perjantai 31. tammikuuta 2014

Koulutusta, minulleko, oi kyllä kiitos!

Kävin hiljattain keskustelua, jossa yksi osallistuja kertoi olevansa koulutuksessa, josta nauttii täysin siemauksin. Aloin miettiä sitä, miten luksusta on saada olla koulutuksessa!

Kun itse kouluttaa paljon, toisen vetämään koulutukseen meno tuntuu huiman ihanalta. Ajatella, että joku on miettinyt tämän kaiken ja minä saan olla mukana.

Aloin miettiä milaista koulutusta itse haluaisin. Jos kaikki olisi mahdollista, haluaisin koulutusta ainakin seuraavilta aloilta -- mieluiten nyt heti ja kaikkea yhtä aikaa kiitos! :-)

- tarinateatteri ja draamamenetelmät
- voimauttava valokuvaus
- organisaatiokonsultointi
- voimauttava kirjoittaminen, luova kirjoittaminen ohjauksen menetelmänä tms.

No AINAKIN näitä...

Tunsin oikein väristykset, kun kuuntelin sitä onnellista kouluttautujaa ja kuvittelin samalla, miltä tuntuisi, jos itse voisin aloittaa jonkun pitkän kaivatun koulutuksen. Mitä siihen tunteeseen liittyy?

Uteliaisuutta. Intoa lähteä eteenpäin. Tekemisen halua, toimeliaisuuden kaipuuta. Siis sen tapaista, että käsivarret kihelmöivät saadakseen tarttua kantamukseen.

Halua (ja lupaa) saada olla epävarma ja alussa. Mahdollisuutta esittää kaikki mahdolliset tyhmät ja vähemmän tyhmät kysymykset. Mahdollista yrittää ja epäonnistua rauhassa.

Halua saada assosioida ja haahuilla ajatuksissa vapaasti, kun joku muu kantaa vastuun jäsennyksestä ja selkeydestä.

Ja varmaan sitä silkkaa iloa siitä, että joku auttaa minua oppimaan uutta, että minulla on mahdollisuus oppia ja kulkea eteenpäin.

Onkohan niin että tässä koulutuksen luvatussa maassa ei aina tule arvostaneeksi sitä, että saa oppia uutta ja että joku auttaa siinä?

maanantai 27. tammikuuta 2014

Guruista

Peilikirjoitusta -blogin Marmustoi kirjoitti taannoisessa blogitekstissään hienosti guruista ja guruuden riskeistä henkisen kasvun ilmiöiden ympärillä. Tämä asia on mietityttänyt myös minua ohjaajana ja meditaation harjoittamisen opettelijana. Bloggaus kolahti omiin kysymyksiini, kun olen sovitellut kouluttajan, ohjaajan ja yhteisöllisen oppimisen ja dialogisuuden näkemyksiä  kokemuksiini joogan ja istumisharjoituksen opettelusta.

Minun ihmiskuvani on muokkautunut aikuisen oppimisen, sosiaalisen toiminnan ja vuorovaikutuksen rakentumisen tutkimuksen kautta. Siihen nähden en ole kokenut mitään erityistä ristiriitaa kohdatessani meditatiivisessa harjoituksessa kuvan ihmisestä, jonka ymmärrys todellisuudesta voi syvetä myös "sisäsuuntaan" läsnäolemisen kautta.

Mutta se mikä on minua eniten mietityttänyt, liittyy pedagogiikkaan. Pedagogiikka perustuu näissä molemmissa perinteissä intensiiviseen mestari-oppilassuhteeseen. Tämä ei tosin näy selvästi aloittelijalle, koska aloittelija oppii nimenomaan ryhmäohjauksessa, mutta molempiin perinteisiin kuuluu, että pidemmälle edetessä käytäntö opitaan intensiivisessä kahdenvälisessä pedagogisessa suhteessa. Opettaja on mestari, guru. Gurujen kuvat näkyvät harjoitussalien seinällä. Perinnettä viedään auktorisoidulta mestarilta oppilaalle.

Samaan aikaan molemmissa perinteissä ohjataan kuitenkin kokeilemaan itse. "Löydä mestari sisältäsi", "tämä on sinun harjoituksesi", "ei ole yhtä oikeaa tapaa". Eli jokaista kehotetaan oppimaan omasta kokemuksestaan ja kuulostelemaan sitä. Aloittelijan tehtävä on kuunnella ryhmätilanteessa annettuja ohjeita ja sitten harjoittaa, harjoitella. Joskus saa apua ja palautetta, varsinkin jos kysyy. Joogassa ei keskustella ryhmässä, istumisharjoituksia sen sijaan olen tehnyt lähinnä koulutustilanteissa, ja siellä voi keskustella paitsi ohjaajan, myös toisten ryhmäläisten kanssa.

Näyttää itse asiassa siltä että monet muutkin taidon harjoittamiseen liittyvät pedagogiikat ovat muotoutuneet mestari-oppilas-pedagogiikoiksi. Esimerkiksi klassisen musiikin opiskelussa tämä perinne on varsin vahva, ja jonkinlaisesta guru-pedagogiikasta voinee sielläkin puhua. Gurupedagogiikkaan liittyy vahva auktoriteetti- ja valtasuhde ja voimakas vaikuttaminen persoonallisen suhteen kautta ja vahva sitoutuminen juuri tietyn opettajan seuraajaksi.

Tiedemaailmassa tämä on myös tuttu asetelma. Tulee joskus tunne, että oppilaasta tulee ikään kuin opettajansa edustus, sulka opettajan hattuun.

Mestaripedagogiikasta ei varmastikaan tarvitse päästä kokonaan eroon, enkä väitä että se ei voisi toimia. Siinä on myös hyviä puolia. Tiedän myös, miten äärettömän sensitiivisesti, suvaitsevaisesti ja ihmisläheisesti moni mestari tai taitaja opettaa.

Minulle on ohjauksen tutkijana ja kehittelijänä ollut tärkeätä hahmottaa mestari-ajattelun ongelmat ja riskit ja aktiivisesti etsiä muita tapoja toteuttaa ohjausta. Opinnäytteen ohjauksessa mestari-kisällimalli on ollut perinteinen ja vahva. Silti sitä on myös aktiivisesti voitu muuttaa.

Haluaisin kysellä ja miettiä erityisesti meditatiivisen harjoittamisen osalta, mikä guru-ilmiön ja harjoittamisen suhde on, muuttuuko se vähitellen? Voisiko meditatiivista harjoittamista oppia ja opettaa, ja perinnettä pitää elävänä, ilman vahvaa guruajattelua? Gurupedagogiikan ongelmia voi tietysti välttää olemalla itse hereillä ja olemalla lähtemättä kenenkään bändäriksi, kuten Marmustoi kirjoittaa. Voisiko myös pedagogiikkaa muuttaa lähtökohtaisesti monenkeskisemmäksi, dialogisemmaksi?

torstai 23. tammikuuta 2014

"Siul on oikeus siun omiin tunteisiin". Terapisoituva yhteiskunta osa 2

Jatkan edellisen postauksen keskustelua "terapisoituvasta yhteiskunnasta". Olen seuraillut tätä keskustelua ajoittain, nyt pitkästä aikaa lueskellut vähän lisää. Seuraa hajanaista ihmettelyä tässä ja seuraavissa postauksissa (tästä on tulossa pitkä ketju):

Terapisoitumis-keskustelun mukaan siis yhteiskunnan eri elämänalueet, kuten koulutus, terveydenhuolto, uskonto ja politiikka "terapisoituvat", saavat terapeuttisen toiminnan luonnetta. Kyse on siitä, että yksilön kokemuksellinen näkökulma sekä yksilön sisäiseen muutokseen ja kasvuun tähtäävä (ja tätä potentiaalia korostava) intressi muodostavat keskeisen näkökulman ja oikeuttavan periaatteen yhteiskunnan eri elämänalueilla.

Edellisessä postauksessa pohdin kuvailevaa, käytäntöjä erittelevää intressiä, joka motivoisi meitä tutkimuksessa erittelemään tarkemmin erilaisia käytäntöjä, joissa ihmiset ottavat yksilön kasvun tai kehittymisen vakavasti ja kokoontuvat tämän pyrkimyksen äärellä. Mielestäni keskustelu "terapeuttisesta yhteiskunnasta" tai psykokulttuurista on tärkeätä siksi, että se auttaa etäännyttämään ja tunnistamaan kohteeksi jotain sellaista, joka on kulttuurissa läpäissyt laajat toiminnan ja tietoisuuden alueet. Toivoisin että empiiristä tutkimusta näistä monimuotoisista käytännöistä tehtäisiin enemmän, ja myös hieman pohdittaisiin, mikä on terapeuttisen-koulutuksellisen-kasvatuksellisen raja, millaista määrittelyjä ihmisestä näissä toiminnoissa rakentuu, ja mitä varten ne ovat ihmisille merkityksellisiä. Minun mielestäni asiaa voi siis tarkastella diskurssina ilman että on sitä kohtaan torjuva!

Toinen, kriittisempi näkökulma kritisoi yksilöllistyvää ja psykologisoituvaa trendiä ja haluaa tehdä trendin näkyväksi. Tämän ajattelun mukaan ongelma on siinä, että yhteiskunnallisten (sosiaaliseen eriarvoisuuteen juontavien) ongelmien juuret ja ratkaisut sijoitetaan yksilöön ja vastuulliseksi jää tällöin yksilö yksin. Ajatus on siis, että sosiaalinen "psykologisoituu".

Edellä kuvatut käytännöt ovat tosiaan yksilöllistyvän kulttuurin ilmentymiä ja niillä on usein voimauttava retoriikka. Sinä voit, sinä pystyt, sinulla on oikeus, etsi sisältäsi se joka oikeasti olet, elä omannäköistäsi elämää yms. Omia tunteita käytetään legitimoivana perustana. Kuulostaa naistenlehdeltä - eikä se ole sattumaa. Naistenlehdet ovat yksi hyvin keskeinen itsen-muokkaukseen kannustava ja itsen kehittämisen diskurssia hyödyntävä kanava. Tätä diskurssia on myös helppo karrikoida, viimeaikaisena esimerkkinä Putouksen Antsku, jonka ystävät kannustavat häntä otsikon mukaisella lauseella (ks. erityisesti 2:58-3:05).

Antsku on hauska siksi, että hän on hyvin tosi. Todennäköisesti suuri osa meistä (monet muutkin kuin Imatran Rossolla päivystävät Maikku, Vipe ja kumppanit), uskoo, että jokaisella on oikeus tavoitella koettua onnellisuutta, hyvinvointia ja omia, oikeilta tuntuvia ratkaisuja. Toki "oikeus omiin tunteisiin" kuulostaa myös kliseeltä. Sille on helppo nauraa, mutta ajatellaan toisinpäin: olisiko oikein sanoa Antskulle, että ei sillä ole mitään merkitystä miltä sinusta tuntuu, tärkeintä että et loukkaa ukkoasi, ettet tuota juorujen aihetta kylillä tai että ylipäänsä joku muu tietää paremmin mikä sinulle on hyväksi tms.

Onkin hankalaa nähdä tätä yksinomaan "terapeuttisena" diskurssina, joka korvaisi jonkun poliittisemman. Sama argumentti siirrettynä sata vuotta taaksepäin on selvästi emansipatorinen. Ehkä olisi myös paikallaan puhua nimenomaan itsetoteutuksen eetoksesta (ei vain "tunteista") terapisoituvan kulttuurin ilmentymänä.

**

Varoittava näkökulma terapisoituvaan kulttuuriin ehdottaa silti, että tällainen puhetapa voi tuottaa vastuun vääränlaisen attribuution tai siirtää huomiota väärään suuntaan. Esimerkiksi Sanna Rikalan tuore väitöskirja Työssä uupuvat naiset ja masennus näyttää työelämässä uupuneiden naisten tarinoiden mikroanalyysissä, miten työyhteisöjen ja työn organisoinnin ongelmista ja kohtuuttomuuksista syntyy vähitellen yksilön medikaalinen masennus-ongelma.  Sosiaalinen ongelma ikään kuin yksilöllistyy ja medikalisoituu. Työ ja sen rakenteet uuvuttavat naiset, mutta naisten asiaa työstävät erilaiset institutionaaliset mekanismit pyrkivät vähä vähältä attribuoimaan ongelman heidän medikaaliseksi ongelmakseen. Rikala näyttää, että tutkimuksessa haastatellut naiset eivät purematta niele tätä attribuutiota, asiaa jää heille ristiriitaiseksi ja he kokevat masennusdiagnoosin osin vääränä ja kohtuuttomana.

Käsitykseni on, että varoittavan näkökulman pointti ei ole väittää, ettei psykologista ilmiöaluetta ole olemassa ollenkaan tai ettei sillä olisi merkitystä. Pikemminkin pointtina on ehkä huomauttaa, että jos hahmotamme ongelmat vain psykologisiksi (tai tässä tapauksessa medikaalisiksi?), saatamme tuottaa näköharhan siitä, missä ongelman syyt ovat. Samansuuntainen ajatuskulku löytyy työvoimapoliittisen ohjaavan koulutuksen tutkimuksesta. Siinä pohditaan, että emansipoivaksi tarkoitettu toiminta voidaan nähdä myös ongelman ylläpitäjänä. (Kirjoitan tästä vielä erikseen, ettei tämä postaus veny liian pitkäksi)

**

Ehkä itse mietin ihan nyt tässä kirjoittaessa, että tässä kritiikissä on ongelmana kuitenkin myös, se mitä sillä "terapisoitumisella" ylipäänsä tarkoitetaan. Yksilön kokemus kuitenkin on olemassa riippumatta siitä mihin ongelman syyt liitetään. Jos yhä useammilla elämänalueilla pidetään itsetoteutuksen eetosta hyväksyttävänä, eikö se ole vain ilmeinen seuraus modernisaatiosta? Miksi se olisi juuri "terapisoitumista"?

No - tunteista ja toiveista puhuminen, kokemuksen työstäminen ja itsetoteutuksen eetos liittyy yhteiskunnassamme nimenomaan psykologisen asiantuntemuksen ja terapiakäytäntöjen alaan. Terapia kuuluu medikaalis-hoidolliseen alueeseen, jossa käsitellään mielenterveyttä. Sitä mikä on normaali mieli ja mikä on sairastunut tai hoitoa vaativa mieli.

Monet kasvatustieteilijät ovat myös puhuneet siitä, että psykologinen näkemys ihmisestä on vallannut alaa esimerkiksi sosiologilta, historiallisilta, filosofisilta näkemyksiltä ja ottanut ykköspaikan ihmisen kuvaajana.

Silti - voisiko miettiä toisinpäin. Myös esimerkiksi filosofia ja aikuiskasvatus ovat olleet aina kiinnostuneita itsen muovaamisesta, ihmisen suhteesta itseensä, ihmisen kehityksestä ja suhteesta ympäristöönsä. Nyt tälle kentälle on pysyvästi asettunut myös mindfulness ja muukin mielen-kehon harjoittaminen, kuten edellisen postauksen kommentoinnissa tuli esille. Mitä se tarkoittaa?

Onko itsetoteutuksesta kiinnostuminen todella jotenkin pois sosiaalisesta, yhteisestä, poliittisesta?

Ja miten kävi ajatukselle "henkilökohtainen on poliittista"?

Lisää pohdintaa seuraa...

torstai 16. tammikuuta 2014

Terapisoituva yhteiskunta - mitä se tarkoittaa? osa 1

Aikuiskasvatuksen ja -koulutuksen tutkimuksessa sekä aikalaissosiologiassa on juonne, joka on kiinnostanut minua kauan, jo gradusta asti. Sen mukaan yhteiskunnan eri elämänalueet, kuten koulutus, terveydenhuolto, uskonto ja politiikka "terapisoituvat", saavat terapeuttisen toiminnan luonnetta. Tästä trendistä kertoo vaikkapa se, että kouluissa opitaan nykyisin tunnetaitoja,  että yliopistossa täytyy osata jatkuvasti tehdä tiimityötä, käsitellä vaikkapa opiskelijoiden oppimiseen liittyviä vaikeuksia tai kiinnostua opiskelijoiden elämäntilanteesta.

Toisinaan taas esitetään, ehkä hieman samoin havainnoin, että perinteistä professionaalista asiantuntijavaltaa harjoittavat käytännöt "pedagogisoituvat". Asiakkaalle ei vain anneta ratkaisuja, vaan hänen pitäisi oppia jotain kohtaamisestaan ammattilaisen kanssa, ja siten ehkä saada itselleen pieni pala sitä tietovaltaa jota "aiemmin" (koska?) käytti vain ammattilainen.

Kyse on siis siitä, että yksilön kokemuksellinen näkökulma sekä yksilön sisäiseen muutokseen, kasvuun tai kehitykseen pyrkivä intressi muodostavat keskeisen näkökulman ja oikeuttavan periaatteen yhteiskunnan eri elämänalueilla.

Olen itse ollut kiinnostunut tästä keskustelusta siitä alkaen, kun aloin tutkia terapeuttisia toimintamuotoja sosiologian näkökulmasta, käytäntöjen analyysin kautta. Tämä tie alkoi  jo gradusta ja sillä tiellä olen varmaan vieläkin. Näen terapisoitumiskeskustelussa ainakin kolme eri ulottuvuutta. Minusta on myös alkanut tuntua, että nämä näkökulmat kannattaisi tunnistaa eri näkökulmina.

1 Psykologisoituvan/pedagogisoituvan kulttuurin käytäntöjen erittely

Jo itse termi "terapisoituminen" tuntuu väittävän, että terapiankaltaisuus on vääränlaista, liiallista, vahingollista, vääristynyttä. Itse kuitenkin kiinnostuin näkökulmasta ensin neutraalimpana: kuvailevan, erittelevän ja havainnoivan etnometodologisen tutkimusintressin kautta. Aloin gradussa miettiä, miten itsenkehittämiskulttuuri (psykokulttuuri, itsen kehittämismarkkinat, itsen käsittelyyn keskittyvät koulutuksen tilanteet) toimii, mitä siellä tapahtuu, miten puhutaan, mihin toiminta kohdistuu ja millaista sosiaalisuutta sen ympärille rakentuu, miten se rakentuu toimijoille jaetuksi todellisuudeksi. Oma kantani on, että tällaista erittelevää -- kuvailemisen tehtävän vakavasti ottavaa -- tutkimusta ei ole vielä lähimainkaan tarpeeksi.

Minusta olisi edelleen tärkeätä kysyä tällä havainnoivalla, käytäntöjä erittelevällä tavalla: missä tapahtuu aikuisten elämässä tärkeätä sosialisaatiota, oppimista, kasvua tai jotain sen kaltaista tietoista muovautumista? Millaisten käytäntöjen kautta se tapahtuu ja toimii? Keitä toimijoita sen parissa on?

Minusta aikuiskasvatustieteen tulisi kiinnostua kaikista niistä toimintamuodoista, joissa aikuiset muovaavat elämäänsä ja tunnistaa ne sekä julkisen sektorin toimintamuodoista, vapailta markkinoilta että kolmannen sektorin piiristä.

Tällaista aikuisen kasvua, identiteettityötä, elämäntaidon oppimista ja sen edesauttamista tapahtuu paljon virallisten koulutusinstituutioiden ulkopuolella. Tapaamme tällaista toimintaa itsen kehittämisen laajoilla markkinoilla: harrastuspiireissä ja -opinnoissa, järjestöissä, itsenkehittämisen, terveyden ja hyvinvoinnin koulutusmarkkinoilla, sosiaalisen median erilaisissa yhteisöissä, vertaistuen muodoissa. Näiden ilmiöiden aikuiskasvatustieteellinen tutkimus on vasta polun päässä. 


(Kahdesta seuraavasta jatkan tulevissa postauksissa!)

ps. Gradu julkaistiin myöhemmin: Vehviläinen, S. 1996. Psykodraaman vuorovaikutuksen rakentuminen. Etnometodologinen tarkastelu.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Fair enough

Joskus elämässä on vaikeita, ahdistavia tilanteita, joiden keskellä ajattelee: "jos tästä selvitään, lupaan etten ikinä enää valita mistään".  Raastavasta tilanteesta käsin tavallinen arkielämä näyttää parhaalta mahdolliselta.

Kun sitten taas on takaisin siellä tavallisessa arkielämässä, tuo lupaus olla "ikinä enää" valittamatta unohtuu pian. Asioiden kuuluu mielestämme olla paremmin kuin tavallisen hyvin, ja puutteet huomataan kärkkäästi. Haluan tuon tai tuon asian... Ja tämänkin vielä.

Jokin merkillinen perspektiiviharha on kai rakennettu ihmisen mieleen. Buddhalainen näkemys ihmiselämään liittyvästä kärsimyksestä tai tyytymättömyydestä kuvaa tätä perspektiiviharhaa. Olemme alati haluamisemme vietävissä.

Perspektiiviharha liittyy siihen ajatukseen, että pahat, vaikeat, pettymystä tuottavat asiat eivät olisi todennäköisiä tai odotuksenmukaisia, mutta hyvät asiat olisivat. Keskusteluntutkijat puhuvat tässä yhteydessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa vallitsevasta "arjen hyväntahtoisesta järjestyksestä", joka leimaa monia sosiaalisen kanssakäymisen muotoja. Kohtelemme normaalina sitä, että asiat ovat mallillaan, poikkeamat käsitellään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa markkeerattuina poikkeamina, joista sitten yritetään palata takaisin hyvän normaaliuden suojiin.

Olisi tietenkin mahdotonta elää niin, että odottaa kaiken koko ajan menevän pieleen. Ihmisen perustava elämänhalu on toivon ulottuvuus - ilman sitä emme edes olisi tällä pallolla. (Ja jos joku suhtautuu elämään läpikotaisin pessimistisesti, uhkien kautta, olemme hänestä pian aika huolissamme.)

Mutta elämänhalumme kääntöpuoli on eräänlainen katteeton kuvitelma siitä, että kaikki on saatettavissa hyvälle tolalle. Sen takia meidän on joskus aika vaikea olla tyytyväisiä ja läsnäolevia. On vaikea kalibroida elämänodotuksiaan kohtaan "kohtuus". Haluamme asettaa ne mieluummin korkealle.


**

Sama ilmiö tapahtuu  tutussa kuviossa, jossa ihminen väsyy työssä toistamiseen. Sama yllätys toistuu kerta toisensa jälkeen: miten on mahdollista että uuvuin? Miten on mahdollista että olen taas mennyt yli rajan? Miten oikein valintojani tein, kun ne tuottivat taas saman lopputuloksen?

Se johtuu tuosta edellä kuvatusta ilmiöstä, että emme oikeasti ota opiksemme. Emme kaatumisen jälkeen kalibroi odotuksiamme, vaan jatkamme samoilla odotuksilla, mittarit kaakossa.

Mitä muokkauksia jokapäiväisessä elämässä pitäisi olla, ettei tuuskahtaisi nenälleen aina uudelleen? Mitä valintoja pitäisi tehdä toisin joka päivä?

**

Kyllä opiksi ottaminen on varmsti mahdollista - että ihmisen odotushorisontti oikeasti muuttuu. Mutta se on varsin iso prosessi eikä tapahdu ihan tuosta vaan.  Ei varmaan monta kertaa yhden elämän aikana.

Jotkut kriisit muuttavat ihmistä pysyvästi uuteen asentoon. Jotkut kriisit jättävät kaiken aivan ennalleen.