perjantai 19. joulukuuta 2014

Joulun lähestyessä

En yleensä ole mietekirjojen ystävä, mutta tämän jakaisin mielelläni: Hilkka Olkinuora: "Elä ihmeessä! Kirja naiselle."  Jakaisin sen kelle vaan, en vain naisille... Olkinuora puhuu ja kirjoittaa usein todella viisaasti.


Tässä joulunalusajatukseksi, kohdasta Pysähtyminen.

"Suurilla uskoinnoilla on rutiininsa, rukousnauhansa, rituaalinsa. Älä sano: Sehän on vain tapa. Tavan ja käsinkosketeltavan kokemuksen voimat ovat suuret, jos annat niille aikaa. Niin kuin kiire siittää kiirettä, niin rauha luo rauhaa. Ulkoinen alkaa kehrätä sisimmässäsi olevasta sisältöä."

"Pelkistetyn, pysähtyväisen, vastuullisen ja vapaan elämän on oltava mahdollista. Olemmehan onnistuneet luomaan sen vastakohdankin.

Kun tuuli merellä loppuu, se on vaihtamassa suuntaa. Pysähtyminen on tyyntä tuulen edellä 
Pysähtymiseen ja kuuntelemiseen tarvitset aikaa.





Joulun valoa kaikille....

... onnea, rauhaa ja iloa tulevalle vuodelle











PS Aloitan vuoden alusta uuden työn - siitä ja muista asioista jatkan bloggauksia vuoden 2015 puolella. Ennen tuulen kääntymistä, hetki tyventä.



perjantai 12. joulukuuta 2014

Miksi työnohjaus on vaativa ohjauksen laji?

Tämä on jatkopostaus (edellinen postaus täällä). On siis ajateltu, ja olen itsekin ajatellut, että ohjauksen muotojen joukossa työnohjaus on erityinen ja vaativa. Niin tosin ovat muutkin ammattiohjauksen muodot, mutta tästä ehkä myöhemmin...

Puhun ohjauksesta mielelläni laaja-alaisena ilmiönä, ja olen kirjassani keskittynyt siihen, mikä toimii ja pätee kaikessa ohjauksessa. On kuitenkin selvää, että ohjauskontekstit ja -tilanteet ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Joskus mennään selkeä tavoite edellä, joskus tavoitteenasettelua vasta etsitään. Joskus ohjausprosessille asettuu hyvinkin fokusoituneita koulutuksellisia tavoitteita, joskus ei. Joissain tilanteissa tarvitaan hyvin syvälle yksilön kokemukseen pureutumista, joskus taas yhteisten toimintamuotojen tai käytäntöjen käsittelemistä.

Mutta muutakin haluan sanoa ohjauksen muotojen vertailusta. Mietin erityisesti kahta erottelevaa tekijää.  Tässä palaan siihen tapaan, jolla olen keskusteluntutkijana vertaillut erilaisia institutionaalisia kohtaamisia: millaisia "vuorovaikutuksen rakennepiirteitä" niistä löytyy.


Ohjauksen suhde ohjattavan toimintaan: onko se välittömästi käsillä...

Kun ohjataan opinnäytteitä, taiteellista työtä tai muita oppimistehtäviä korkeakouluissa, tutkimusryhmissä tai harjoittelijoita tai oppisopimusopiskelijoita työpaikoilla, työskentelyn jaettuna resurssina on käsillä oleva työkäytäntö eri tehtävineen, työkulttuuri ja sen monet toimijat. Näin voi olla joskus myös vertaisohjauksessa. Mukana on senioriutta tai kollegiaalisuutta - viitekehyksenä jokin ammatillinen käytäntö tai tiedonala. Joissain ohjaustilanteissa ohjaajalla ja ohjattavalla voi olla peräti yhteinen toiminnan kohde, vaikka jaettu tutkimus, tai yhteinen asiakas. Joskus ollaan muuten vaan saman työkäytännön piirissä.

Ohjaajalle tämä kaikki on tietenkin tutumpaa kuin ohjattavalle, mutta silti käytäntö, praksis, on yhteisenä toiminnan resurssina. Tällöin laaja osa ohjauksesta voi välittyä ja rakentua myös eksplikoimattomana kulttuurisena ja prosessuaalisena tietona. Ohjausvuorovaikutuksessa voidaan käyttää resurssina tai viitata muuhunkin kuin siihen mitä toinen on sanonut, kuten tekstiin, kuviin, kaavioihin, ynnä muihin toiminann apuneuvoihin. Voidaan nojata myös sellaiseen, mitä kumpikaan ei osasi sanallistaa, mutta jota silti yhdessä ymmärretään, koska se on käsillä ja havaintojen ulottuvilla.

... vai puheen välittämää?

Sen sijaan työnohjauksessa operoidaan keskeisesti sen varassa, mitä ohjattavat kertovat ja ilmentävät   - työskentely nojaa siihen, mitä on yhdessä vuorovaikutuksessa tuotettu, puheessa representoitu. On totta, että työnohjaaja hankkii usein muutakin tietoa työyhteisöstä kuin työnohjattavien kertomaa. Silti pääosin työskentely tapahtuu sen yhdessä kerrotun, kuullun ja "yhdessä todistetun" sfäärissä. (Jos toisin on, alammekin helposti puhua koulutuksellisten, valmentavien tai kehittävien elementtien tuomisesta mukaan työnohjaukseen...)

Miksi tämä sitten on erityisen vaativaa? Juuri siksi, että työnohjauksessa asiat on kokonaan "luettava ulos" puheesta ja vuorovaikutustilanteesta - ei varsinaisesti päästä näkemään ohjattavan toimintaa tai sen tuloksia.  Työnohjaus on usein siis tietyllä tapaa abstraktia ja analyyttistä.

Tällöin tarvitaan jokin teoreettinen jäsennys ja välineistö siihen, miten vuorovaikutuksesta poimitaan havaittavaksi tai "luetaan" asioita työskentelyä varten. Eli mitä ohjattavien tuottamalle "materiaalille" yhdessä tehdään. Jos ohjattavan esittämiä asioita ei peilata koulutuksellisiin, ammatillisiin tai vastaaaviin periaatteisiin, niitä on peilattava johonkin muuhun jäsennykseen.


Nojaako ohjaaja senoriuteensa tai asiantuntijapositioonsa vai ei?

Toinen tekijä työnohjauksen vaativuudessa liittyy tuohon mainittuun keskustelulliseen analyyttisyyteen.  Työnohjaaja voi joskus olla saman alan asiantuntija, mutta usein ei. Ja silloinkin kun hän on asiantunteva ohjattavien työn sisällöissä, hän ei keskity asiantuntijanäkemysten tarjoamiseen ja ohjattavien taidon arvioimiseen tai hiomiseen tässä mielessä

Mitä tiukemmin pidetään kiinni siitä, että työnohjaaja ei ole antamassa ammatillisia neuvoja tai konsultaatiota, sen vahvemmin ohjaajan interventiot painottuvat kysymisen ja tulkitsemisen käytäntöihin. Mitä kauemmas asiantuntijapositiosta ja asiantuntijan opastavasta tai neuvovasta otteeesta mennään, sen korostuneemmaksi tulevat tutkivan puheen menetelmät ja sen kompleksisempia ja analyyttisempiä niiden tulee olla.

Siksi työnohjaus tulee lähemmäs terapeuttista työtä kuin monien oppimisprosessien ohjaus. Tällaisen johtopäätöksen tulin esittäneeksi jo väitöskirjassani, kun mietin, mitä silloin paljon neuvoja sisältäneelle  ohjauskeskustelukäytännölle tapahtuisi, jos siitä otettaisiin neuvomisen eri muodot kokonaan pois. Totesin tarvittaisiin enemmän ja monipuolisempia kysymisen ja tulkitsemisen käytäntöjä. 

Kysyminen (t. puhumaan kutsuminen) ja tulkitseminen työtapoina saavat kysymään ohjauskäytännöltä seuraavaa:
- mitä asioita ihmisten halutaan tuovan esiin ja miksi juuri niitä?
- millaisia ilmiöitä puheen välityksellä havainnoidaan?
- onko olemassa asioita, joita päätellään ihmisten toiminnasta, vaikka he eivät suoranaisesti toisi niitä itse esiin? Mitä nämä ovat?
- millä tavoin ohjattavien käyttäytyminen tilanteessa on ylipäätään tarkasteltavana?
- millä tavoin ihmisten asiat tai kokemukset ovat yhteisesti tarkasteltavina?
- mihin kokemuksia peilataan? Miten niitä jäsennetään yleisemmälle tasolle? Miten niitä rinnastetaan toisiinsa? Miten ymmärrys kumuloituu tai siirtyy tilanteesta toiseen?

Tässä oli siis kaksi mielestäni oleellista asiaa. Yhtäältä ohjauksen muotoja erottelee se, mikä rooli ohjaajan substanssitietämykselllä (tai asiantuntijapositiolla) on. Toisaalta niitä erottelee se, missä määrin asiat täytyy esittää vain puheen kautta ja missä määrin on pääsy lähelle itse (ohjattavan) toimintaa. Erot näissä asioissa näkyvät selvinä eroina vuorovaikutuskäytännöissä ja ohjauksen keinovalikoimissa.

**

Tästä tietenkin aukeaa kaikenlaisia lisäpohdintoja. Käy esimerkiksi ymmärrettäväksi se, miksi työnohjauksesta liikkuu tietynlaisia kauhutarinoita. Työnohjauksen irvikuvahan on jotain sellaista, että: puhutaan satunnaisia asioita, "avaudutaan" liikaa ja perusteettomasti, työnohjaaja ei ota kantaa eikä millekään oikein tehdä mitään. Sehän on siis irvikuva nimenomaan epäonnistuneesta tutkivasta puheesta. Tutkivasta puheesta joka jääkin latteaksi, ei-selitysvoimaiseksi ja joka ei johda mihinkään.

Tutkivasta työskentelystä ei siis saa irti, ellei siinä ole työskentelyn kannalta mielekästä fokusta, jonka toimijat pystyvät hahmottamaan ja jonka suhde heidän omaan työtoimintaansa avautuu heille ja auttaa ymmärtämään omaa työtä tai omaa toimintaa siinä uudella tavalla.

Tutkivasta työskentelystä voi olla vaikea saada jotain irti myös silloin, jos ylipäänsä asioiden verbaalinen, analyyttinen käsittely on ohjattaville vaikeaa, jos he eivät pysty tuottamaan tai kertomaan omista ajatuksistaan kovin paljoa.

Toisaalta. Voi olla myös niin, että tutkiva työskentely toimii kannattelevana ympäristönä. Joskus osa ryhmästä ei kovin paljoa osallistu analyyttiseen tutkivaan puheeseen, mutta kokee silti saavansa tukea ja kannattelua ryhmästä, yhdesssä olemisen tavasta, siitä että omat ajatukset on kuultu.


**

Jatkan pohdintaa myöhemmissä postauksissa. Olisipa kiva kuulla, mitä tämä herättää. Sanoinko vain mutkikkaasti jotain täysin itsestäänselvää?

tiistai 9. joulukuuta 2014

Onko kaikki samaa?

Jatkoajatuksia tälle postaukselle, jossa mietin ohjausta positiona, jonka esimerkiksi kollegat voivat ottaa suhteessa toistensa työprosesseihin. Mielessäni on myös keskustelu Työnohjaajien tietopankki-facebooksivulla, jossa kysyttiin, olenko kirjassani ja lehtijutuissa tarkoittanut sanoa, että kuka tahansa voi olla työnohjaaja. Talentian lehtijuttu löytyy täältä.

Olen tosiaan halunnut korostaa, että ohjausta (laaja-alaisesti ymmärrettynä) voivat oppia ja harjoittaa muutkin kuin ihmissuhdealojen työntekijät ja että ohjauksessa käytetyt työskentelytavat tai keskustelun keinot eivät sinänsä ole erityisen monimutkaisia. Niitä pitää olla valmis harjoittelemaan ja käyttämään tilanneherkästi, ja tärkeätä on tunnistaa ohjauksen fokus ohjattavan toiminnan ja toimijuuden tukemisena.

En kuitenkaan ajattele sen tarkoittavan, että kuka vaan silti OSAA ohjata. En liioin usko, että työnohjaajaksi -- tai ammattiohjaajaksi ylipäänsä -- voisi ryhtyä tuosta vaan. Sanomalla "voi oppia" rohkaisen kouluttautumaan ja harjoittelemaan, kiinnostumaan ja tarttumaan asiaan.

Haluan myös rohkaista niitä, joiden työn osana ohjaus jo on, tunnistamaan ja systematisoimaan työnsä ohjauksellisia piirteitä ja kehittämään työtään niistä käsin.  Ohjaukseen joka tapauksessa harjaannutaan hyvin monenlaisista lähtökohdista. Monenlaista ohjausta siis toteutetaan ilman, että siihen on saatu kovin pitkällistä tai lainkaan koulutusta. Tutkijat ohjaavat opinnäytteitä, ja heillä on usein ohjaustoiminnan mallinaan vain se, miten heitä itseään on ohjattu. Työpaikoilla ohjataan opiskelijoita ja oppisopimusohjattavia. Näihin tehtäviin toki liitetään usein ohjauskoulutuspanostuksia, mutta ne eivät ole laajoja eivätkä tue ohjaajaa pitkäkestoisesti. Toimintaympäristö ei myöskään aina näissä tilanteissa erityisemmin tue ohjaajana toimivaa pedagogisessa tehtävässään.

Silti näissä ohjaustilanteissa voidaan onnistua hyvin ja toteuttaa hyviä ohjausprosesseja. Joskus niissä taas onnistutaan vähemmän hyvin. Olen ohjausmallissani yrittänyt tuoda esille ohjaustoiminnan yleisiä elementtejä, jotta kaikenlaisissa ohjaustilanteissa ja -käytännöissä toimivat voisivat systematisoida ohjaustoimintaansa, arvioida ja kehittää sitä.

On kuitenkin itsessään mielenkiintoinen kysymys, miten ohjauksen muodot sitten eroavat toisistaan. Täytyyhän sitä melkein väistämättä pohtia, jos on ensin korostanut ohjausalan jaettua "yhteismaata". Tästä ajattelinkin kirjoittaa seuraavassa postauksessa. Miksi työnohjausta ei minunkaan mielestäni voi tehdä tuosta vaan? Mikä tekee siitä erityisen vaativaa?

torstai 4. joulukuuta 2014

Yksilö, yhteisö, toimijuus, elämäntehtävä


Olen lukemassa kirjallisuutta tuleviin ohjausaiheisiin tutkimushankkeisiin. Mietin lukiessani yhteisön ja yksilön välistä suhdetta. Toimijuuden käsite tuntuu edelleen aika hyvältä, siinä on tarkastelupiste, josta käsin on pääsy sekä yksilön konkreettiseen toimintaan jossain yhteisössä, organisaatiossa tai tilanteessa (usein työhön liittyvässä) että hän omaan ainutlaatuiseen kokemusmaailmaansa.

Tarvitaan joka tapauksessa käsitteitä, joiden avulla mahdollistuu liikahtelu yksilöllisen ja yhteisen/sosialisen välillä.

Jossain lukemassani tekstissä sivuttiin elämäntehtävän tai kutsumuksen (vocation) käsitettä.Senkin aion pitää käsillä.

Yksilön elämäntehtävä ei aina löydy työn piiristä, tai se on usein jotain sellaista joka ylittää työn ja "muun elämän" välisen rajan, ehkä koskettaa kaikkia elämänalueita. Elämäntehtävä voi olla vaikka huolehtia perheestään, jolloin  työ voi tarkoittaa lähinnä keinoa ansaita riittävästi rahaa kohtuullisen työajan sisällä perheestä huolehtimiseen.

Kun mietimme inhimillisen toiminnan, yksilöllisen kokemuksen, oppimisen ja hyvän elämän kysymyksiä ja niiden välisiä yhteyksiä, tarvitaan lopulta myös jokin tällainen arvoja ja perimmäisiä päämääriä kuvaava käsite.

Olen hyödyntänyt pitkään yhteisöllisiä oppimisnäkemyksiä, jotka ohjaavat helposti tarkastelemaan yhteisöä ja etsimään tutkimukseen analyysiyksikköjä, jotka tavoittavat yhteisöllistä muutosta ja oppimista.  Olen nyttemmin tullut sille kannalle, että tarvitaan käsitteistö, jonka avulla voidaan vaihtaa näkökulmaa yksilöllisen, ryhmän, yhteisöllisen  ja välistä sitäkin laajempien kontekstien välillä. Yksilöllisen kokemuksen, yksilön mielen ja kehon näkökulmaa ei saa sivuuttaa, sen tulee pysyä mukana. Elämme ihmisolentoina yksilöinä; kokemuksemme ja sosiaalisuutemme rakentuu sen varaan, että koemme minuutemme pysyvänä (vaikka se olisikin aikaansaannos tai illuusio tai vaikka tämä kokemus voi useista syistä järkkyä...)

Yksilön toimijuus kylläkin rakentuu suhteissa, ryhmässä, yhteisöllisesti  ja tietyissä rakenteellisissa ja kulttuurisissa ehdoissa. Mutta se myös osaltaan muovaa näitä ehtoja. Se voi kuljettaa päämääriä tai "missioita" ympäristöstä toiseen.

Elämäntehtävähän on juuri sellainen asia, joka usein syntyy ja saa mielekkyytensä suhteessa erilaisiin yhteisöllisiin konteksteihin, mutta sitä ei kuitenkaan voi pelkistää tai kiinnittää yhteenkään niistä. Elämäntehtäväähän "kuljetetaan" ja kypsytetään eri paikoissa ja ympäristöissä ajan myötä.

Kun yhteisöt ponnistelevat kohti tavoitteitaan, joskus yksi ihminen ja yhden ihmisen vahva toimijuus voi olla keskeinen yhteisen tavoitteen muotoilussa, säilymisessä ja kannattelussa.

**

Minun tulee ratkaista, milloin on tärkeätä säilyttää fokus yhteisössä (joka ei ole riippuvainen yhdestä yksilöstä), milloin taas seurata yksilöä oman elämänsä projektissa, kulkemassa mahdollisesti yhteisöjen välillä.

lauantai 29. marraskuuta 2014

Kollegaohjauksesta ja työpaikan ryhmätilanteiden tuunauksesta

Juttelin ystäväni Marin kanssa tässä taannoin; keskustellessa kirkastui ja rakentui eteenpäin monta asiaa, mm. tämä.

Olen aiemmin kirjoittanut ohjaajan tehtävistä ryhmäohjauksessa sekä siitä, että ihmiset ovat joskus yllättävänkin taitavia siirtyilemään joustavasti ja orgaanisesti roolista toiseen, etenkin erilaisissa vertais- tai kollegaohjaustilanteissa. Olen ehdottanut, että olisi hyvä, jos työpaikoilla opittaisiin jotain tästä ohjauksellisiin rooleihin hetkittäisestä siirtymisestä.

Ohjaus on ammatti, professio. Siihen opitaan koulutuksen ja harjoittelun ja pitkällisen kokemuksen myötä.

Mutta ohjaus, tai ohjauksellisuus, on myös erilaisten työkäytäntöjen yksi ulottuvuus - ohjaus on ikään kuin positio, jonka voimme ottaa tai johon asettua tilanteisesti. Ohjaaja asettuu ohjattavan tai ohjattavien työskentelyprosessin palvelukseen. Tällaiseen palvelukseen voi asettua vaikka ei olisi ammattilainen, jos siihen on halua, ja jonkinlainen kuva siitä, millaisten toiminnan kautta voi toisen oppimista auttaa.  Se ei ole helppoa,  mutta sitä voi oppia ja siihen voi harjaantua.



Ryhmän ohjaamisessa ohjaajalle voi asettua ainakin neljänlaisia tehtäviä:

* Fasilitointi tai "vetäminen" on tilanteen mahdollistamista sen puitteista, siirtymistä ja  ajoittumisesta huolehtimalla

* Soveltuvan vuorovaikutustavan opettaminen tai harjoittaminen: miten keskustellaan reflektiivisesti, miten annetaan palautetta, miten säilytetään keskustelutilan tasainen jakautuminen, miten tehdään toisille tilaa ja kuunnellaan aktiivisesti.

* Keskustelussa esiintyvien aiheiden, teemojen ja tunteiden kommentoiminen

* Asiantuntijarooli: faktojen tai asiantuntevien näkemysten tarjoaminen työskentelyn lähtökohdaksi tai joskus arvioinnin pohjaksi

Lisäisin ehkä tähän vielä yhden tehtävän, joka voi olla tarpeellinen. Sitä on hyvä käyttää silloin, kun kokeillaan uudenlaista toimintaa, yritetään ryhmänä ponnistaa kohti jotain uutta tavoitetta ja halutaan mahdollisimman monipuolisia havaintoja.

* havainnojarooli : tilanteen eri ulottuvuuksien (tai jonkun yhden ulottuvuuden) systemaattinen havainnoiminen ja sen nimissä ainakin osittain työskentelyn sivuun asettuminen.



Eikö usein ole niin että johtajien, päälliköiden ja esimisten oletetaan käyttävän näitä kaikkia rooleja yhtä aikaa? Entä jos opettelisimme jakamaan näitä tehtäviä kokouksissa, aivoriihissä, työpajoissa ja muissa työhön liittyvissä vuorovaikutustilanteissa hieman monipuolisemmin? Se ei olisi välttämättä kovin suuri ponnistus. Silti se voisi monipuolistaa sekä yksilöiden osaamista että ryhmien toimintakykyä ja vaikuttaisi ryhmien dynamiikkaan. Se sitouttaisi ja jakaisi vastuuta uudella tavalla. Se voisi myös auttaa johtajia tai päälliköitä toimimaan omassa roolissaan monipuolisemmin ja osuvammin.

Jo pieni variaatio perinteiseen "johtaja vetää, organisoi, tarkkailee ja on asiantuntija" -asetelmaan voi tuoda väljyyttä, osuvuutta ja uusia mahdollisuuksia toimintaan. Tämä on sellaista muutosta pienellä m:llä, pientä "arkisen kokoista" tuunausta, jota voi kokeilla ilman suuria seremonoioita, vain sopimalla. Ei se aina toimi, mutta joskus siitä voi olla suurta iloa ja hyötyä.



maanantai 24. marraskuuta 2014

Ohjauksen korjaava ja suojaava merkitys kiihtyvätahtisissa organisaatiomuutoksissa

Mihin ohjauksesta on?

Pohdin kirjoittaisinko eteenpäin kokouspapereita (esim tämä) joissa olen esitellyt ohjauksellisten interventioiden vaikuttavuutta toimijuuden muutosten näkökulmasta. Haluaisin tarttua tutkimuksessa seuraavaksi tähän aiheeseen oikein kunnolla: mitä ohjauksesta lopulta seuraa, mihin se vaikuttaa, millä tavoin se vaikuttaa, mitä on realistista odottaa yksilöiden ja yhteisöjen osalta. Paljon tästä asiasta on jo kokemusten ja järkeilyn luomaa tietoa, sekä tutkimustietoa, joka on johdettavissa hieman toisen kysymyksenasettelun tutkimustuloksista. Mutta ihan kunnollinen ja laajamittainen, mieluiten monen aineiston tutkimushanke. No, sellaista haudon.

Aloin miettiä sitä ajatusta, jolla tarjoilin Campus Conexus -hankkeen interventioissa aikaan saatuja tuloksia. Ensin liitin tämän yliopistoon, mutta todennnäköisesti se liittyy laajemmin kaikkeen työhön ja kaikenlaisiin organisaatioihin.

On kehittämistä ja kehittämistä...

Taustaksi se, että opiskelin aikuiskasvatusta 1980-luvun lopulta alkaen. Opiskelimme ahkerasti organisaatioiden kehittämiseen liittyviä malleja ja teorioita, puhuttiin erityisen paljon oppivasta organisaatiosta. Minulle iskostui silloin käsitys, että organisaation kehittämisprosessi edellyttää onnistuakseen tiettyjä vaiheita ja niiden juurtumista organisaation joka taholle. Muutos siis on kyllä mahdollinen, mutta vaikea ja vaativa toteuttaa, ja usein epäonnistuu jos työtä ei tehdä tarpeeksi syvällekäyvästi.

Kehittämissyklissä täytyy olla ensin kunnollinen analyysi siitä missä ollaan, miten siihen on tultu ja miksi asiantiloja pitäisi muuttaa, mihin suuntaan toimintaympäristö muuttuu ja millä perusteella näin uskotaan. Kehittämiseen pitäisi kuulua myös arviointia (mielekkäällä aikavälillä) siitä, onko kehittämisponnistus vaikuttanut siinä suunnassa kuin toivottiin. Itse  muutostyö täytyy toteuttaa niin että kaikkien osapuolten oppiminen ja asian pureskeleminen ja harjoittelu mahdollistuu. No, paljon muutakin tärkeää on, mutta nämä ovat sellaisia kaikkien toistamia perusperiaatteita. Eli: millä edellytyksin organisaatio voi niin sanotusti oppia eli muuttaa toimintaansa hallitulla tavalla niin että se jatkuu uudenlaisena mutta säilyttää mielekkään suhteen myös menneeseen? (Tästä voisi kirjoittaa lisää... tärkeä aihe. Ihmisen tarve historiansa säilyttämiseen,)

Minusta tuntuu että nämä ajatukset ovat aivan järkeviä edelleen, mutta silti tuntuu kuin ne tulisivat joltain toiselta planeetalta. Missä muka enää mitään organisaatiomuutoksia valmisteltaisiin huolella tai arvioitaisiin sillä mielellä että tosissaan katsotaan, toimiiko uusi?

Suojaava  ja korjaava ohjaus

No - joka tapauksessa ajattelen, että  yliopistossa tapahtuu tällä hetkellä jatkuvia, päällekkäisiä, keskenään ristiriitaisia ja lyhytjänteisiä muutosprosesseja. Niiden keskellä eletään. 

Uskon että ohjausinterventiot ovat tällaisissa tilanteissa sekä suojaavia että korjaavia. 

Ohjaukselliset interventiot toimivat eri tavalla kuin vaikkapa koulutus. Koulutus muutosprosesseissa on muutosideologian kuljettaja ja jalkauttaja. Ohjaus taas keskusteluttaa ja törmäyttää "lähietäisyydellä" ohjattavan kokemusta sekä sosiaalisen toiminnan/käytäntöjen/kulttuurin maailmaa. Se voi asettua muutosideologian suhteen myös neutraalimpaan positioon ja auttaa ihmisiä kantamaan reaktionsa muutokseen ja tutkimaan niitä.

Ohjausinterventiot voivat siis koota yhteen ihmisiä, jotka reagoivat muutokseen omilla tavoillaan, ehkä keskenään täysin eri tavoilla, ja antaa heidän käsitellä näitä reaktiota ja kuunnella myös toisiaan. Ohjaus voi tarjota siis  tavan ja tilan ylipäänsä kestää muutosta. Työelämän tutkimukset kertovat tällä hetkellä viestiä siitä, että jatkuva muutoksen sopeutuminen on aito kuormitustekijä sekä riski, ja sen vuoksi ei ole ihan pikku juttu, että meillä on keinoja lievittää tätä kuormitusta.

Korjaavalla merkityksellä taas tarkoitan sitä, että ohjauksellisessa toiminnassa voidaan täydentää niitä yksilöllisiä tai ryhmätasoisia oppimisprosesseja, joita nopea muutostahti (tai liian monen yhtäaikaisen muutosprosessin läsnäolo) ei mahdollista. Ohjauksessa voi siis nimenomaan löytää sen muutoksen vaatiman uuden toimintatavan tai näkökulman ja harjoitella sitä, pureskella ja nielläkin. 

Voisi kai sanoa, että nykytyöntekijän perustaitoihin oletetaan kuuluvan kyky muutostyöskentelyyn. Meille ei kellekään ole ehkä enää jatkossakaan luvassa kovin vakaita työympäristöjä. Mutta silti pitäisi huomata, että yksilöinä olemme erilaisia siinä, miten käsittelemme muutosta, mihin se meissä osuu tai mikä siinä on itse kullekin helppoa tai vaikeata, palkitsevaa tai kuormittavaa. Ohjauksella on potentiaalia tarttua näihin yksilöllisiin muutosreaktioihin, ja edesauttaa yksilöllistä oppimista.

Ohjauksellisia interventioita pitäisi rakentaa mukaan organisaatiomuutostyöhön. 

**

En usko että organisaatiomuutokset sinänsä ilmiönä ovat pahoja tai ihmiselle kestämättömiä. Vahingollista on se, että ne ovat liian moninaisia, päällekkäisiä, lyhytjänteisiä ja käsittämättömiä. (Tästä asiasta kirjoittaa hienosti työelämätutkija Anu Järvensivu, joka on julkaissut paljon ytimekästä, työelämätutkimuksen isoja kysymyksiä kokoavaa kirjallisuutta. Suosittelen ja tykkään!)

Olen myös alkanut ajatella että varsinkin suuret organisaatiot sisältävät aina epäjohdonmukaisuutta ja käsittämättömä asioita, joita ei voi trimmata pois vaikka miten järkeiltäisiin.  Emme saa organisaatioita toimimaan täydellisesti koskaan. Siksikin ehkä tarvitsemme esimerkiksi työnohjausta tai sen kaltaisia asioita: että tulemme yksilöinä toimeen näiden isojen, kameleonttimaisten outojen olioiden kanssa. 

lauantai 22. marraskuuta 2014

Tarpeet ja palveleminen - harhailevia ajatuksia

Rudeness is merely an expression of fear. People fear they won't get what they want. A most dreadful and unattractive person merely needs to be loved and they open up like a flower.

Monsieur Gustave, consierge Wes Andersonin elokuvassa The Grand Budapest Hotel

What gift do you think a good servant has that separates them from the others? It's the gift of anticipation. And I'm a good servant. I'm better than good. I'm the best. I'm the perfect servant. I know when they'll be hungry and the food is ready. I know when they'll be tired and the bed is turned down. I know it before they know it themselves. -- I'm the perfect servant. I have no life.

Mrs Wilson,  Robert Altmanin elokuvassa Gosford Park, pidempi sitaatti

(molempia suosittelen, ja sekä Ralph Fiennes edellisessä että Helen Mirren jälkimmäisessä onnistuvat hyvin rooleissaan,)

**

Jokin aika sitten tuli katseltua epookkielokuvia, joissa tarkastellaan muun muassa palveluskunnan työtä yläluokkaisten kartanonisäntien ja -emäntien tai hotellivieraiden tarpeiden ennakoijina ja tyydyttäjinä. Ja tietenkin on taas ihana Downton Abbey...

Luin Käen Marin tekstin tarpeista ja sekin taisi osaltaan virittää pohdiskelua tarpeiden ja palvelemisen yhteenkietoutumisesta. Tarpeet ovat ehkä yksi tapa puhua meistä ihmisistä yksilöinä toteuttamassa yksilöyttämme. Jokaisen yksilön yhtäläinen arvo konkretisoituu siinä, miten me kaikki tarvitsemme tiettyjä asioita. Ja siinä, muistammeko tämän toisistamme. Usein emme.

**

Mitä on palvelemiselle omistautuminen? En oikein edes tiedä mitä kaikkea siitä ajattelen, mutta huomasin reagoivani voimakkaasti noihin palvelija-hahmoihin sekä palvelemisen teemaan noissa näkemissäni elokuvissa.

Edellisessä postauksessa mainitsemani Ville-Veikko Hirvelä (ainakin lehtijutun mukaan) vaikutti täysin samaistuneen toisten tarpeisiin vastaamiseen: maailman vähäosaisten tarpeiden täyttämiseen niin pitkälle kuin omin toimin on mahdollista, aina päivän kerrallaan ja askelen eteenpäin. Hän kuitenkin myös hoiti omaa rakasta mummoaan: varmaankin hän tyydytti rakkauden tarvettaan olemalla läheisen ihmisen lähellä?


**

Vähäosaisten tai kärsivien palvelemiselle omistautumista tarvitaan niin kauan kuin maailmassa on eriarvoisuutta. Jonkunhan täytyy valita se tie. Jollei yksilöiden, kuten Hirvelä, niin yhteisöiden.

**

Modernille länsimaiselle, itseään toteuttavasta yksilöstä lähtevälle ajattelulle on kyllä aika vierasta ajatella, että joku omistaa aivan koko elämänsä ja kaikkensa toisten palvelemiselle. Siksi Hirvelän kuvaus elämästään perhelehdessä herättää niin suurta kummastusta. Hän antaa pois niin paljon sellaista, jota uskomme jokaisen tarvitsevan, johon katsomme jokaisella olevan oikeuden.

Yksilöinä joka ikinen meistä on tarvitseva, kuten tuo aatelisrouvia hoivaava Monsieur Gustave sitaatissaan niin kaunopuheisesti tuo esille. Mitä tarpeita meidän kaikkien kuuluu saada tyydytettyä?


**

Tarvelogiikkaan vetoaminen voi olla myös melkoinen ansa. Hiljattain Helsingin Sanomien yleisönosastolla keskusteltiin seksinoston kriminalisoinnista. Eräs aviomies kirjoitti, että hänellä tulisi olla lain suoma oikeus käyttää prostituoidun palveluksia, koska ei saa vaimoltaan seksiä avioliitossa. - Oikeus seksuaalisuuteen on ihmisoikeus, ja seksuaalisuuteen liittyv tarve on perustava, ja sen tarpeen pohjalta meillä kaikilla on oikeus elää seksuaalisina olentoina. Mutta oikeus saada seksiä halutessaan ei kai kuulu ihmisoikeuksiin?

Seksuaalisuudessa ja ihmissuhteissa ylipäänsä, palveleminen ja tarvitseminen parhaimmillaan kietoutuvat yhteen vastavuoroisuudessa, jonka ylläpitäminen vaatii hyvä tahtoa.

**

On myös vahingollista, jos hahmotamme yksilöyden niin että jotkut meistä eivät ollenkaan osaa palvella toisia, suuntatua toisten tarpeisiin. Tai jos yhteiskunnallisesta ajattelusta ja toimintatavoista kokonaan katoaa palvelemisen eetos.


Koko sanakin jo tuntuu niin vanhanaikaiselta. Palveleminen on muuttunut palveluksi. Palvelu ostetaan ja myydään.


keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Ajatuksia katkokselta - ties kuinka mones osa...

Olen alkanut pitää sapattijaksostani ja oppinut rauhoittumaan. Tämä elämänvaihe ei ole pelkästään ollut helppo, mutta vaikeuksista ehkä toisella kertaa.

Nyt mietin mieluummin, mitä arvokasta tässä tahdin hidastamisessa (hetkeksi) on. Ainakin se on muistuttanut siitä, mitä kaikkea tapahtuu työkeskeisen elämänmuodon ulkopuolella. Reittini ja aikatauluni ovat tätä nykyä sellaiset, että seuranani on usein eläkeläisiä. Käyn Kauppahallissa kahvilla, Amurin Helmessä lounaalla ja Pyynikin uimahallissa uimassa. Uimahallin saunan lauteilla ja hallin Kahvila Aniitassa on kiva istuskella ja kuunnella mitä puhuvat ne, jotka ovat työvuotensa viettäneet ja raatamisensa raataneet. He ovat ansainneet leponsa ja arkiset huvinsa.

Kuljen mielelläni vanhempien ihmisten mestoilla myös siksi. että on kiva tuntea itsensä "tytöksi". Vaikka takuulla tiedän että ihan ikäiseni jo olen, melkein viisikymppinen. Silti tunnen joskus, että tässä seurassa olen nyt ihan hupakko ja parasta vain olla hiljaa ja kuunnella.

**

Minulla on edelleen polvinivelen kanssa vaikeuksia, joten olen opetellut tahdin hidastamista hyväksymällä, etten voi tällä hetkellä kuntoilumielessä oikein hyvin kävellä, saati sitten hölkätä. Niinpä downshiftaan nykyisin uimahallin vesijuoksuväylällä, joka on aina ihan täynnä. Vesijuoksu on laji, josta vasta opettelen pitämään. Se on kuitenkin siitä hyvä laji, että jos sen tekee oikein, siinä ei kiirehditä eteenpäin lujaa. Vaikka edelläni olisi kuinka hidas menijä, sillä ei ole mitään merkitystä harjoituksen kannalta. Voin juosta vaikka puoli tuntia paikallani. Olen yleensä hyvin reviiritietoinen ihminen ja haluan tilaa ympärilleni. Lisäksi liikunnassa minulla on taipumusta ryhtyä hieman kilpailuhenkiseksi, vaikka tätä onkin vaikea myöntää.. Tässä nykyisessä arjessani on siis jotain todella mielenkiintoista: että ihan oikeasti ja konkreettisesti menen hitaammin ja sillinä suolassa.

**

Olen lukenut runsaasti kaikenlaista, nettiä, kirjoja ja lehtiä. Kodin Kuvalehdessä 21/14 kertoo kansalaisaktivisti Ville-Veikko Hirvelä kysyvänsä joka aamu itseltään. "Kun kerran olen hengissä, mihin tämän ehkä viimeisen päiväni käytän?  Mikä on tärkeintä mitä voin maapallolla juuri tänään tehdä?" Hirvelä elää erittäin altruistisen ja askeettisen elämänmuodon mukaan, omistautuen muiden palvelemiselle, vapaaehtoiselle köyhyydelle ja äärimmäiselle säästäväisyydelle. Luin tekstin ihmetellen, mutta jotenkin virkistyen. Tuollaisia tekstejä lukiessa tunnistan usein lähinnä sen, miten eri tavalla henkilö elää kuin mihin itse koskaan olisin valmis ja tulee epämääräisen vaikea olo. Mutta nyt sainkin jotenkin iloa ajatuksesta, että joku uskaltaa kysyä tuommoista, ja sitten toteuttaa johdonmukaisesti elämäntapaansa. Hän oli tietenkin maksanut valinnoistaan luopumisilla. Mutta sellaista se on, jos aikoo jotain valita.

Mitä varten minä haluan sitten tehdä työtä ohjauksen parissa? Onko se tehtäväni? Ajattelin että tämän vähempää en nyt kysyisi itseltäni. Miksi haluan olla rakentamassa juuri sitä asiaa? Vai onko sen takana jotain muuta vielä tähdellisempää? Eihän ohjauskaan ole itseisarvo vaan se mitä sen avulla uskon maailmaan parhaassa tapauksessa rakentuvan. Mitä merkitystä ohjauksella on? Tai sillä että ohjausta toteutettaisiin sillä tavoin kuin toivoisin? Mistä luovun jos omistaudun juuri tälle asialle?

maanantai 3. marraskuuta 2014

Sisä- ja ulkopuolisuuden kysymys ohjauksessa

Usein työnohjauksessa kuulee sanottavan, että "Tämä ei olisi onnistunut ilman ulkopuolista. Tällaista keskustelua ei saa aikaan, ellei joku ulkopuolinen johda sitä." Muissakin yhteyksissä tulee usein vastaan ajatus, että voidakseen ylipäänsä ohjata toisia hyvin, täytyy olla neutraali tai ulkopuolinen suhteessa käsiteltävään asiaan."Ulkopuolisuus" tarkoittaisi tällöin sitä, että ei ole voimakasta intressiä sen suhteen, mitä ohjaustilanteessa käsitellään, mitä kantoja tulee esille tai mihin suuntaan asioita tulisi kuljettaa tai millaisia ratkaisuja tehdä. Ohjaaja ei ole siis omalla asiallaan.

Ohjaaja on usein jostain näkökulmasta myös "sisäpuolinen"

Olen itse hiukan kyseenalaistanut tätä kategorisointia aiemmin. Ohjaaja ei toki ole ohjauksessa ajamassa omaa asiaansa. Monissa ohjaustilanteissa ohjaaja voi kuitenkin edustaa ja pitää esillä jotain institutionaalista intressiä. Hänen toimintansa esimerkiksi kantaa jotain oppimis- tai työtoiminnan päämääriä tai kriteereitä. Ja joskus ohjattavan asia ON ainakin osittain ohjaajankin oma asia: näin voi olla esimerkiksi tutkimusprojektissa tapahtuvassa tieteellisen työn ohjauksessa tai työharjoittelun ohjauksessa. Ohjaajalla on joskus hyvinkin selkeä oikeus vaikuttaa ohjauksen tavoitteeseen. Hän ei silti voi tämän nimissä ohittaa ohjattavan tavoitteita ja päämääriä.

Ulkopuolisuuden edut

Kun ohjataan ihmisiä työnsä äärellä, olipa kyse yksilö- ryhmä tai yhteisöohjaamiseta, ulkopuolisen ohjauksen tarve herää kuitenkin hyvin usein. Yksi puoli asiaa on se, että ulkopuoliselle voi puhua vapaammin. Toinen on se, että ulkopuolisen on mahdollista tulkita tilanteita monipuolisemmin kuin sisäpuolella olevien; voi esittää "ummikon" kysymyksiä ja toisaalta yleistää ja käsitteellistää ilmiöitä vertaamalla nitä  muihin työyhteisöihin. Ulkopuolinen ei ole asemoitunut työyhteisön erilaisiin ryhmittymiin eikä mukana sen konflikteissa. Työyhteisön jäsenet puolustavat ja oikeuttavat omaa näkökulmaansa, omaa kokemustaan, oman ryhmänsä intressiä tai tarpeita. Ulkopuolinen voi keskittyä ydinintressinään siihen, miten yhteisön yhteinen suunta löytyisi, miten yhteisö saataisiin hedelmällisellä tavalla keskustelemaan keskenään ja kohtaamaan yhteistä todellisuutta  - samalla kun yksilöiden todellisuus saa myös olla läsnä. Tässä mielessä ohjauksen antia on usein tuoda tilanteeseen ulkopuolinen, "neutraali" tai sovitteleva osapuoli.

Sisä- ja ulkopuolisuuden liukumat ja siirtymät

Mutta sitten on toinenkin näkökulma, jonka miettimiseen heräsin hiljattain. Ajatus syntyi syventyessäni arvioijan/havainnoijan/"peilaajan" rooliin  kahdessa koulutuspilotissa. Toinen näistä on jo päättynyt, toinen vasta alkuvaiheissaan lähtemässä liikkeelle. Nämä koulutuskokeilut ovat varsin erilaisia sekä tavoitteiltaan että mittakaavaltaan, mutta yhteistä niille on se, että sekä asiantuntijakouluttajina, tilanteiden vetäjinä että osallistujina on ohjauksellisten töiden moniosaajia, vieläpä niin että sekä kouluttaja että koulutettava ovat saattaneet olla samasta organisaatiosta.

Näissä havainnointitilanteissa olen huomannut, että toimintaan osallistuvilla on aika paljon taitoa luovia vaihdellen ohjaajan tai vetäjän roolista ohjattavan, asiantuntijan tai havainnoijan rooliin. Ei aina olekaan toiminnan kannalta täysin välttämätöntä, että ohjaajana on "ulkopuolinen" tai "neutraali" henkilö. Joskus osallisuudessa voi olla myös asteita tai melkeinpä liukumia: joku on ryhmän jäsen ja jonkun toiminnan tai hetken osallistuja, joku vetäjä, joku jotain vetäjän ja havainnoijan väliltä: hetken päästä voidaan vaihtaa rooleja.


Joskus on vaikeaa siirtyä roolista toiseen: voi olla hankalaa ottaa tila kollegoiden edestä ja asettua vetäjän rooliin, ikään kuin erottua vertaisistaan sillä tavoin. Moni kokee tämän vaikeana,  ikään kuin siinä jotenkin asettuisi muiden yläpuolelle. Joskus taas on vaikea mennä sivuun ohjaamaan, kun haluaisi itse keskittyä olemaan mukana toiminnassa, tuottamassa ideoita tai muuta sisältöä, kokemassa, heittäytymässä. Havainnoijana taas voi olla vaikea olla hiljaa ja puuttumatta tapahtumiin. Havainnoijaa usein myös kutsutaan innokkaasti mukaan toimintaan, ettei hän jäisi "osattomaksi". Olen kokenut tämän myös havainnointimetodein tutkimusta tehdessä.

Aloin ajatella näistä rooleista hieman uudella tavalla. Aiemmin hahmotin ne ehkä kategorisempina ja uskoin, että ilman selkeyttä kaikki menee ilman muuta sekaisin ja ihmisille tulee turvaton olo. Nyt näyttikin siltä, että ainakin harjaantuneiden ohjausihmisten työskentelyssä rooleista saattoi ikään kuin liukua toiseen ilman sekasortoa. Tämä tosin edellyttää jonkin verran hyvää tahtoa, suostumista, "aukipuhumista" ja tilanteen luonteen selostamista, henkistä työtä ja totuttelua kaikilta. Roolien vaihtelemisen täytyy tapahtua hyvästä syystä ja ylipäänsä roolitusta pitää pystyä perustelemaan. Silti - minua yllätti se, miten sujuvaa tällainen liikehdintä roolien välillä voi olla tai miten luovasti ihmiset tarvittaessa pystyvät niitä käyttämään.

Vertaisohjaus resurssina työssä

Mutta mitä opin tästä: voisi  olla todella hyvä, jos työpaikoilla oppisimme paitsi osuvammin hyödyntämään ulkopuolisia ohjaajia (työnohjaajia, kouluttajia, valmentajia ja konsultteja), myös itse rohkeammin vaihtelemaan rooleja eri tilanteissa. Jokainen voisi vuorollaan oppia ottamaan fasilitoijan roolin, tarkkailijan roolin, asiantuntijaroolin. Tavanomaisten puheenjohtajan ja sihteerin roolien lisäksi voisimme lisätä valikoimaan erilaisia ryhmänohjauksen rooleja. Näistä lisää muun muuassa täällä.

Eli halusin oikeastaan sanoa, että ohjaajan ei ole aina pakko olla ulkopuolinen. Ohjaajan rooliin voi myös tietoisesti asettua ja palvella siten omaa tiimiä tai yhteisöä. Se on joskus helpompaa, joskus vaikeampaa. On myös tilanteita, joissa ulkopuolista ehdottomasti tarvitaan. Silti näen paljon vielä hyödyntämättömiä mahdollisuuksia siinä ajatuksessa, että oppisimme työyhteisöissä hieman vertaisohjauksen taitoja ja alkaisimme käyttää niitä kokeilevasti.

maanantai 27. lokakuuta 2014

Liikahduksia ajassa

Kävin, hieman yllättäen, Vintage expo-tapahtumassa Tampereen Tullikamarilla. Löysin pian itseni sovittelemasta 50-luvun mekkoja. En oikein tiedä miten siinä niin kävi, mutta ostin yhden mekon. En yleensä löydä kirpputoreilta muuta kuin kirjoja... Enkä todellakaan ole mieltänyt itseäni miksikään vintagevaatteiden harrastajaksi.


No, mekko on hieno ja mukava. Tiedän jo, että siitä tulee luottomekko... Mutta jäin miettimään, mitä muuta siinä oikein tapahtui...  Vaatteet jotenkin liikuttivat minua kovasti. Sovitin kai kuutta mekkoa ja olin kovin otettu niistä.

Ne oli ommeltu hyvin, monet oli tehty niin että niiden kokoa saattoi muuttaa päästämällä saumoista. Kankaat olivat aivan eri tuntuisia kuin nykyvaatteissa. Vaatteissa oli myös yksityiskohtia, joita harvoista vaatteista enää löytää... Omassa mekossa oli mm. taskut joissa oli koristeena pieniä reikäompeleita.


Liikutus liittyy kuitenkin enemmän siihen, että vaatteiden kautta tuntuu syntyvän jokin elävä, koskettava yhteys menneeseen. Siitäkin huolimatta, että joku mekoista saattoi olla myös 50-luvun kaavoilla tehty nykyversio, jäljitelmä... Vaatekappaleen olemuksen ja tunnun myötä saatoin ikään kuin hiukan astua niiden naisten elämään, jotka elivät arkeaan 50-luvulla. En oikein tiedä miksi juuri vaatteista syntyy tällainen tunne... Vanhat tekstiilit, astiat, valaisimet ja huonekalutkin liikuttavat joskus hieman samaan tapaan: "Minun mummolassani oli juuri tuollainen!"




Mutta ehkä vaatteessa on mukana ruumiillisuus erityisellä tavalla. Ja se ajatus että mekko on tehty varta vasten jollekulle, mekon kantaja on mitattu eri puolilta, hän on ehkä sovittanut mekkoa jonkin kerran ennen kuin se on tehty valmiiksi. Ehkäpä siinä ajatuksessa on mukana jotain sellaista, jota ei liitä hienoimpaankaan valmisvaatteeseen?

**

Ja sitten seuraa toinen ajatus: miksihän on nyt erityinen tarve lukea sellaista kirjallisuutta, jossa kuljetetaan perheiden ja sukupolvien ketjuja, pitkiä ajanjaksoja ja historiallisia peilauksia? Ehkä se on sitä, että haen ajallista otetta, jonka avulla olisi helpompi osata katsoa omaa nykyhetkeä jostain kauempaa? Hahmottaen nykyhetken suhteessa aikaan, joka oli, ja aikaan joka ehkä tulee?

Ehkä yritän kysyä, mitä aikaa me oikein nyt elämme, miettiä miten tätä ehkä aikaa katsotaan vuosikymmenten päästä? Miten tämän ajan ydinasiat olivat jo idullaan ja kehkeytymässä vuosikymmeniä sitten? Mitä silloin nähtiin?


sunnuntai 26. lokakuuta 2014

perjantai 24. lokakuuta 2014

Säätöä ja järjestämistä

Sapatin aikaiseen elämään liittyy pari arkipäiväistä mutta aika mukavaa ja elämää tasapainottavaa asiaa.

Olemme perheessä edelleen jatkaneet kirpputoriraivausta - jostain syystä vaatetta, kirjaa ja dvd:tä siirtyy edelleen kirppiskasaan. Miksi se on niin, miksi ei kaikesta luovukaan kerralla?

Se miten tavaroidensa kanssa elää, liittyy tietysti siihen, mitä perheenjäsenten työssä tapahtuu. Kun uskaltaa antaa yhden asian muuttua, monien muiden pienten muutosten virta alkaa. Muutos näkyy myös materiaalisissa asioissa. Tai eihän se ole mikään "myös". Elämähän on aineellista. Materia on sekä ihanaa että kauheaa.

Liityin myös kovin paljon asiaa pohtimatta kampanjaan "Vuosi ilman uusia vaatteita" - aloitin sen myöhässä, enkä ole  oikein miettinyt pysynkö siinä kokonaista vuotta. Olen kesän aikana pienentynyt aika tavalla, ja jossain vaiheessa joudun miettimään, mitä vaateasioille tehdä... Mutta kyllä se kampanja vaan on vaikuttanut! Se on oikeastaan se pieni pysähdys ennen päätöstä. Tarvitsenko todella? No, en. Tulee miettineeksi ostamisen yllykkeitä ja havainneensa ne monesti tarpeettomiksi.



Hauskin juttu oli kirjahyllyn uudelleenjärjestäminen. Päätin jatkaa kirjahyllyä, koska osa työkirjallisuudesta siirtyi kotiin. (En ole muuten ollenkaan katunut sitä, että pistin siitäkin niin paljon menemään yliopiston kierrätyshyllyyn. Ammatillinen uudistuminen saa joskus viimeisen sinettinsä siitä, että uskaltaa antaa pois tietyt kirjat... Lupaan kirjoittaa postauksen, jos koskaan kadun näitä luopumisia.)

Kunnon kirjahylly on sellainen asia, johon mielestäni voi hyvin investoida vähän enemmänkin. Päätin kuitenkin katsoa, löytäisinkö käytettyjä. Ensin löysin sokkelit, sitten lopulta hyllytkin, jotka noudan piakkoin.

Otin kaikki kirjat ulos, hätistelin kirjojen takana pesineet villakoirat ja organisoin kirjat uudella tavalla ja lisäksi vihdoin aakkostin ne. Samalla taas osa siirtyi kirpputorikassiin. Tällä kertaa iskin myös cd-levyihin kovalla kädellä. Nyt on sitten aakkostettu ja uudella tavalla organisoitu kirjahylly, jossa on myös otettu huomioon se, mitä seuraavaksi hankin (ainakin uuden Sirpa Kähkösen) tai mitkä kirjat ovat lainassa. Tällaiseen järjestelmällisyyteen en ole ennen kyennytkään.

Löysin lisäksi joitakin unohtuneita "sohvapöytäkirjoja", joiden katsoin ansaitsevan paikan ihan oikeasti näytillä ja selailtavana. Taide-, sisustus-, sarjakuva- ja kaupunkikirjoja.


Hyllytäydennyksiä odottamassa

Pidän kirjasouvista siksi, että kirjat ovat täynnä muistoja ja historiaa. Pidän erityisen paljon siitä sykähdyksestä, kun tarttuu vanhaan kirjaan todetakseen, että sen paikka on ilman muuta edelleen hyllyssäni. Että niin, sinä vanha ystävä siinä.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Oma tie

Muuallakin keskustellaan nyt yliopistotyön tulevaisuudesta ja yliopistosta työnantajana. Oheisessa Aikalaisen tohtorikoulutettujen vaikeuksia käsittelevässä juttusarjassa oli parikin asiaa, joita jäin pohtimaan. Niistä ensimmäinen:

Minua kiinnosti filosofi Ville Lähteen ratkaisu jäädä vapaaksi tietokirjailijaksi. Hän halusi kirjoittaa itselleen tärkeästä aiheesta (ympäristöfilosofiasta), kirjoittaa vapaammin kuin tieteellisessä genressä on mahdollista ja nimenomaan suomeksi. Hän sanoo haastattelussa muun muassa: "En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin parina viime vuonna. -- Koen olevani lähempänä tietokirjoittajaa kuin tiedekirjoittajaa, sillä tietokirjailijalle sallitaan  vapaampi ilmaisu. On myös helpottavaa, ettei tarvitse osallistua yliopiston muutosahdistukseen tai puida epäoikeudenmukaisia virkanimityksiä."



En ole tehnyt samaa ratkaisua kuin Lähde, mutta tunnistan jotain samoja elementtejä aiemmista liikahduksistani sivuun perinteiseltä akateemiselta polulta. Onnelliseksi tunsin minäkin itseni, kun uskalsin alkaa kirjottaa "eri tavalla" (= blogiin) ja kun kouluttauduin työnohjaajaksi. Samaa onnentunnetta tunnen myös nyt, kun uskalsin ottaa miettimistauon ja torjuin tarjolla olleet epätyydyttävät tavat pusertaa jatkoa akateemiselle työputkelle. Koen itseni vapaammaksi, samalla kuin kuitenkin koen Lähteen tavoin olevani osa akateemista keskusteluyhteisöä. Tulen edelleen  kutsutuksi luennoimaan, keskustelemaan ja vaikuttamaan. Tunnen olevani "omalla paikallani yhteiskunnassa", kuten Lähteenkin kerrotaan asian kokevan.

Mietin jo aiemmin, millaisia ratkaisuja olisi jatkaa akateemista elämää irti yliopisto-organisaatiosta. Tietokirjailijuus on yksi tapa toimia näin. Voisihan sitä olla myös kouluttajuus-työnohjaajuus-tietokirjailijuus...?


Ville Lähde näyttää löytäneen oman tonttinsa ja työmaansa, työn joka on autenttista ja mielekästä. Oli mukava löytää hänen bloginsa ja ajattelin hankkia hänen teoksensa Niukkuuden maailmassa.

Samanhenkisesti itse muovatusta kirjoittavan ihmisen elämänmuodosta on kertonut myös Peilikirjoitusta -blogin  Marja Leena Toukonen.




maanantai 13. lokakuuta 2014

Tieteentekijän puhe

Tieteentekijöiden liiton Vuoden 2014 tieteentekijän Kimmo Svinhufvudin puhe tästä linkistä.

Onnea Kimmolle! Hienoa, että palkitaan yliopisto-opetuksen sekä ohjauksen ennakkoluuloton ja monipuolinen kehittäjä, joka on myös ohjausvuorovaikutuksen tutkija, tietokirjailija, aktiivibloggaaja ja monialainen vaikuttaja.

EDIT:
15.10. tässä yhteenveto Opetus - välttämätön hyvä -seminaarista, joka alkoi Vuoden tieteentekijän palkitsemisella.

Akateemisen työn puntarointia osa III: myönteiset puolet

Edellisissä postauksissa (täällä sekä täällä) yritin miettiä akateemisen työn kuormittavia piirteitä ja tehdä vertailuja akateemisen työn ja freelanceriuden välillä. Mitkä sitten ovat yliopistotyön hyviä puolia, mikä on pitänyt minua kiinni siinä?

Kiinnittyminen tapahtuu hitaasti ja sen purkaminen myös. En nyt puhu siitä, miksi ihmiset tuppaavat kiinnittymään siihen,  mihin ovat jo satsanneet... Puhun siitä miksi edelleen valitsisin yliopiston?

Tärkein asia lienee henkilökohtainen suhde tutkimuksen tekoon, tiedon luomiseen. Vaikka tutkimukselle on nykyisin vähemmän aikaa - samalla kun siihen paradoksaalisesti painostetaan enemmän ja vaativammin kriteerein - se on silti asia, josta luopuminen olisi hyvin vaikeaa. Kuormitustekijänä mainitsin älyllisen vaativuuden, sen että työtehtävä vaatii todella ajatustyötä, ponnistelua, sitkeyttä ja keksimistä. Se on myös työn motivoiva puoli. Akateemisen työn valinnut ihminen pitää vaativuudesta työn ominaisuuteena ja vaatii haasteita.

Tutkimuksen ei kuitenkaan tarvitse olla massiivista, isolla rahalla rahoitettua. Tutkimuksesta voi nauttia yhtä paljon - ellei jopa enemmänkin - silloin kun se on pienimuotoista ja muun sivussa kirjoitettua. Tutkimus on erityisen antoisaa ja kohottavaa myös silloin, kun sitä saa tehdä tärkeästä aiheesta yhdessä monitaitoisen innostuneen porukan kesken.  Silloin työllä tuntuu olevan maksimaalisesti merkitystä.

Toinen tärkeä asia on mahdollisuus vaikuttaa. Monelle ei äkkiseltään näinä aikoina tule mieleen, että yliopistotyössä olisi vaikutusmahdollisuuksia. Mutta jos mietin sillä tavalla, että mistä positiosta käsin voisin eniten vaikuttaa ilmiöön, joka minua kiinnostaa, nousee yliopisto aika korkealle sijalle. Tutkija-opettajan työssä voi vaikuttaa käsitteenmuodostukseen, luoda uutta tietoa ja ylipäänsä löytää uusia kysymyksiä, joiden äärelle saa paljon ihmisiä yhteen. Yliopistossahan kohtaavat paitsi opiskelijat ja tutkija-opettajat opetuksessa ja opinnäytetyössä, myös ns. kentän monenlaiset toimijat tutkimushankkeissa, täydennyskoulutuksessa ja harjoittelutilanteissa.  Yliopistossa voi parhaimmillaan vaikuttaa monen sukupolven oppimiseen; tapaan hahmottaa jotain kohdetta.

Kolmas asia on ympäristö, jossa ihmiset ovat tottuneet käsitteelliseen tarkkuuteen, kriittisyyteen ja perustelemiseen. Tutkimusperustainen perusteleminen on edelleen osa toimintaa ja odotushorisonttia.
Tietystä vinkkelistä tämä tieteen viitekehys voi olla myös eräänlainen hidaste. Vahingoksi käy, kun siihen liittyy ilkeily, ylimielisyys tai toisten dissaaminen. Mutta: liiallinen yksioikoisuus ja kapeakatseisuus on vaaraksi.

Yliopistoja kurjistetaan vimmalla. YT:t jylläävät ja uudistukset romautetaan uupuneiden organisaatioiden niskaan ennen kuin edellisen jäljiltä on noustu edes kontilleen. Yhdistämisiä ja lopettamisia tapahtuu sellaisella tahdilla, että monien työntekijöiden maksama hinta on kova: se maksetaan työuupumisina, pitkinä sairaslomina, työkyvyttömyytenä, vieraantumisena, katkeruutena ja suruna. Uskon että irtisanomisten lisäksi suora aivovuoto tulee jatkossa kasvamaan yliopiston tehtävistä muille yhteiskunnan aloille.

Olisi kiire tunnistaa, millaiset asiat pitävät nykyisen yliopistoväen yliopistossa. Sidokset ovat monilla meistä kaukana omassa tohtorikoulutusajassa asti, niissä vaiheissa joiden kautta aikanaan valitsi akateemisen työn, kiinnittyi siihen  Minua mietityttää myös se, miten tällä hetkellä valmistuvat tohtorit näkevät yliopiston: mikä siinä heitä houkuttelee? Synkistyviä näkymiä on ilmassa paljonkin - onko muunlaisia?

lauantai 11. lokakuuta 2014

Deliberaatio ja haaveilua

Pirkanmaan kunnissa järjestettiin kuluneella viikolla Pirkka 14 -valmiusharjoitus, jossa tutkittiin kuntien valmiuksia selviytyä kyberhyökkäyksen aiheuttamista tietoverkkokatkoksista sekä päivittäistavara- ja energiahuollon katkoksista. Valmiusharjoitus ei näkynyt minun arjessani mitenkään erityisesti, mutta törmäsin sen kautta uutisiin kansalaisraadista ja demokraattisen deliberaation ideaan.

Deliberatiivisen demokratian instituutin sivuilla määritellään deliberaatiota mm. näin: "Demokraattisen päätöksenteon yhteydessä deliberaatiolla tarkoitetaan tasapuolista, eri näkemykset huomioon ottavaa ja parhaiden perustelujen punnitsemiseen pohjautuvaa keskustelua. Siihen liitetään usein synonyymeja kuten julkinen harkinta, puntaroiva keskustelu ja järkeily."

Minun korvaani tämä kuulostaa hyvin samalta kuin dialogi. Huomasin myös, että tässä deliberatiivisessa liikkeessä  - innostuksessa luoda keskustelevia, tasa-arvoisia foorumeita ja verkostoja edustuksellisen demokratian kylkeen ja siten lisätä kansalaisten osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia - puhutaan hyvin samanlaista kieltä kuin siinä ohjauksen maailmassa jonka itse tunnen.

**

Jos minä saisin päättää, haluaisin opettaa ohjausta yliopistossa laaja-alaisena toimintakäytäntönä. Unelmissani ohjausta maadoitettaisiin laajasti sen monipuolisiin teoriaperinteisiin sekä sen yhteiskunnalliseen muotoutumiseen. Tutustuttaisiin sen monimuotoisiin toimintatapoihin julkisten instituutioiden, yritysmaailman sekä kansalaistoiminnan piirissä. Harjoiteltaisiin ohjauksen keinoja omassa yhteisössä ja sen ulkopuolella.

Kutsuttaisiin yhteen keskustelukumppaneita eri toiminnan alueilta, joissa tehdään ja kokeillaan asioita aktiivisesti osallisuuden, toimijuuden ja dialogin hengessä. Eli esimerkiksi juuri tällaisia porukoita kuin nämä deliberatiivisen demokratian toimijat. Pidettäisiin koulutus koko ajan avoimena ja "hengittävänä". Vahvistettaisiin kaikessa toiminnassa kokemuksia dialogisuudesta ja yhteistoiminnan mahdollisuudesta.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Akateemisen työn puntarointia osa II

Viime postauksessa ihmettelin sapatilla elävän vapaata ja painotonta oloa, vaikka koko ajan olen keikkailut kirjan kanssa ja pysynyt monenmoisissa verkostoissa kiinni. Määrittelin kuusi asiaa, jotka mielestäni tekevät akateemisesta työstä älyllisesti vaativaa ja kuormittavaa. Pidän kylläkin älyllisestä kuormituksesta työn ominaisuutena - mutta halusin arvuutella, mitä tapahtuu, jos vaihdan ympäristöä kokonaan.

Ylipäänsä haluan mietiskellä, mitä työn eri "vaativuustekijöiden" analysoimisesta irtoaa. Jotkut akateemisen työn piirteet varmaankin liittyvät kaikkeen asiantuntijatyöhön, mutta mielessäni on nyt tässä kohtaa yliopisto vs. freelancerius. Tässä puntaroinnin tuloksia:

* Kakkonen (tutkimusrahoituksen hakemusralli) oli se, josta aloin ensimmäisenä  tinkiä kun työni alkoi saada vahvemmin koulutus- ja ohjaussisältöä ja aloin kehittää sitä puolta ammatillisesti (yliopistopedagogisella koulutuksella ja työnohjaajakoulutuksella ja muilla lyhyemmillä koulutuksilla). Olen sittemmin tietoisesti hakeutunut rooleihin, jossa minun ei tarvitse pyörittää hakemusmyllyä.

* Jos keskittyisin freelancerityöhön työnohjauksessa, valmennuksessa ja koulutuksessa, jäisivät pois myös ykkönen (oikea, ponnistelua vaativa tutkimustyö) ja kolmonen (jatkuva työnkuvan muutos ja sen myötä uuden oppiminen). Freelancerina tai yrittäjänä minun olisi keskityttävä siihen, mitä jo osaan ja mitä voin "monistaa".



* Kuutonen (pahoinvoiva organisaatio) katoaisi, jos omaa organisaatiota ei olisi. Ne rasitukset, joita asiakkaiden organisaatiot tuottaisivat, menisivät viitosen (vaativa ihmissuhdetyö ohjauksessa ja kehittämisessä) laariin. Nelonenkin (jatkuvista organisaatiomuutoksista kuormittuminen) katoaisi - tai se miltä osin se koskettaisi minua, menisi vitosen piikkiin.

* Jäljelle jäisi viitonen.

Mutta, käsi sydämelle. Kestäisinkö kokonaan ilman ykköstä? Jos en, olisinko valmis lusikoimaan kakkosta tähänastista isompia annoksia? Ehkä, jos olisi mukava porukka tukena!

Miten kolmosen puuttuminen vaikuttaisi? Pitkästyisinkö? Jos keskittyisin toistamaan samaa ydintehtävää laajasti, vaikkakin koko ajan uusissa ympäristöissä, mitä tapahtuisi uuden oppimiselle?

Tässä vertailin freelanceriksi jäämistä ja yliopistotyötä. Jos puntaroitavaksi lisää kolmannen vaihtoehdon - työn jossain muussa organisaatiossa kuin yliopistossa - kuvio mutkistuu entisestään.

Ehkä pitäisi seuraavaksi listata kuormittavuuden ohella voimaa tuovat tekijät yliopistotyössä. On paljon mahdollista, että olo on kevyt siksikin, että ne eivät ole varsinaisesti kadonneet ympäriltäni, eli en olekaan joutunut niistä vielä luopumaan. Tai sitten en vaan vielä huomaa sitä... Aikaahan on kulunut vasta aika vähän.


perjantai 3. lokakuuta 2014

Ajatuksia katkokselta - akateemisen työn puntarointia

Ajatuksia "sapatilta".

Sitaatit, koska ajatustyötä ja keikkaa on ollut jonkin verran, tai oikeastaan aika paljon. Kirjan kanssa kuljen puhumassa ohjauksen asioista. On yllättävää, miten monella työelämän alueella mietitään nyt ohjausta ja kysellään, mitä ohjaus on, onko juuri meidän työmme ohjaustyötä, mitähän meidän pitäisi tehdä... Suuri osa yhteydenotoista tulee nykyisin minulle uusilta toiminnan alueilta. Se on jännittävää. Hiukan pökerryttävääkin. Kirjasta otettiin jo toinen painos.

**

Olen alkanut tottua siihen, että saan itse päättää aikataulustani ja minun ei ole aina pakko lähteä aamulla liikenteeseen.

Nyt on tuhannen taalan paikka katsella yliopistoa etäämpää. Toivon että ehdin saada tarkennettua kuvaa sen verran, että tiedän tarkkaan, miksi jatkossa sanon yliopistolle joko "ei" tai "kyllä".


Mietin, mikä tässä tuntuu niin erikoiselta, kevyeltä. Tietenkin puuttuu se kumma puristusote, jonka mikä tahansa organisaatio aina ihmisestä ottaa. Tämä ote ei ole välttämättä negatiivinen asia... Mutta se on kuitenkin tuntuva ote, tai ehkä eräänlainen imu? Tai painon tunne? Sitä kantaa mukanaan. jos organisaatiossa on mukana. Vastuun ja osallisuuden riesa ja autuus.

Mutta on muutakin, joka puuttuu: kognitiivinen kuormitus. Yliopistotyö kuormittaa älyllisesti eri tavalla kuin mikään muu työ. Ainakin olen itse kokenut sen niin. Mistähän se kuormitus on koostunut?

1) Tutkimustyö on minusta edelleen yliopistotyön vaativin osa. Jotenkin sen kuuluukin olla sitä. Tutkimustyöstä alkujaan viehättyi ehkä juuri siksi että se on riittävän vaikeaa. Tutkimustyö on minusta todella tylsää silloin, kun se ei vaadi älyllistä ponnistelua. Kaipaan aitoa uteliaisuutta, aidosti vaikeita ja syvälle käyviä ongelmia. Muuten en jaksa motivoitua.

2) Tutkimusrahoituksen hakeminen on omanlaisensa laji, jossa en ole koskaan ollut taitava - mutta sen verran tiedän, että siinä mukana olo on erittäin kuormittavaa. Kuormittavaa on ainakin se, että pitää potentiaalisesti innostua ja lietsoa itsensä sellaiseen paloon, että syntyy järkevä suunnitelma. Samalla pitää varautua siihen, että todennäköisesti hakemus ei tuota tulosta. Vaativaa on paitsi toivottomalta tuntuva kilpaileminen, myös erilaiset jatkuvat yritykset liittoutua ja rakentaa projekteja; eräänlainen vaikutelmanhallintaan liittyvä peli, jota tutkimusrahoituksen hakemiseen liittyy enemmän ja enemmän. -- Yhtä kaikki, minä en koskaan oppinut sietämään tätä rasitusta kovin hyvin. En myöskään koskaan muista kokeneeni tässä asiassa mitään "vanhoja hyviä aikoja".


3)  Akateemiset työtehtävät ovat ainakin minulla olleet sen verran vaihtelevia, että on jatkuvasti pitänyt oppia paljon uutta lyhyessä ajassa, ottaa haltuun isoja tiedonalueita ja uusia taitoja. Työnkuvan muutos on ollut muutaman kerran hyvinkin suuri.

4) Jatkuvat organisaatiomuutokset ovat kuormittaneet - tosin ehkä vielä enemmän siksi, että olen ollut tehtävissä, jossa joutuu tukemaan ja fasilitoimaan työyhteisössä tapahtuvaa muutosta. Ja nimenomaan sellaisia muutoksia, joiden suuntaviivoihin ei ole itse päässyt vaikuttamaan. Ja muutoksia, jotka vyöryvät koordinoimattomina ja hallitsemattomalla tahdilla päälle ilman että edellisiä arvioidaan ja mietitään rauhassa.

5) Vaativa ihmissuhdetyö kehittämis- ja ohjaustehtävissä. Tässä on kyse itse asiassa samasta viehätyksestä, kuin mitä tutkimustyössä on. Se vaatii älyllistä ponnistelua ja on siksi äärettömän kiinnostavaa. Lisäksi, tälle, kuten tutkimustyölle, hahmotan hyvin vahvan eettisen sisällön, jonka takia rasitukset tuntuvat mielekkäiltä.

Viitonen on paitsi älyllisesti, myös emotionaalisesti vaativaa. Sitä on myös kuutonen:

6) Kuormitus joka johtuu pahoinvoinnista, epäsovusta tai katkeruudesta työyhteisössä.


**

Tämän listan tarkastelu on aika valaisevaa, yllätyin itsekin.  Tästä lisää jatkossa.



tiistai 30. syyskuuta 2014

Kohtaamisia kuvien kanssa ja ajatuksia muutoksesta: Marika Mäkelän retrospektiivi Sara Hildénillä

Tässä postauksessa liikun sellaisessa maailmassa, josta en ole tottunut kirjoittamaan, ja jossa olen tottunut ajattelemaan, että "en ole hyvä tässä". Se on kuvien ja visuaalisuuden maailma. En tiedä onko tämä en-oikein-osaa -kokemus peräisin siitä, etten mielestäni osaa piirtää tai etten osaa tehdä käsilläni mitään kaunista.  En osaa teknisesti oikein valokuvatakaan, mutta silti otan runsaasti kuvia ja pidän kyllä kuvilla leikkimisestä. Sellaiseksi koen esimerkiksi digitaalisen kuvan muokkaamisen ja elämän pikku juttujen ja hetkien taltioimisen instagramiin, ja ylipäänsä kuvaviestien vaihtelun somessa.

Olen jostain päähän pälkähdyksestä innostuneena teettänyt itselleni työnohjaajan kuvakortit omista valokuvistani. Odottelen jännittyneenä pakettia, johon valitsin lähemmäs 180 kuvaa. En tiedä onko kuvan laatu laisinkaan riittävä, mutta jotenkin alkoi tuntua hurjan hauskalta tehdä sellaistakin. Kun kuitenkin vuosien mittaan on tullut otettua tuhansia ja tuhansia kuvia.  Ehkä sitten myöhemmin kerron ja näytän, mitä sain aikaan. Oli hauskaa kerätä se kuvakansio, katsoa omia kuvia sillä silmällä.

**

Mutta varsinaisesti haluan kertoa näyttelykokemuksesta. Kävin taannoin katsomassa Marika Mäkelän retrospektiivin Sara Hildénillä.


En yleensä jaksa katsoa näyttelyissä kuin pari huoneellista kuvia. Sitten väsähdän, etenkin jos olen katsonut intensiivisesti. Usein kiinnostun vain muutamasta kuvasta, ja muut saavat jäädä pienelle vilkaisulle.

Tässä näyttelyssä olisin halunnut katsoa melkein jokaista kuvaa puoli tuntia! Kuvat tuntuivat puhuttelevan aivan suoraan ja mutkattomasti, niiden kanssa olisi seurustellut vaikka miten kauan.

Sanon heti alkuunsa, että mitkään valokuvat eivät tee niille oikeutta. (Eikä siellä olisi kuvata saanutkaan,) Monet teokset ovat puupinnalle öljyllä maalattuja, ja puuta on kaiverrettu ja koristeltu kimalteilla tai kultavärillä. Ne ovat niin fyysisiä ja eläviä, että ne on pakko nähdä livenä.

Mäkelän kuvissa on usein yhtä aikaa sekä elämäiloa, huumoria ja energiaa että syvää melankoliaa. Ihminen on läsnä sekä biologisena olentona että kulttuuriolentona. Taulut kommunikoivat yhtä aikaa huumaavilla väreillä, koristeellisilla materiaaleilla (kuten metallinhohtoisilla väreillä), reliefimäisen pinnan ja myös tuntuvan työn jäljen kautta. Tauluja katsoessa siis oikein tunsi, että niitä on työstetty koko keholla. Vaikka työt ovat abstrakteja, niissä on myös symbolisia tasoja, jotka ovat hauskasti monimielisiä. Monia kuvia katsoessa mietin, että ne voisivat olla yhtäaikaa soluja tai ihmisen sisuskaluja, kukkia tai eläimiä - tai tieteellisiä kaavioita, jotain ihmeellisiä rakennepiirroksia. Juuri tämän monimielisyyden tai kaksijakoisuuden takia ne tuntuvat pakenevan määritelmiä, vaikka ne samalla tulevat niin suoraan kohti. Ne eivät siis ole sillä tavoin luotaantyöntävän vaikeita, että katsojalle tulisi orpo tai ulkopuolinen olo.

Kuvat ovat niin monitasoisia ja -mielisiä, että niistä on voi katsoa kuin peilistä omaa maailmaansa ja todellisuuttaan. Silti niissä on jokin hyvin selkeä ja varman tuntuinen taiteilijan oma viesti. Jostain syystä ne liikuttivat ja ilahduttivat minua aivan valtavasti, ilman että pystyi ihan selkeästi nimeämään että mikä tunne niistä kulloinkin välittyi. Ehkä se oli yksinkertaisesti Elämä, joka sieltä välittyi. Koin että taiteilija ei yritä tulla minua teoksessa myöskään tungettelevan lähelle, vaan tarjoaa oman maailmansa katsottavaksi, ja minä saan myös rauhassa vetää omat johtopäätökseni. Tunsin itseni katsojana hyvin vapaaksi.

Tunsin myös itseni valppaaksi ja eläväksi kun lähdin näyttelystä. Menin kotiin näyttelykirja mukanani ja päätin käydä katsomassa kuvia vielä monta kertaa uudestaan. Suosittelen näyttelyä lämpimästi!
Näyttelykirjan kannesta
Katsoin myös videon taiteilijasta työnsä ääressä. Minua liikutti kyyneliin asti muutama lause: jotain sellaista kuin että: "Minä saan maalata ihan mitä minä itse haluan. -- Tämä on minun työni, taiteeni, minun rakkauteni".

Eihän taiteilija tietenkään ole eristyksissä eikä itseriittoinen. Mutta hänen on uskallettava sanoa: minun työni. Teen sitä mitä minä haluan tehdä.

Jokin tuossa kovasti puhutteli ja ravisteli minua tässä työn suunnanvaihdoksen tilanteessa. Samoin havainto, että tämä määrätietoinen oman tiensä etsijä oli muuttanut suuntaa hyvin rohkeasti uransa aikana. Näin kai aina käy, kun ihminen uskaltaa kasvaa ja pysyä rohkeana työnsä kysymysten ääressä. Työn jälki muuttuu. Alkuvaiheen työt alakerrassa olivat aivan erilaisia kuin nämä, joista itse eniten pidin. Ehkä ihminen kysyy samaa peruskysymystä koko elämänsä, mutta parhaassa tapauksessa uskaltaa vastata kysymykseen eri ikäisenä eri tavalla. Luulen että itsekin haluan uskaltaa muuttua. Antaa vastauksen ydinkysymykseen viedä uuteen suuntaan.

Pidin myös siitä, mitä Mäkelä sanoi nauhalla kehollisuudesta taiteen tekemisessä. Jos on koko ikänsä maalannut täysillä koko kehollaan, on vanhemmiten hyväksyttävä se, että tekotapa muuttuu. Tehdään siis vanhemmiten käsivarrella, ja sitten lopuksi ranteella, hän totesi.

Ihminen saa vanheta. Se on tärkeä viesti.

**

EDIT: 1.10.2014

Tulihan niitä kuvia melkoinen nippu. Nähtäväksi jää, miten toimivat käytössä. On se vaan ihan hyvä tehdä semmoista mitä ei niin erityisen hyvin osaa. Ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa...


perjantai 19. syyskuuta 2014

Ohjaushaaveita

Tutustuin hiljattain uuteen ihmiseen, jonka kanssa syntyi välitön yhteys. Törmäsimme työn kautta ja sitten myöhemmin päädyimme keskustelemaan laajemminkin lounaan merkeissä. (Kerron tästä kohtaamisesta hänen luvallaan.)

Hän kertoi ammatillisen elämäntarinansa, kuten tällaisissa tutustumistilanteissa usein tehdään. Hän oli ollut hyvin monen tyyppisissä työtehtävissä, monenlaisissa organisaatioissa sekä julkisen sektorin että yritysmaailman parissa, sekä kotimaassa että ulkomailla. Hän kertoi juuri pohtineensa, mikä on ollut se punainen lanka, jonka perässä hän on kulkenut, mikä oli se rooli ja tehtävä, joka häntä oli houkutellut?

Keskustellessamme kävi ilmi, että kaikki tehtävät ja roolit olivat aina olleet tavalla tai toisella ohjauksellisia. Missään niistä ei tainnut nimikkeessä lukea "ohjaus" - mutta ohjauksellista työtä hän oli tavalla tai toisella aina hakeutunut tekemään ja siitä roolista myös nauttinut. Huomasimmekin pian, että meitä yhdisti voimakas vakaumus siitä, että ohjaustyötä kannattaa jäsentää laaja-alaisena ilmiönä ja että ohjausalan ihmisten kannattaisi yhdistää voimansa. Olisi hyödyllistä tunnistaa ohjauskäytäntöjen yhteistä ydintä ja jaettuja kysymyksiä ja löytää vertailun kautta myös ohjauksen rajoja.

On aika hurjaa kun tapaa ihmisen, joka ymmärtää puolesta sanasta, mitä tarkoitat. Jonka mielestä samat asiat ovat tärkeitä. Ja jolla on samantapaisia haaveita.

Yhden niistä haaveista haluaisin lausua tässä ääneen. Se olisi se, että ohjausalan ihmiset kohtaisivat yhteisellä kansallisella foorumilla, kuten ohjausalan konferenssissa. Työnohjaajat, coachit, ura- ja ammatinvalinnan ohjaajat, ohjaavat kouluttajat, ohjaustyön tekijät nuoriso- ja sosiaalityössä ja terveydenhuollossa, opinto-ohjaajat ja oppimisen ohjaajat...


keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Työuran katkosten myönteiset merkitykset

Jatkan postaamista Anu Järvensivun kirjasta Tarinoita suomalaisesta työelämästä, josta kirjoitin jo edellisessä postauksessa.

Katkosten merkitys

Toinen tärkeä asia, joka avasi mielessäni uusia ikkunoita, oli ajatus katkoksen myönteisestä merkityksestä. Järvensivun kertoman mukaan onnen tarinoissa korostuu katkoksen merkitys työelämätarinan "uudelleenkirjoittamisen" tilana. Järvensivun kuvaamissa myönteisissä työelämätarinoissa työuran katkos - vuorotteluvapaa, sairasloma, työttömyysjakso -- on osoittautunut tilaksi, jossa on ollut mahdollista rakentaa uusi, mielekkäämpi suhde työhön ja palata työelämään uudelta pohjalta. Katkos on paikka tulkita uudelleen oman sisäisen tarinan ja työelämän olosuhteiden sekä kulttuuristen resurssien välistä suhdetta, sen "salakirjoitusta".

Omalla taipaleellakin on helppo jälkikäteen nähdä, että jokainen tärkeä työelämää koskeva käänne on ollut seurausta jonkun katkoksen aikana tapahtuneesta uudelleenarvioinnista. Tai ainakin katkos on mahdollistanut niin perusteellisen ajatustyön, että muutos on tullut sysättyä liikkeelle.

Positiivisen psykologian virittämä työhyvinvoinnin ja ns. työnimun tutkimus lähtee ajatuksesta, että mielekäs työ (tai "autenttinen työ", jota käsitettä Järvensivu käyttää) nousee elävästä kytköksestä työtä tekevän ihmisen arvoihin - siihen että hän näkee työssä mieltä ja saa mahdollisuuden rakentaa työpanoksellaan jotain sellaista, joka on tärkeää ja arvokasta. Jos työn muutos on kiihtyvää, työyhteisöt jatkuvasti muuntuvia ja työn sisältämät sidokset koko ajan vaikeammin haltuun otettavia, on hyvinkin ymmärrettävää, että työn autenttisuutta tai mielekkyyttä joutuu ajoittain aktiivisesti etsimään uudelleen.


Katkos välttämättömyytenä?

Nykyään puhutaan jatkuvasti työurien pidentämisestä. En usko, että tämä mitenkään onnistuu, ellei suostuta Järvensivun kehottamalla tavalla arvostamaan katkojen ja ajoittaisen työelämästä sivuun vetäytymisen merkitystä. Ei ainoastaan lepäämisen ja palautumisen tai kehon virvoittamisen näkökulmasta. Vaan nimenomaan sen kannalta, että yksilö voi tulkita tarinansa uudelleen niin, että jokin mielekäs suunta löytyy.

Ihminen joutuu tekemään joskus hartiavoimin töitä muovatakseen uudelleen suhteensa työelämään. (Tai pitäisikö sanoa "yhteiskuntaelämään". Palkkatyö ei tietenkään ole ainoa tapa osallistua siihen.) Tätä uudelleenrakennustyötä pitäisi kunnioittaa ja arvostaa. Sehän takaa sen että ihmisen terveys ja hyvinvointi voivat säilyä, että hän voi olla mukana työelämässä ja osallistua yhteiskuntaan työpanoksellaan. Ei siis ole ylimääräistä luksusta etsiä mielekkyyttä tekemisiinsä ja osallisuuksiinsa. Muuten ihminen vieraantuu. Vieraantumisen hinta on kova.



Työnohjaus "katkoksena"

Katkos mahdollistaa yksilön eletyn ja valitun tarinan sekä olosuhteiden ja kulttuurin tarjoamien puitteiden välisen suhteen uudelleentulkinnan. Eli salakirjoituksen tulkinnan mahdollisuuden.

Järvensivun ajatukset työuran katkoksien hyvistä puolista saivat minut taas kerran ajattelemaan työnohjausta. Työnohjaushan on nimenomaan pienen katkoksen luomista arjen keskelle. Sille on ominaista tuo jatkuva pohdiskelu yksilön tarinan ja "rakenteen" (työelämän olosuhteiden, talouden, kulttuuristen tekijöiden) välissä. Työnohjauksessa pääsee kiinni oman tarinan salakirjoitukseen. Joskus siellä syntyy radikaali uudelleentulkinta.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Tarinoita työelämästä

Luen Anu Järvensivun kirjaa Tarinoita suomalaisesta työelämästä (Työterveyslaitos). Pidän kovasti tutkijan konstailemattomasta kerronnasta, johon on suodattunut pitkä tutkimuskokemus ja -yhteistyö. Kirjoittaja käyttää moniäänistä instrumenttia vaivattomasti. Kirja toimisi mielestäni oivallisena työnohjaajan apuvälineenä.

Kirjassa kuvataan kirjoitettujen työelämätarinoiden aineistoa eri näkökulmista.  48 tarinan aineisto on kerätty vuosina 2011-2012 eri-ikäisiltä naisilta ja miehiltä. Keskeisintä teoksessa on kahden perustarinatyypin tarkastelu: on onnelliseksi rakentuva tarina ja kärsimystarina. Tuntuu yksinkertaiselta, hieman itsestäänselvältäkin. Niin - mutta kahtiajako ei tässä teoksessa ole lattea vaan erittäin kiinnostava. Miksi samoissa olosuhteissa voi syntyä niin erilaisia tarinoita?

Kaksi tarinatyyppiä

Onnellista tarinaa ei leimaa niinkään vastoinkäymisten puute kuin elämänhallinnan ja toimijuuden ulottuvuus. Vastoinkäymisiä kohdataan ja käsitellään, niiden kanssa työskennellään ja sitten niistä edetään ratkaisuihin, jossa oman elämän kannalta suotuisia mahdollisuuksia voidaan kaivaa esiin. Tulevaisuudelta odotetaan jotain myönteistä, vaikka asiat eivät ole välttämättä aina sillä tolalla kuin odotettiin tai toivottiin. Elämän hahmotetaan olevan omissa käsissä siinä määrin, että vaikeissa tilanteissa, kriiseissä tai katkoksissa voidaan etsiä sellaista tulkintaa tai näkökulmaa, josta käsin voidaan jatkaa eteenpäin.

Kärsimystarinassa taas korostuu se, että asiat tuntuvat tapahtuvat olosuhteiden heittelemälle kertojalle, joka valittaa, on vihainen tai katkera, mutta ei pysty muuttamaan positiotaan tai etsimään omalle toimijuudelle uutta tilaa. Kärsivään asemaan siis jäädään, ja usein siitä seuraa katkeruutta. Työelämän tapahtuvat riistävät toimijuiuden kokonaan eikä tulevaisuus näyttäydy mahdollisuuksien kautta.

Salakirjoitus

Järvensivu käyttää jäsennyksensä pohjana Vilma Hännisen teoriaa elämän tarinallisesta jäsennyksestä (ns. tarinallisen kiertokulun teoria). Ihminen toteuttaa tarinansa yhtäältä tietyissä sosiaalis-materiaalisissa olosuhteissa ja toisaalta yhteisön tarjoamissa "merkitysavaruuksissa". Yhteiskunta yhteisöineen ja kulttuureineen tarjoaa siis ne kerronnalliset resurssit, joiden avulla yksilö voi kertoa sisäinen tarinansa siitä mitä hänelle tapahtuu, mitä hän tavoittelee ja miten elämä kutoutuu, ja miksi asiat menevät niin kuin ne menevät.

Yksilön kertoman oman elämänsä tarinan sekä toisaalta yhteisön suomien mahdollisuuksien ja rajoitteiden välinen suhde on osittain piilossa ja arvoituksellinen. Se, miten yksittäinen ihminen muovaa juuri oman tarinansa siinä mahdollisuuksien maisemassa jossa elää - ja se kumpi lopulta tuottaa kumman - on ikään kuin salakirjoitusta, joka jää piiloon, ellei sitä aleta syystä tai toisesta tarkastella ja tutkia.

Ajoittain elämässä tulee kohtia, joissa ihminen voi yrittää tulkinta tätä salakirjoitusta - eli yrittää tietoisesti hahmottaa miten oma elämä rakentui ikään kuin yksilöllisenä responssina olosuhteisiin, miten se meni niin kuin se meni. Mitä tekemistä omilla valinnoilla, reaktioilla ja tulkinnoilla oli sen kanssa, miten asiat ovat. Mitä muita tulkintoja ehkä voisi olla, mitä muita valintoja voisi vielä tehdä. Salakirjoituksen purku ja sen uudelleen tulkinta vaatii aikaa ja voimia ja usein jonkun selkeän sysäyksen. Salakirjoituksen uudelleentulkinta voi myös auttaa muuttamaan elämää. Tästä aiheesta lisää jatkopostauksissa.

Tarinat törmäämässä

On helppo tunnistaa näitä tarinoita omasta ympäristöstä. Työyhteisöt sisältävät näitä tarinoita sekä ääneen lausuttuna, toistettuina ja kiteytettyinä että vihjaten esitettyinä, näytettyinä ja demonstroituina tarinoina. Joskus tuntuu, että ihmiset, jotka ovat hyvin vahvasti sitoutuneet joko onnentarinaan tai kärsimystarinaan, eivät ollenkaan voi ymmärtää toisiaan. Kärsimystarinan kantaja saattaa esimerkiksi uskoa, että onnentarinan kantaja on saavuttanut onnensa jotenkin arveluttavin konstein ja on siten moraaliton. Onnentarinan kantaja taas voi ajatella, että kärsimystarinan kantajan tulisi vain "ottaa itseään niskasta kiinni" ja että tämä valittaa ilkeyttään.

Hitaus

Yksilön työelämätarina ei synny hetkessä. Havaintoja ja tulkintoja, joista tarina rakentuu, kerätään ja hahmotetaan vuosien ajan ja niiden merkityksestä saa kiinni vasta ajan kuluessa. Sortteerattavaa on niin paljon: mikä on työtä ja työpaikkaa, mikä on minua? Minun persoonaani, fysiikkaani, reaktiokykyäni? Mikä on elämänvaihetta, perhettä, kumppania, mikä työkaveria, esimiestä, ammatillista identiteettiä ja ammatillisia sokeita pisteitä? Elämänkulun kontekstiin sijoittuvia asioita ei vaan voi rakentaa millään muulla tavalla kuin hitaasti.

Työelämätarina rakentuu työssä ja työllä - ja sen muuttaminen on myös työtä. Tästä lisää tuonnempana.



Järvensivu, Anu. 2014. Tarinoita suomalaisesta työelämästä. Helsinki: Työterveyslaitos.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Muutoksesta, hartiavoimin

Amerikkalaisissa elokuvissa toistuvasti esitetään työpaikasta lähteminen sellaisen kohtauksen avulla, jossa henkilö menee toimistokoppiinsa, kerää pahvilaatikkoon pari henkilökohtaista tavaraa: valokuvakehyksen, viherkasvin ja jonkun pehmolelun, ja sitten marssii laatikon kanssa toimiston läpi ja ovesta ulos. Mukaan voi liittyä surkeaa tunnelmaa maksimoiva laatikon lipeäminen käsistä tavaroineen tai työnantajan omaisuuden (nitojan tai vastaavan) uhitteleva varastaminen. Idea on kuitenkin että kuvitetaan työpaikasta lähtöä, henkilön asennetta; lähtöön liittyvää sosiaalista tilannetta (muut toimiston ihmiset katsovat, joku ehkä auttaa myötätuntoisesti kun tavarat leviävät pitkin lattiaa tms.). Samalla muistutetaan katsojaa siitä, mitä henkilö jättää taakseen ja mihin toimistoon jäävät ihmiset ovat jäämässä. Toimiston väki markkeeraa myös sitä yleisöä, joka on työn jättäjän mielikuvissa häntä arvioimassa. Onko hän sankari jolle hurrataan (joka uskalsi puhua suunsa puhtaaksi) vai epäonnistunut ressukka.

Minua kummastuttaa aina tämä kohtaus - ihan jo siksi että en osaa kuvitella kenenkään häipyvän yhden pienen laatikon kanssa.

Olen itse nyt siinä työurani uudelleen arvioinnin tilanteessa josta olen enemmän tai vähemmän salaisesti haaveillut jo vuosia. Olen hämmästellyt sitä miten hirveän hitaasti ihminen saa tehtyä uraa uudelleen suuntaavia päätöksiä. Purkaessani loputtomia kirjahyllyjä ja mappirivejä, raahatessani kirjoja kierrätyshyllyyn ja varastoon, erotellessani silppuriin meneviä papereita paperinkeräykseen menevistä - olen kouriintuntuvasti tajunnut, miksi muutos kestää niin kauan. Työssä ollaan kiinni niin monituisin langoin!

Ainakin näin on yliopistotyön kanssa. Akateeminen työ ei ole vain työtehtävä tai projekti. Se on oma sitoumus - se josta kirjoitin edellisessä postauksessa - oma kiinnostukseen perustuva kasvun tie ja siihen kietoutuva akateeminen polku. Ei se aina ole mikään hieno "ura", joskus se on kummallinen kinttupolku tai epämääräinen laduntynkä, joka loppuu umpihankeen. Mutta kuitenkin, sen sitoumuksen solmii itse niin monella eri tavalla, että ei ole ihme että suuntaa ei muuteta hetkessä. Se mikä rakentuu hitaasti, myös purkautuu hitaasti.

Siksi olen tyytyväinen että muutostyöhön kuuluu se fyysinen raskas työ, jossa otetaan mittaa muuttolaatikoista, kierrätyshyllyistä ja paperipinoista. Olen tyytyväinen jokaisesta pienestä päätöksentekotilanteesta, jossa mietin lähteekö tämä vielä minun mukaani vai ei. (Olen myös kovasti iloinen siitä, että kierrättämilleni kirjoille löytyy uusia omistajia. Siinäkin omanlaisensa tyydytyksen tunne: kun kierrättämäni kirjat häviävät nopeasti yliopiston kierrätyshyllystä...!)

Niin - se muutos. Sen verran olen oppinut, että harvat päätökset ovat niin lopullisia, etteikö suunta voisi jonkun ajan päästä taas muuttua uudestaan. Mutta joskus tulee tilanteita, että vanhat syyt eivät enää riitä.


EDIT 30.9.2014:

Totuus on tarua ihmeellisempää. Repivä lähtö on ollut totta Palmenian irtisanotuille . Aiheesta myös mm. täällä.

Viesti tuntuu todellakin olevan: yliopistolainen, älä kohtele työtäsi kutsumustyönä, älä investoi itseäsi, identiteettiäsi siihen, älä rakenna henkilökohtaista työtapaa ja historiaa. Olet täysin korvattavissa...

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kone käy

Olen täällä katkosajallani totutellut uuteen olotilaan. Nukun pidempään - mutta en mitenkään erityisen pitkään. Istun koneella aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Suunnittelemani jokapäiväinen käveleminen on kariutunut harmittavaan polvirikkoon, joka on pitänyt minut aloillani.

Akateeminen minä jatkaa vaikka akateeminen fasiliteetti ja työsuhde puuttuvat ympäriltä. Työtä on koko ajan - kirjoitustyötä, ajatustyötä, keskustelua, kohtaamisia, kutoutuvia suunnitelmia. Jäin miettimään, että miksi kone ei pysähdy, vaikka nyt pitäisi olla sapattiajan rauhaa ja lepoa.

Akateemisista asiantuntijoista sanotaan joskus, että heitä ei pysty johtamaan. Että he eivät suostu johdettaviksi, kun tietävät itse mielestään kaiken paremmin. No, voihan se olla niinkin.

Mutta yksi juttu tässä konkretisoituu. Akateemiseen työhön tullaan tutkijakoulutuksen kautta, jossa opetellaan ihan ensin johtamaan itse itseä. Olen oikeastaan jo gradusta asti johtanut itseäni tutkijapolulla, pistänyt itseni töihin, rakentanut työprosessini itse, etsinyt kysymyksiä ja suuntia. Se taito on opittava, jotta pystyy kasvamaan tutkijana ja uusia haasteita etsivänä älytyöläisenä.

Onhan siinä toki ohjaus mukana, eihän sitä yksin tietenkään tehdä. Mutta tärkeä tulos hyvästä väitöskirjaohjauksesta on oikeastaan juuri se, että tutkija oppii pysyvästi johtamaan omaa työtään oman kasvunsa ja kiinnostuksensa virittämänä. Eli se älyllinen ponnistelu ei palvele vain jotain työtehtävää tai projektia, se palvelee sitä omaa tieteellistä kontribuutiota, jota oma työskentely ja oma ura askel askeleelta kannattelee.

Siksi on niin vaikea suuntautua työhön pelkästään sen perusteella mitä organisaatio tai jokin työtehtävä vaatii tai ei vaadi. Jos organisaatio ja työsuhde katoaa ympäriltä, oma akateemisiin kiinnostuksiin perustuva työprosessi ja luova työskentely silti jatkuu mielessä. Olen akateemisen yhteisön jäsen edelleen, eikä se yhteisökään tiedä että minä olen nyt tauolla.

**

Tästä aukeaa myös erittäin mielenkiintoinen näkymä ja mahdollisuus. Sitähän voi olla akateemisen yhteisön jäsen vaikka ei olisikaan yliopisto-organisaation jäsen. Työskentelynsä voi myös pysyvästi järjestää sillä tavalla, tiedän siitä esimerkkejäkin. Hmm.


maanantai 1. syyskuuta 2014

Sapatille uuden kirjan kanssa, oma kirja maailmalle lähetettynä

Sapattijaksoni alkaa tästä päivästä. Syyskuun ensimmäisenä.  Lähetin nuorison kouluihinsa ja jäin aivan entisten tottumusteni mukaisesti kahvikupin ja tietokoneen ääreen. Odotan mielenkiinnolla mitä oikein tapahtuu.

Löysin itselleni parhaan mahdollisen kaverin tähän tilanteesen: työelämän muutoksia ja katkoksia käsittelevä kirja, jonka on kirjoittanut Työterveyslaitoksen tutkija Anu Järvensivu:  "Tarinoita suomalaisesta työelämästä"(Kirja on tulossa, muttei vielä hyppysissäni.) Minua kiinnostaa kirjan ennakkomainoksen lupaama moniulotteinen näkökulma: miksi joillekin katkoksellisesta taipaleesta voi tulla onnellinen tai voimauttava tarina, joillekin kärsimystä ja kurjistumista? Minkä verran on kohtuullista edellyttää joustoa? Minkä suuruinen joustaminen ja muuntautumiskyky on melkeinpä kansalaisvelvollisuus ja minkä suuruinen silkkaa rääkkiä?

Aion tutustua kirjaan ja käyttää sitä apunani kun yritän katsella yliopistotyötä, yliopisto-organisaatioita ja toimintakulttuureja sekä niihin kietoutuvaa omaa työuraani hieman etäämpää ja ymmärtää mitä seuraavaksi.

isommalla kynällä isompia ajatuksia...?

Tiedän jo hyvin minkä tyyppistä työni saisi olla. Siinä pitää olla sopivassa suhteessa kirjoittamista, tutkimista, opettamista, ohjaamista ja kehittämistä. Riittävä kiinnittyminen johonkin organisaatioon tai työprosessiin, jotta työn mielekkyys säilyy. Riittävä liikkuvuus eri toimintakenttien rajapinnassa ja siten jatkuva vertailun mahdollisuus. Ja toisaalta sellainen ajatuksellinen etäisyys tai perspektiivis, ettei umpeudu minkään tehtävän tai aseman sisään. Mutta sitä en vielä ihan tarkalleen tiedä, mitä oikein "kysyn" -- minkä kysymyksen, uuden näkökulman tai ison teeman perässä liikun. Sen ei tarvitse välttämättä olla uutta tietoa tuottava (akateeminen) tutkimuskysymys, vaikka saahan se sitäkin olla - mutta sen pitää olla oikeasti uteliaisuutta virittävä, jotta motivoituu ponnistelemaan.

Kirjan kirjoittamisen myötä tajusin, että en pelkästään tarvinnut työvälinettä koulutuksiini. Halusin enemmän: halusin esittää puheenvuoron ohjauksesta - aikuiskasvatuksen kentälle. Se kenttä on paljon laajempi kuin tajuammekaan. Ohjauksen toimintamahdollisuudet ovat sitä myös. Unelmani on ainakin se, että aikuisten kasvun, oppimisen ja hyvän yhteiselämän kannalta merkittävät toimijaryhmät ja tahot löytäisivät toisensa joustavammin, kuuntelisivat toisiaan ja oppisivat toisiltaan.

Uusia lukijoita näkyy listalla - tervetuloa! :-) Kirjajulkkareissa kuulin myös monista lukijoista, joita ei näy lukijalistalla, mutta jotka käyvät silti paikalla säännöllisesti. Kiitos teille kaikille - tervetuloa lukemaan juuri sillä omalla tavalla.

EDIT: Järvensivun kirja vaikuttaa mainiolta! Postauksia tulossa aiheesta.

perjantai 29. elokuuta 2014

Tien mutkassa

On ollut merkillinen, suuri siirtymäaika. Olen tyhjentänyt tietokoneen, kirjahyllyjä. Vienyt kirjoja kierrätykseen, heittänyt paperinkeräykseen ja silppuriin uskomattoman paljon paperia. Olen muuttanut viime vuosina työhuonetta verrattain usein, ja joka välissä mielestäni aika rohkealla kädellä tehnyt karsintaa. Silti sitä mappia ja paperia vaan aina kertyy perattavaksi.

Käytännön syistä, ja ehkä myös irtautumisen tunnelmissa, pistin pitkän pätkän akateemista historiaani kierrätyshyllyyn. Tuntuu hyvältä luopua, ja tuntuu hyvältä että se ei ole liian helppoa.



Nämä siirtymät ja muutostilanteet saavat aina minut ihmettelemään, mikä kaikki työn arjessa -- siinä tilanteessa, josta on lähdössä -- on kiinnipitävää, sitovaa, juurruttavaa ja myös  kahlitsevaa. Tai: kuinka irti haluan olla, kuinka irti voisin olla uhraamatta osallisuutta ja jakamista?


Minkä  kaiken kannattelusta vapaudun kun lähden? Mistä kaikesta on ilo vapautua? Miksi kuitenkin ilman muuta haluan jatkaa kiinnittymisiä -- jossakin, ennen pitkää? Minkä suuruisia kannateltavia seuraavaksi olisin valmis ottamaan? Mitkä kantamukset sopisivat minun hartioihini ja missä minusta olisi eniten hyötyä, niiden asioiden kannalta joita pidän tärkeimpinä?

**

Eräs kollega sanoi taannoin jotain sen tapaista kuin että: organisaatiot ovat typeriä vaikka ihmiset voivat olla viisaita. Ehkä se mistä mielellään vapautuu (edes hetkeksi) on kaikki se monimutkaisuus ja epätarkoituksenmukaisuus, joka liittyy organisaatioihin. Ne ovat välttämättömiä, mutta aina niissä on sisäänrakennettua typeryyttä, jolle on vaikea voida mitään. Niissä tapahtuu usein asioita, joita kukaan ei oikein tarkoita tai toivoisi, mutta ne tapahtuvat silti väistämättä.

**

Ihmiset jotka kiinnittyvät toisiinsa tai kasvavat yhteen, tai jotka valitsevat toisensa yhä uudelleen ja uudelleen, tai jotka haluavat tehdä yhteistyötä -- se on jotain, mistä taas en haluaisi vapautua koskaan.

Tietyllä tapaa kun asiaa katsoo - mitä muuta meillä ihmisillä on kuin toisemme?



**

Tässä kummallisessa siirtymätilassa kirjoittaminenkin on kelluvaa  ja ihmettelevää. Uudet tehtävät ovat vasta edessä ja ajatus ei nyt askartele minkään erityisen parissa. Enemmänkin sitä vain kokee asioita. Hetkittäin tuntuu kuin tarkastelisi itseään yläilmoista, näkisi pienen tikku-ukon (ts. akan. Vai pitäisikö sanoa tikkuhenkilön...) kääntymässä tienmutkassa. Tuolla se nyt menee.

Minua on aina lohduttanut ajatus siitä että ihminen on yksi pieni itikka, joka touhuaa aikansa ja on mielestään merkittävä - ja sitten katoaa. Aina tulee uusia itikoita. Aina oli edeltäviä itikoita.

Itikka on silti tärkeä itikan kavereille - jokainen itikka voi olla jonkun toisen itikan muistossa.




Sain eilisessä kirjajuhlassa rakkaalta ystävältä lahjaksi pienen tähdenmuotoisen korun. Se on "johtotähti"... Luulen että johtotähteni on edelleen se, minkä kirjoitin Ohjauskirjan loppuun: tarvitsemme toisiamme, omaa tietäkin tehdessä - haluan tehdä yhdessä.