maanantai 25. marraskuuta 2013

Auktoriteettipohdintoja

Frank Furedi kyseli Sosiaalipsykologian päivien esitelmässään, mitä on auktoriteetti. Miksi nykyajalle auktoriteetti on ongelmallinen käsite? Miksi auktoriteetti (ja siihen liittyvä arvovalta, toimivalta) on meille vaikea asia?

Ajatuskulku menee jotenkin näin: Auktoriteetin perinteiset perusteet on kyseenalaistettu. Auktoriteetti on siirtynyt tietoinstituutioille, asiantuntijoille, jonka myötä monista ihmissuhteista tulee kolmansien (asiantuntija)osapuolien välittämää. Ihmissuhteista tulee taitolaji, ne teknistyvät, formalisoituvat (syntyy ylenmäärin tietämystä, kuvauksia ja proseduraalisia malleja siitä miten asioiden tulisi olla) ja vieraannumme. Emme osaa olla enää vanhempia tai parisuhteiden osapuolia ilman ulkopuolisia auttajia.

Niin - tähän huoleen on helppo ensi kuulemalta samaistua. Silti minua jäi vaivaamaan kysymys, mihin kritiikin kärki lopulta kohdistuu. Mihin vedoten auktoriteetti pitäisi palauttaa? Kenelle auktoriteetti ilman muuta kuuluu? Milloin oli se aika, että osasimme olla "luonnollisesti" auktoriteetteja toisillemme? Millaisia suhteet silloin olivat ja mitä auktoriteetin alaisuudessa tapahtui?

Auktoriteetti ei tule jumalalta, esivallalta eikä valtiolta. Keneltä sitten, tieteeltäkö?

Furedi on, jos oikein ymmärsin, huolissaan siitä, että ylikorostamme tiedon ja evidenssin sekä jatkuvan riskien hallinnan merkitystä päätöksenteossa, emme niinkään moraalisten periaatteiden merkitystä. Meiltä puuttuvat sankarihahmot ja rohkeat suunnannäyttäjät, koska emme tiedä millaisten arvojen varaan tällaiset sankaritarinat tulisi rakentaa.

Hän siteerasi Hannah Arendtin määritelmää auktoriteetista: se ei ole pakottamista eikä suostuttelua, vaan jotain niiden välissä. Auktoriteetin teko on merkityksen lataamaa: auktoriteetin ei tarvitse pakottaa ("jos et tottele, saat selkääsi") eikä manipuloida ("jos tottelet, saat karkkia"). Ehkä se olisi:  "jos (vai kun?) tottelet, teet oikein".

Tämä on hyvä määritelmä auktoriteetista. Se kuitenkin edellyttää että suhteen osapuolet tuntevat samat arvot ja arvostavat niitä.

**

En oikein samaistu Furedin huoleen siitä, että auktoriteetista puhuttaisiin nykyisin vain negatiivisessa sävyssä, alistamisen näkökulmasta ja että olisimme vainoharhaisia auktoriteetin tai arvovallan käsitteen kanssa. Meillä (Suomessa) on ainakin paljon keskustelua siitä, että kasvattajat ovat kadottaneet auktoriteettinsa. Vanhemmille kerrotaan, että heidän pitäisi uskaltaa "taas" olla vanhempia. Opettajille vaaditaan entisajan vanhaa kunnon auktoriteettia, jotta työrauha palaisi kouluihin.

Onkohan samasta asiasta kyse, kun jotkut sanovat, että miesten pitäisi "antaa olla taas miehiä" ja naisten naisia...?

**

Furedi murehti, että liiallinen tiedon rakentama kyseenalaistamisen mahdollisuus riistää spontaanisuuden vuorovaikutuksesta.

Spontaanisuus vuorovaikutuksessa ei kuitenkaan perustu mihinkään mystiseen aitouteen, vaan aina JONKUN tiedon ja käytännön rakentamiin malleihin ja oletuksiin. Niitä ei koskaan voi tosiaan tyhjentävästi purkaa auki (koska kaiken muuttaminen pilkuntarkoiksi säännöiksi ja selontekovelvoitteiksi jähmettää toiminnan) mutta ne ovat siellä silti. Eli tiedon kyllästämät ihmissuhteet eivät muutu sen "aidommiksi", jos palautamme selkeät auktoriteetit näköpiiriin.

Itse ajattelen niin että auktoriteetin ja moraalisen arvovaltaisuuden pohtiminen on hyvä näkökulma, mutta en halua palata takaisin aikaan, jolloin arvovaltaa ei tarvinnut ansaita vaan asema soi sen automaattisesti.

Miksi? Ajatellaan vielä määritelmää auktoriteetista. Auktoriteetinhan voi suomentaa "arvovallaksi", mikä on erinomainen suomennos, kuin oikein ajattelee. Se on "valtaa joka nojaa arvoon".

Arvovallan toimiminen edellyttää että ihmiset ymmärtävät ne arvot johon valta perustuu. Jos minulla on vanhempana arvovaltaa, se tarkoittaa että minun sanani on painava ja lapseni tietää ja ymmärtää millaisista arvoista se kumpuaa. Jos lapsi ymmärtää ne arvot ja saa koetella niitä, hän ehkä arvostaa niitä myöhemmin itsekin.

Neuvotteleva kasvatus, josta Furedi käsittääkseni haluaisi eroon, ei minusta tarkoita sitä, että olen lapseni tossun alla ja kyselen, josko hän viitsisi tehdä niin kuin on hyvä tehdä. Neuvottelu tarkoittaa sitä että huomioni on paitsi siinä, mitä häneltä edellytän, myös siinä miten hän ymmärtää toiminnan arvoperustan.

Neuvottelua on ehkä kahdenlaista. Neuvotellaan siitä mitä tehdään. Tai sitten neuvotellaan tulkinnasta ja merkityksistä. Saatan haluta olla neuvottelematta lapseni kanssa siitä mitä tehdään - koska joskus tilanne vaatii, että minä päätän sen. Mutta haluan neuvotella (lue: keskustella perustellen) hänen kanssaan tulkinnoista, jotta hän pystyisi ymmärtämään mitä ajattelen päättäessäni hänen puolestaan.

Tämä on mielestäni se haaste jonka nyky-yhteiskunta asettaa oikeastaan meille kaikille. Emme voi lakata tietämästä sitä mitä tiedämme, elämämme rakentuu tietämisten monimutkaisuudessa; yhteiskuntamme on tiedon läpitunkema. Meille asettuu ymmärtämisen haaste. Se on myös moraalinen haaste.

torstai 21. marraskuuta 2013

Päämäärän ja välineen rajapinnassa

Jatkan vielä edellisten postausten aiheesta: miksi kaikesta tiedosta,  ja sen runsaasta raportoinnista, hyvistä malleista ja käytännöistä huolimatta työyhteisöissä voi olla niin vaikeata saada aikaan hyvää, suunnitelmallista yhteistoimintaa tai varsinkin uudelleensuunnata sitä? Onko se pelkkä resurssikysymys?

Yksi erityinen asia on hahmottunut täällä työmaalla, yliopiston prosesseja ihmetellessä. Ja erityisesti ihmetellessä mitä tapahtuu, kun niihin yritetään vaikuttaa. Asia aktivoitui taas mielessäni, kun kuuntelin viime viikolla eduskunnan Uusi oppiminen -seminaaria. Se oli omanlaisensa kärjistys, ja tietenkin myös yritys ennakoida, millaiset ajattelun, muistin, viestinnän ja tiedonluomisen välineet ja työkäytännöt muovaavat tulevaisuuden oppimista ja koulutusta.

Välineen/teknologian (laajasti ymmärrettynä) ja tavoitteellisen toiminnan välinen suhde, siihen palaa moni asia. Toiminnan välittyneisyyttä ei oikein huomaa silloin, kun välineet ovat tuttuja ja täysin rutinoituneita. Kynä ja paperi, muistilappu, puhelin, tietokoneen ruutu ja näppäimet, luokkahuone, tuolit ja pöytä... Kun joutuu opettelemaan uuden välineen, välittyminen muuttuu usein ongelmaksi. Jos väline ei tunnu palvelevan toiminnan päämäärää, ongelma mutkistuu.

Usein ajatellaan, että välineet eivät saa nousta itsetarkoitukseksi, vaan pitää mennä "asia edellä". Usein on kuitenkin myös niin, että tavoitteenasetteluja muutettaessa olisi eduksi tunnistaa myös se, voiko välineitä tai medioita muutamalla tehdä asioita helpommaksi - tai voiko uusia tavoitteita tulla sitä kautta näkyviin. Ja vielä: kenen tai minkä asian kannalta toiminta helpottuu, kenen ehkä ei.

Meille normaalia ja kohtuullista on usein se, minkä itse osaamme ja tunnemme tutuksi. Emme aina huomaa, miten nykyiset tavoitteemme ja toimintamallimme ovat myös aiempien välineiden tai välitysten muovaamia.

Olen itse pitkään tullut vastaanhangoitellen muiden perässä erilaisten sähköisten viestintävälineiden opettelussa. Hankin kännykän vasta kun se oli "kaikilla". Opettelin sähköpostin käytön vasta kun oli aivan pakko. En vieläkään koe oloani kovin varmaksi myöskään sosiaalisessa mediassa. Välineet ovat myös tiloja, sanan laajassa merkityksessä. Kaikkiin tiloihin ei vaan haluaisi tai jaksaisi tulla mukaan.

Olen kuitenkin alkanut hahmottaa että työyhteisöt tarvitsevat kipeästi sellaista osaamista, jossa välineen ja tavoitteen välistä rajapintaa voidaan tutkia niin että molempia osataan pitää avoimina ja liikkeessä. Meillä on paljon ihmisiä jotka ovat tavoitteen eksperttejä, ja niitä jotka tuntevat välineet. Mutta tarvitsemme erityisen paljon niitä, jotka osaavat pyöritellä näitä molempia samassa kuviossa. Minusta tärkeätä ei ole rynnätä sinne tänne välineiden tarjoamien mahdollisuuksien vietävinä - vaan on tärkeätä tunnistaa tavoitteen ja välineiden yhteispeliä tietoisella tavalla. Muuten ei huomata tuttujenkaan välineiden vaikutusta toiminnassa.

Usein työyhteisöissä asiaosaaminen ja välineosaaminen ja niitä koskeva päätöksenteko on eriytetty aika kauas toisistaan. On vaikea tutkia sitä rajapintaa yhdessä. Tähän minusta hyvät yhteiskäytännöt usein leikkaavat kiinni.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Miksi ei?

Edellisessä postauksessa ihmettelin déja-vu tunnelmissa sitä, miten monien teorioiden, mallien ja lähestymistapojen kautta päädytään suosittamaan samoja periaatteita hyvän työ- ja oppimistoiminnan peruselementeiksi. Katsotaanpa asiaa johtamisen, työhyvinvoinnin tai työnimun, ohjaamisen, dialogisuuden, yhteisöllisyyden, ryhmätoiminnan toimivuuden, oppimisen tai tiedostamisen kannalta, löydämme aina edestämme samat ydinasiat.

Lisäksi usein seminaareissa todetaan, että nämähän ovat ihan järkeenkäypiä perusasioita ja tuntuvat monesti itsestäänselviltä. Miksei vaan tehdä niin!

Pari asiaa tulee heti mieleen. Ensimmäinen on rutiinit. Toiminnasta suurin osa on rutinoitunutta. Rutiini-sanalla on turhaan ikävä kaiku. Kyllähän inhimillisen toiminnan ja työn perusta on kuitenkin rutinoituneessa tekemisessä. Tutussa, harjaantuneessa, ei-reflektoidussa tekemisessä. Voimme ihmetellä tai reflektoida vain joitain asioita kerrallaan, monien muiden pysyessä samalla paikallaan. Kaikki pallot eivät voi olla ilmassa yhtä aikaa! Rutiini ja tottumus on sellainen osa toimintaamme, jonka luonnetta valintana emme hahmota, koska valinnan teko on jo muistimme ulottumattomissa, historian hämärässä tai kokonaan tuntematon. Toiminta on aina välittynyttä, jonkin välineen tai median välittämää. Nämä välitykset sisältävät kerrostumia jotka hidastavat muutoksia, silloinkin kun kovasti haluaisimme muovata toimintaa toisenlaiseksi. Rutiineita voi kyllä purkaa ja opetella uusia, mutta vain rajallisessa määrin. Kun liian monta toiminnan aluetta on muutoksessa, toiminta häiriintyy. Tai sitten ihmiset uupuvat.

Toinen syy on eri katsomukset, käsitykset ja ideologiat. Emme yksinkertaisesti ole samaa mieltä tavoitteista emme näe niitä samoin, tulkitsemme maailmaamme niin eri tavoin, että näemme ydinasiatkin eri tavoin.