torstai 21. marraskuuta 2013

Päämäärän ja välineen rajapinnassa

Jatkan vielä edellisten postausten aiheesta: miksi kaikesta tiedosta,  ja sen runsaasta raportoinnista, hyvistä malleista ja käytännöistä huolimatta työyhteisöissä voi olla niin vaikeata saada aikaan hyvää, suunnitelmallista yhteistoimintaa tai varsinkin uudelleensuunnata sitä? Onko se pelkkä resurssikysymys?

Yksi erityinen asia on hahmottunut täällä työmaalla, yliopiston prosesseja ihmetellessä. Ja erityisesti ihmetellessä mitä tapahtuu, kun niihin yritetään vaikuttaa. Asia aktivoitui taas mielessäni, kun kuuntelin viime viikolla eduskunnan Uusi oppiminen -seminaaria. Se oli omanlaisensa kärjistys, ja tietenkin myös yritys ennakoida, millaiset ajattelun, muistin, viestinnän ja tiedonluomisen välineet ja työkäytännöt muovaavat tulevaisuuden oppimista ja koulutusta.

Välineen/teknologian (laajasti ymmärrettynä) ja tavoitteellisen toiminnan välinen suhde, siihen palaa moni asia. Toiminnan välittyneisyyttä ei oikein huomaa silloin, kun välineet ovat tuttuja ja täysin rutinoituneita. Kynä ja paperi, muistilappu, puhelin, tietokoneen ruutu ja näppäimet, luokkahuone, tuolit ja pöytä... Kun joutuu opettelemaan uuden välineen, välittyminen muuttuu usein ongelmaksi. Jos väline ei tunnu palvelevan toiminnan päämäärää, ongelma mutkistuu.

Usein ajatellaan, että välineet eivät saa nousta itsetarkoitukseksi, vaan pitää mennä "asia edellä". Usein on kuitenkin myös niin, että tavoitteenasetteluja muutettaessa olisi eduksi tunnistaa myös se, voiko välineitä tai medioita muutamalla tehdä asioita helpommaksi - tai voiko uusia tavoitteita tulla sitä kautta näkyviin. Ja vielä: kenen tai minkä asian kannalta toiminta helpottuu, kenen ehkä ei.

Meille normaalia ja kohtuullista on usein se, minkä itse osaamme ja tunnemme tutuksi. Emme aina huomaa, miten nykyiset tavoitteemme ja toimintamallimme ovat myös aiempien välineiden tai välitysten muovaamia.

Olen itse pitkään tullut vastaanhangoitellen muiden perässä erilaisten sähköisten viestintävälineiden opettelussa. Hankin kännykän vasta kun se oli "kaikilla". Opettelin sähköpostin käytön vasta kun oli aivan pakko. En vieläkään koe oloani kovin varmaksi myöskään sosiaalisessa mediassa. Välineet ovat myös tiloja, sanan laajassa merkityksessä. Kaikkiin tiloihin ei vaan haluaisi tai jaksaisi tulla mukaan.

Olen kuitenkin alkanut hahmottaa että työyhteisöt tarvitsevat kipeästi sellaista osaamista, jossa välineen ja tavoitteen välistä rajapintaa voidaan tutkia niin että molempia osataan pitää avoimina ja liikkeessä. Meillä on paljon ihmisiä jotka ovat tavoitteen eksperttejä, ja niitä jotka tuntevat välineet. Mutta tarvitsemme erityisen paljon niitä, jotka osaavat pyöritellä näitä molempia samassa kuviossa. Minusta tärkeätä ei ole rynnätä sinne tänne välineiden tarjoamien mahdollisuuksien vietävinä - vaan on tärkeätä tunnistaa tavoitteen ja välineiden yhteispeliä tietoisella tavalla. Muuten ei huomata tuttujenkaan välineiden vaikutusta toiminnassa.

Usein työyhteisöissä asiaosaaminen ja välineosaaminen ja niitä koskeva päätöksenteko on eriytetty aika kauas toisistaan. On vaikea tutkia sitä rajapintaa yhdessä. Tähän minusta hyvät yhteiskäytännöt usein leikkaavat kiinni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti