maanantai 25. marraskuuta 2013

Auktoriteettipohdintoja

Frank Furedi kyseli Sosiaalipsykologian päivien esitelmässään, mitä on auktoriteetti. Miksi nykyajalle auktoriteetti on ongelmallinen käsite? Miksi auktoriteetti (ja siihen liittyvä arvovalta, toimivalta) on meille vaikea asia?

Ajatuskulku menee jotenkin näin: Auktoriteetin perinteiset perusteet on kyseenalaistettu. Auktoriteetti on siirtynyt tietoinstituutioille, asiantuntijoille, jonka myötä monista ihmissuhteista tulee kolmansien (asiantuntija)osapuolien välittämää. Ihmissuhteista tulee taitolaji, ne teknistyvät, formalisoituvat (syntyy ylenmäärin tietämystä, kuvauksia ja proseduraalisia malleja siitä miten asioiden tulisi olla) ja vieraannumme. Emme osaa olla enää vanhempia tai parisuhteiden osapuolia ilman ulkopuolisia auttajia.

Niin - tähän huoleen on helppo ensi kuulemalta samaistua. Silti minua jäi vaivaamaan kysymys, mihin kritiikin kärki lopulta kohdistuu. Mihin vedoten auktoriteetti pitäisi palauttaa? Kenelle auktoriteetti ilman muuta kuuluu? Milloin oli se aika, että osasimme olla "luonnollisesti" auktoriteetteja toisillemme? Millaisia suhteet silloin olivat ja mitä auktoriteetin alaisuudessa tapahtui?

Auktoriteetti ei tule jumalalta, esivallalta eikä valtiolta. Keneltä sitten, tieteeltäkö?

Furedi on, jos oikein ymmärsin, huolissaan siitä, että ylikorostamme tiedon ja evidenssin sekä jatkuvan riskien hallinnan merkitystä päätöksenteossa, emme niinkään moraalisten periaatteiden merkitystä. Meiltä puuttuvat sankarihahmot ja rohkeat suunnannäyttäjät, koska emme tiedä millaisten arvojen varaan tällaiset sankaritarinat tulisi rakentaa.

Hän siteerasi Hannah Arendtin määritelmää auktoriteetista: se ei ole pakottamista eikä suostuttelua, vaan jotain niiden välissä. Auktoriteetin teko on merkityksen lataamaa: auktoriteetin ei tarvitse pakottaa ("jos et tottele, saat selkääsi") eikä manipuloida ("jos tottelet, saat karkkia"). Ehkä se olisi:  "jos (vai kun?) tottelet, teet oikein".

Tämä on hyvä määritelmä auktoriteetista. Se kuitenkin edellyttää että suhteen osapuolet tuntevat samat arvot ja arvostavat niitä.

**

En oikein samaistu Furedin huoleen siitä, että auktoriteetista puhuttaisiin nykyisin vain negatiivisessa sävyssä, alistamisen näkökulmasta ja että olisimme vainoharhaisia auktoriteetin tai arvovallan käsitteen kanssa. Meillä (Suomessa) on ainakin paljon keskustelua siitä, että kasvattajat ovat kadottaneet auktoriteettinsa. Vanhemmille kerrotaan, että heidän pitäisi uskaltaa "taas" olla vanhempia. Opettajille vaaditaan entisajan vanhaa kunnon auktoriteettia, jotta työrauha palaisi kouluihin.

Onkohan samasta asiasta kyse, kun jotkut sanovat, että miesten pitäisi "antaa olla taas miehiä" ja naisten naisia...?

**

Furedi murehti, että liiallinen tiedon rakentama kyseenalaistamisen mahdollisuus riistää spontaanisuuden vuorovaikutuksesta.

Spontaanisuus vuorovaikutuksessa ei kuitenkaan perustu mihinkään mystiseen aitouteen, vaan aina JONKUN tiedon ja käytännön rakentamiin malleihin ja oletuksiin. Niitä ei koskaan voi tosiaan tyhjentävästi purkaa auki (koska kaiken muuttaminen pilkuntarkoiksi säännöiksi ja selontekovelvoitteiksi jähmettää toiminnan) mutta ne ovat siellä silti. Eli tiedon kyllästämät ihmissuhteet eivät muutu sen "aidommiksi", jos palautamme selkeät auktoriteetit näköpiiriin.

Itse ajattelen niin että auktoriteetin ja moraalisen arvovaltaisuuden pohtiminen on hyvä näkökulma, mutta en halua palata takaisin aikaan, jolloin arvovaltaa ei tarvinnut ansaita vaan asema soi sen automaattisesti.

Miksi? Ajatellaan vielä määritelmää auktoriteetista. Auktoriteetinhan voi suomentaa "arvovallaksi", mikä on erinomainen suomennos, kuin oikein ajattelee. Se on "valtaa joka nojaa arvoon".

Arvovallan toimiminen edellyttää että ihmiset ymmärtävät ne arvot johon valta perustuu. Jos minulla on vanhempana arvovaltaa, se tarkoittaa että minun sanani on painava ja lapseni tietää ja ymmärtää millaisista arvoista se kumpuaa. Jos lapsi ymmärtää ne arvot ja saa koetella niitä, hän ehkä arvostaa niitä myöhemmin itsekin.

Neuvotteleva kasvatus, josta Furedi käsittääkseni haluaisi eroon, ei minusta tarkoita sitä, että olen lapseni tossun alla ja kyselen, josko hän viitsisi tehdä niin kuin on hyvä tehdä. Neuvottelu tarkoittaa sitä että huomioni on paitsi siinä, mitä häneltä edellytän, myös siinä miten hän ymmärtää toiminnan arvoperustan.

Neuvottelua on ehkä kahdenlaista. Neuvotellaan siitä mitä tehdään. Tai sitten neuvotellaan tulkinnasta ja merkityksistä. Saatan haluta olla neuvottelematta lapseni kanssa siitä mitä tehdään - koska joskus tilanne vaatii, että minä päätän sen. Mutta haluan neuvotella (lue: keskustella perustellen) hänen kanssaan tulkinnoista, jotta hän pystyisi ymmärtämään mitä ajattelen päättäessäni hänen puolestaan.

Tämä on mielestäni se haaste jonka nyky-yhteiskunta asettaa oikeastaan meille kaikille. Emme voi lakata tietämästä sitä mitä tiedämme, elämämme rakentuu tietämisten monimutkaisuudessa; yhteiskuntamme on tiedon läpitunkema. Meille asettuu ymmärtämisen haaste. Se on myös moraalinen haaste.

2 kommenttia:

  1. Kiitos mielenkiintoisesta jutusta.
    Mieleeni nousee jonkun auktoriteetin (en muista lähdettä - sinä ehkä muistat) lausuma että kun ihmiset eivät enää usko mihinkään niin he uskovat mihin vaan. (ihan päästäni tuo muoto - ei ehkä idea)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei - kiitoksia kommentista. Tuota sitaattia en tunnekaan. Ehkä tuo oli tiivistys siitä huolesta jota Furedin esitelmä henki.

      Poista