voisi olla?


**


Ehkä yritän kysyä tässä vanhaa kysymystä:

miten olla vieraantumatta työssä.


5 kommenttia:

  1. Tämän päivän Hesarissa Björn Donner sanoi, että hän tekee työtä jatkuvasti niin paljon kuin jaksaa, koska se on niin pirun kivaa. Se palautti mieleeni vanhan epiteetin "perso työlle". Jotkut ihmiset viihtyvät työssä kuin työssä, koska tykkäävät tehdä. Jotkut viihtyvät, kunhan saavat tehdä työtä, josta tykkäävät. Mikähän orientaatio näitä onnellisia vie?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viihtyvätkö ne "tekemisestä tykkäävät" tosiaan työssä kuin työssä? - Ehkä työlle perso ihminen on sellainen jolle työ on mielekästä, tavalla tai toisella. Varmaan Jörn on tekemistensä subjekti!

      Poista
  2. ...siis Jörn Donner...

    VastaaPoista
  3. Voi rähmä. Kirjoitin pitkän kommentin ja sitten sössin sen jotenkin. Sanon nyt vain sen mihin päädyin: miksi ei työ voisi olla harjoitusta. Minusta sen itse asiassa pitäisi olla sitä ainakin suuren osan ajasta. Jos työ on harjoitusta niin silloinhan ihminen on koko ajan kiinni parhaassa itsessään, sen sijaan että heiluu tekemässä kaikenlaista tietämättä edes kunnolla miksi.
    Nimim. Kokemusta on

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin se voisi olla, tulisi olla, joltain osin ainakin.

      Poista