keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Eikö mitään uutta auringon alla?


Hyvä ohjaus.
Ohjaava yhteisö.
Hyvä työyhteisö.
Työnohjaus.
Valmennus.
Yhteisöllisyys.
Dialogisuus.
Hyvä oppimisilmapiiri.
Hyvin toimiva ryhmä.
Pedagoginen johtaminen.
Dialoginen johtaminen.
Valmentava johtaminen.
Palveleva johtaminen.
Jaettu johtaminen.
Yhteistoiminnallinen oppiminen.
Kollaboratiivinen oppiminen.
Tutkiva oppiminen.
Transformatiivinen oppiminen.
Valtauttava oppiminen.
Kriittinen itsereflektio.
Opiskelukyky.
Työkyky.
Työhyvinvointi.
Työnimu.
Kiinnittyminen.

...(jatka listaa)...


Seminaari toisensa jälkeen törmää samoihin periaatteisiin, joiden avulla ihmisten yhteistoiminta -- olipa se sitten työ- tai oppimistoimintaa -- voisi olla tolkullista, merkityksellistä, tuloksellista ja muuntuvaa. Tai ainakin periaatteisiin, joita ilman yhteistoiminta harvoin onnistuu.

Nimilaput ja tutkimusperinteet vaihtuvat. Silti tietyt, samat asiat tulevat aina uudelleen esille. En ole varmasti ainoa, joka on tätä pohtinut.



Tavoitteellisuus, päämäärät, suuntautuneisuus. Yhteisellä toiminnalla täytyy olla ymmärrettäviä tavoitteita, suuntia ja arvoja. Näiden on myös tultava riittävässä määrin jaetuksi, koetelluksi, arvioiduksi ja muovatuiksi. Koska toiminta tapahtuu aina muuntuvassa ympäristössä, toimintaa täytyy pystyä uudelleenarvioimaan suhteessa tavoitteisiin ja tavoitteita voidaan myös joutua muovaamaan.

Motivaatio. Ihmisten pitäisi voida kokea yhteiset tavoitteet myös (riittävässä määrin) henkilökohtaisesti mielekkäinä, kytkeä niihin jotain oman elämän näkökulmasta keskeistä ja omistautumisen arvoista, sekä pystyä käyttämään omia kykyjään, tahtoaan ja innostustaan niiden suuntaisessa toiminnassa. Ihmiset yleisesti ottaen haluavat kokea olevansa päteviä, riittävästi voimissaan, autonomisia sekä kuuluvansa johonkin. Moni haluaa myös kasvaa ja kehittyä - se mikä yhdessä hetkessä on pätevyyttä, muuttuu seuraavassa hetkessä opinjanoksi.

Yhteistyön ja viestinnän rakenteet ja välineet.  Tarvitaan tapoja tehdä tolkullista, jäsentynyttä yhteistyötä tärkeiden tehtävien äärellä, ratkoa erimielisyyksiä, selvittää toimintavaihtoehtoja, oppia uusia työtapoja. Tarvitaan erilaisia tapoja koota ihmisiä yhteen, informoida, pitää kuulolla, auttaa tutkimaan ja ideoimaan, sallia keskustelua, olla vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa jne.jne. Tarvitaan erilaisia toimintatapoja, tilanteita, välineitä, alustoja, työkaluja, kohtaamisia, arkistoja, muistiinmerkitsemisen ja jakamisen tapoja. Ja jotta osattaisiin tehdä näitä yhteistyön ja viestinnän muotoja ja välineitä koskevia ratkaisuja (ja hoksata millaiset uudet välineet ehkä edesauttaisivat hyviä työ- tai oppimisprosesseja) täytyy olla tajua siitä, mitä kulloinkin tavoitellaan. Näitä muotoja ja välineitä täytyy jatkuvasti  vaihdella, koska toiminta muuttuu ajassa, ympäristön muuntuessa, rakenteiden murtuessa, tiedon lisääntyessä tai välineiden muovautumisen myötä.

Kunnioittava ammatillinen vuorovaikutus. Tarvitaan tapoja, joilla ihmiset toimivat toisiaan kohtaan (arkisen ja riittävän) kunnioittavasti, hyväntahtoisesti ja asiapitoisesti. (Ja osaavat korjata jälkiä, jos välillä eivät ole niin toimineet.) Vuorovaikutusta tapahtuu monilla tasoilla ja monien kanavien kautta. Tämä voimavara on jatkuvasti uusinnettava eikä sitä voi tehdä "varastoon". Hyvä vuorovaikutus on kuin kudos jonka varassa kaikki muu lepää, jonka varassa inhimillinen toiminta rakentuu ja muovautuu. Sen ominaisuus on myös korjautuvuus: virheitä tehdään mutta niitä voidaan myös korjata. Joka aamu aurinko nousee.

Joustavuus ja läsnäolo. Nämä eivät ensi kuulemalta ole mikään yksi asia. Ehkä ne kuitenkin ovat saman asian kaksi puolta. Joustavuus tarkoittaa että sekä yksilöiden että yhteisöjen toiminnassa huolehditaan pelivarasta ja joustosta. Ollaan tietoisia siitä että elämä voi yllättää, asiat eivät aina mene kuten toivotaan, että kaikkea ei voi hallita tai ennakoida. Se tarkoittaa myös, että ratkaisuja ja hienoja asioita voi löytää yllättäviltä suunnilta. Tätä voi kutsua myös luovuudeksi - mielen, tarkastelutavan tai työmuotojen pitämistä siinä määrin (tai edes joskus!, edes välillä!) avoimena, että voidaan havaita uusia mahdollisuuksia ja reittejä. Tällaiseen tilaan ei päästä jos ei olla läsnä hetkessä, kokemuksessa tai tilanteessa, jos suuntautuminen on liian tiukasti kiinni hallinnassa, jo tiedetyssä, jo opitussa tai arvellussa.

Toiminnan muutoksen mahdollistavat (ja edellyttämät) oppimisen, arvioimisen ja muutoksen rakenteet. Tarvitaan tapoja, joilla organisaatiot, yhteisöt tai ryhmät osaavat tutkia ja kriittisesti tarkastella noita edellä kuvattuja asioita ja arvioida niitä suhteessa ympäristöönsä; muovata niitä ja joskus purkaa ja rakentaa uudelleen. Sekä yksilöiden että yhteisöjen pitäisi pystyä siis reflektiiviseen oppimiseen.




No miksei sitten toimita näin? Mikä estää?

Niistäpä voisi tulla toinen lista toistuvista asioista. Jokainen noista edellä kuvatuista kohdista muodostaa itseasiassa kokonaisen kimpun haasteita. Ehkäpä jatkan hieman niistä seuraavissa postauksissa.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Ryhmänohjauksen tasot

Ryhmänohjaus on antoisa mutta vaativa laji. Ryhmän ohjaamisessa on ohjaajan näkökulmasta useita vaikuttamisen tasoja, jotka usein joudutaan ottamaan huomioon yhtäaikaisesti. Seuraavien neljän tason erottelusta voi olla ohjaajalle hyötyä

Fasilitointi on ryhmätilanteiden vuorovaikutuksen, rytmin ja jaksottumisen säätelyä. Ohjaajalla on vetovastuu, eli hän johtaa tilanteen kulkua, sen siirtymiä ja aikataulua. Silloin ryhmä voi keskittyä varsinaiseen työskentelyyn perustehtävässään. Fasilitointi on puitteiden luomista työskentelylle, mutta ei edellytä varsinaisesti työskentelyn sisältöön puuttumista.

Veto-tehtävään voi liittyä myös vuorovaikutustavan ja toimintamallien opettamista ohjattaville. Esimerkiksi rakentavan palautteen tai itsereflektiota tukevan kysymisen käytännöt eivät ole aina ohjattaville tuttuja. Joskus ohjaustilanteen vaatimia vuorovaikutuskäytäntöjä voidaan joutua harjoittelemaan ja myös etukäteen tukemaan ohjeilla ja mallintamaan. Jos ryhmäohjauksen tavoitteena on opettaa ryhmämenetelmiä, tämä opettajarooli korostuu. Se edellyttää ohjaajalta tarkkaa systemaattisuutta toimintatapojen ja metodien valinnassa ja niiden selostamisessa ohjattaville. Tässä hyvän vuorovaikutuksen mallintajan roolissa ohjaaja voi joutua myös puuttumaan vuorovaikutuksen ongelmiin, kuten osallistumisen epätasaiseen jakautumiseen tai epäasialliseen vuorovaikutukseen.

Kolmas ohjaajan toiminnan taso on keskustelukumppanina oleminen.  Ohjaaja on keskustelussa mukana sisällöllisesti ja vastaanottaa ja kommentoi myös tilanteessa esiintyviä tunteita ja reaktioita. Ohjaajalla voi olla tärkeä rooli temaattisen "punaisen langan" tunnistajana ja esille nostajana. Hän toimii peilinä sille, mitä ryhmässä sanotaan ja tehdään.

Viimeinen eli neljäs taso, joka ei ole aina mukana, mutta korostuu erityisesti koulutuskonteksteissa, on asiantuntijarooli. Sisällön ja tapahtumien vastaanottamisen ja havainnoimisen ohella ohjaaja voi olla myös asiantuntija, joka arvioi käsiteltyjä sisältöjä tai näkemyksiä, esittää niihin vahvistavia tai korjaavia näkökulmia tai tarjoaa sisällöllisiä kytkentöjä, joiden kautta asioita voi liittää johonkin opittavaan asiaan tai kehykseen. Ohjaaja voi pitää esillä jotain standardia, johon työskentelyä peilataan (kuten oppimistavoitteita tai tuotoksen kriteereitä) ja tarjota työskentelylle sisällöllisiä tai osaamisperusteisia kriteereitä.

Usein ohjaaja pyörittelee näitä kaikkia rooleja yhtä aikaa. Jos asiantuntijarooli korostuu, muut tasot voivat helposti unohtua. Jotkut ryhmätilanteet puolestaan edellyttävät rajoitettua repertuaaria, eli jotkut näistä rooleista jätetään sivuun. Joskus on mahdollista jakaa ohjaajuutta tai antaa erilaisia rooleja joillekin ryhmän jäsenille, tai tarjota asiantuntijaroolin vierailijalle.


maanantai 7. lokakuuta 2013

Miten ohjataan - ohjauksen orientaatioista

Olen kouluttanut viime aikoina taas paljon ohjauksen teemoista. Yksi näkökulma on ollut ohjauksen metodit: mitä keinoja ohjaajalla on, mitä voisi olla?

Olen pitänyt tapanani esitellä ohjauksen keinoja suhteutettuna ohjaajan orientaatioon.  Tämä on ehkä poikkeava tapa - usein esitellään ohjauksen keinoa akselilla yksilö- tai ryhmäohjaus. Olen itse aiemmin jaotellut ohjauksen keinoja sen mukaan, millaiseen ohjausprosessin vaiheeseen ne osuvat. Toisinaan olen puhunut reaktiivisista ja proaktiivisista keinoista. Ensin mainitulla olen tarkoittanut niitä keinoja, joilla reagoidaan johonkin esille tulleeseen asiaan tai ongelmaan. Jälkimmäisillä taas niitä keinoja, joilla ennakoidaan työvaiheita ja annetaan niihin valmistelevaa tukea.

Nyttemmin olen ajatellut että järkevintä on miettiä ensin, millaisessa orientaatiossa ollaan. Orientaatiolla tarkoitan aika konkreettista asiaa: mitä "toimintalinjaa" ohjaaja seuraa, minkä konkreettisen asian parissa ollaan.

Ollaanko opetusorientaatiossa? Onko tarkoitus ohjeistaa kompleksista tehtävää ja viitoittaa sitä etukäteen? Huolehtia että erilaiset taidot pääsevät käyttöön ja kehittymään?

Vai ollaanko ongelmanratkaisuorientaatiossa? Onko tarkoitus etsiä ratkaisuja työskentelyssä kohdattuihin ongelmiin?

Vai ollaanko kenties tutkivassa orientaatiossa? Onko siis pikemminkin tarkoitus alkaa tutkia mitä ohjattavan kokemuksessa tai jossain tilanteessa on nähtävissä? Onko tarkoitus etsiä asian ei-niin-ilmeisiä puolia, kenties piileviä ulottuvuuksia, huomaamattomia näkökulmia?

Tai ehkä ollaan kannattelevassa orientaatiossa? Ehkä tarkoitus onkin yksinkertaisesti keskittyä olemaan läsnä ja hyväksymään se mitä on "kannettavana": olipa se sitten vaikea tunnetila, reaktio, äkillinen käänne. Joskus jonkin asiantilan hyväksyminen tai "nieleminen" käy työstä. Ohjaus voi olla tätäkin.

Minusta ohjaajan järkevän toiminnan edellytys on se, että hän osaa vaihdella ja tunnistaa näitä orientaatioita. Mitä itse on tekemässä, mitä yhdessä ollaan tekemässä, ja miten orientaatiot ohjauksessa vaihtelevat. Ohjauksen juju on juuri se, että näitä orientaatioita päästään suhteellisen sujuvasti vaihtelemaan.
 
Joskus voi olla oleellista osata selkeästi kutsua ohjattavaa johonkin näistä orientaatioista. Joskus taas pitää jarrutella ja vastustaa liian äkkinäistä tarvetta siirtyä orientaatiosta toiseen. Joskus pitää luotsata ryhmä yhdessä johonkin orientaatioon. Joskus taas pitää auttaa ryhmää kestämään sitä, että jäsenet ovat eri orientaatioissa.

**

Näiden orientaatioiden kirkastumisesta on ollut minulle aika paljon hyötyä myös muussa kuin ohjaustyössä. Usein kun jokin asia alkaa vähänkin häiritä, ensimmäiseksi tekisi mieli kiirehtiä ongelmanratkaisuun. Joskus on paljon järkevämpää hieman tutkia, mistä on kyse - tutkitaan ennen minkään sorttista hutkintaa.

Mutta vielä useammin huomaan, että ei tässä nyt ole mitään erityistä tutkittavaa. Kyse on pikemminkin vaan siitä että minun pitää kannatella itseäni tässä epämukavassa, vaikeita tuntemuksia herättävässä olossa - sille ei tarvitse tehdä mitään, se ei "TARKOITA" mitään eikä siitä tarvitse vetää minkään valtakunnan johtopäätöksiä. Sitä pitää vaan kestää jonkin aikaa.

"Oman itsen kannattelu" on aika oleellinen työelämätaito.

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Avoin vai suljettu

Pohdin aiemmin edellä sitä, miten teksti saa sen luomus-luonteensa, oman olemuksensa - sen myötä tunnun että se on melkein kuin jokin olento, jolla on oma tahto ja luonne.

Heräsi toisenlainenkin ajatus. Se että jokainen teksti on toisaalta avoin,  ja tekstin rajat kovin huokoiset.

Tekstin muovaamisen voi päättää jossain kohtaa lopettaa. Hyväksyä sen sen hetkisen olemuksen. Teksti tulee "valmiiksi" nimenomaan silloin kun muokkaamisesta luopuu. Toisaalta muovaamista voisi jatkaakin. Kun tekstin laskee käsistään, tietää aina että vielä olisi voinut jatkaakin.

On hassua ajatella, että potentiaalinen lukija silti voi periaatteessa lukea jokaisen yksityiskohdan yhtä painavana. Mistä hän voisi tietääkään, että juuri tuo nimenomainen sana tai painotus olisi yhtä hyvin voinut seuraavassa hetkessä vaihtua toiseen?

Jos olisin jatkanut vielä päivän tai viikon, mitkä yksityiskohdat olisivat vaihtuneet?


**

Jokainen teksti, joka maailmalla liikkuu oman luomuksenaan, on ollut joskus samalla tavoin avoin prosessi.

Jokainen teksti on myös luettuna avoin prosessi -- ja se on sitten oma tarinansa, se.


**

Kuva on tietenkin myös samalla tavalla avoin prosessi.

En ole koskaan ollut erityisen harjaantunut kuvankatsoja, mutta huomasin tänä viikonloppuna taidemessuilla odottamattomasti haltioituvani kuvista, mm. näistä ihmeellisistä tummista kuvista 

Pidin sellaista viikonloppua, että sulkeuduin omiin oloihini lepuuttamaan mieltäni. Kävin kirjastossa ja taidemessuilla. Törmäsin aivan odottamattomiin luomuksiin. En oikein odottanut mitään, ainoa toiveeni oli lipua ajassa ilman ohjelmaa, aikatauluja ja odotuksia.

Viikonloppu voi sekin olla avoin prosessi. Kun on turistina omassa ympäristössään, voi joskus löytää aivan odottamattomia iloja.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Heliumpallo

Merkillistä, kevyttä tekstin jätön jälkeistä elämää!  Kirja on saanut muodon, joka on ainakin hetken aikaa pysyvä. Pitkästä aikaa melkein samoja ihmettelyjä kuin väitöskirjan jättämisen jälkeen (josta alkaakin olla hämmentävät 14 vuotta aikaa). Edellisen kerran kokonainen oma kirja on ollut työstettävänä yli 10 vuotta sitten.

Hämmästyttäviä reaktioita. Yöunet ovat normalisoituneet. Aivot lepäävät. Päähän tulee tilaa ja uusia ajatuksia ja ideoita, joita en tiennyt ollenkaan työstäneeni.

Ensin, välittömästi jättämisen jälkeen, tietenkin ensin oli se olo, että en halua ikinä enää kuullakaan mokomasta. Älkää lukeko, älkää kommentoiko, älkää ainakaan katsoko tarkemmin. Tämä olo oli vallitseva, vaikka samaan aikaan lähettelin käsikirjoitusta tutuille.

Sitten hetken päästä alkaa huomata, mitä kaikkea tekstille vielä voisi tehdä, miten se voisi vielä taipua, mitä tähdellistä sieltä ehkä puuttuu. Kommentitkin tuntuvat jo tervetulleilta ja uteliaisuus herää. Mitenkähän joku muu tämän nyt lukisi?

- Odotan mielenkiinnolla mitä kuukauden mittainen aika tekee, jos jo muutama päivä tuottaa näin isoja muutoksia!

**

Lepuuttakaa siis tekstejä, ihmiset. Levätkää teksteistä kirjoittamalla toisenlaisia tekstejä tai tekemällä jotain ihan muuta. Luojan kiitos on olemassa refereeprosesseja. Tekstejä kannattaa korjata moneen kertaan, niin se vain on.



Samalla kun nuppi on sisältä kevyt kuin heliumpallo, fyysisesti se painaa monta kiloa. Niskat ilmoittavat olevansa raskaat ja jumissa. Jonkin kai täytyy aina vetää ihmistä maan pinnalle. Lisäksi flunssa tuntuu jotenkin tietävän, että nyt olisi rentoutunut hetki tulla ravistelemaan tuota kehoa.

**

Vieläkin ihmetyttää se miten teksti alkaa saada lähes itsenäisen olion tunnun, melkeinpä persoonan. Miten teksteillä voi olla persoonan kaltainen oleminen mielissämme? (Jotenkin tuntuu että se tyyppi alkoikin jo käydä hermoille.)

Rakas kirja voi olla ystävä.

Mutta juuri nyt en tiedä miten läheinen kaveri haluan tuon käsikirjoituksen kanssa olla. Ehkä minun pitäisi luoda siihen ammatillinen suhde :-)

PS: Tässä aivan toisenlainen Heliumpallo