keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Fair enough

Joskus elämässä on vaikeita, ahdistavia tilanteita, joiden keskellä ajattelee: "jos tästä selvitään, lupaan etten ikinä enää valita mistään".  Raastavasta tilanteesta käsin tavallinen arkielämä näyttää parhaalta mahdolliselta.

Kun sitten taas on takaisin siellä tavallisessa arkielämässä, tuo lupaus olla "ikinä enää" valittamatta unohtuu pian. Asioiden kuuluu mielestämme olla paremmin kuin tavallisen hyvin, ja puutteet huomataan kärkkäästi. Haluan tuon tai tuon asian... Ja tämänkin vielä.

Jokin merkillinen perspektiiviharha on kai rakennettu ihmisen mieleen. Buddhalainen näkemys ihmiselämään liittyvästä kärsimyksestä tai tyytymättömyydestä kuvaa tätä perspektiiviharhaa. Olemme alati haluamisemme vietävissä.

Perspektiiviharha liittyy siihen ajatukseen, että pahat, vaikeat, pettymystä tuottavat asiat eivät olisi todennäköisiä tai odotuksenmukaisia, mutta hyvät asiat olisivat. Keskusteluntutkijat puhuvat tässä yhteydessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa vallitsevasta "arjen hyväntahtoisesta järjestyksestä", joka leimaa monia sosiaalisen kanssakäymisen muotoja. Kohtelemme normaalina sitä, että asiat ovat mallillaan, poikkeamat käsitellään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa markkeerattuina poikkeamina, joista sitten yritetään palata takaisin hyvän normaaliuden suojiin.

Olisi tietenkin mahdotonta elää niin, että odottaa kaiken koko ajan menevän pieleen. Ihmisen perustava elämänhalu on toivon ulottuvuus - ilman sitä emme edes olisi tällä pallolla. (Ja jos joku suhtautuu elämään läpikotaisin pessimistisesti, uhkien kautta, olemme hänestä pian aika huolissamme.)

Mutta elämänhalumme kääntöpuoli on eräänlainen katteeton kuvitelma siitä, että kaikki on saatettavissa hyvälle tolalle. Sen takia meidän on joskus aika vaikea olla tyytyväisiä ja läsnäolevia. On vaikea kalibroida elämänodotuksiaan kohtaan "kohtuus". Haluamme asettaa ne mieluummin korkealle.


**

Sama ilmiö tapahtuu  tutussa kuviossa, jossa ihminen väsyy työssä toistamiseen. Sama yllätys toistuu kerta toisensa jälkeen: miten on mahdollista että uuvuin? Miten on mahdollista että olen taas mennyt yli rajan? Miten oikein valintojani tein, kun ne tuottivat taas saman lopputuloksen?

Se johtuu tuosta edellä kuvatusta ilmiöstä, että emme oikeasti ota opiksemme. Emme kaatumisen jälkeen kalibroi odotuksiamme, vaan jatkamme samoilla odotuksilla, mittarit kaakossa.

Mitä muokkauksia jokapäiväisessä elämässä pitäisi olla, ettei tuuskahtaisi nenälleen aina uudelleen? Mitä valintoja pitäisi tehdä toisin joka päivä?

**

Kyllä opiksi ottaminen on varmsti mahdollista - että ihmisen odotushorisontti oikeasti muuttuu. Mutta se on varsin iso prosessi eikä tapahdu ihan tuosta vaan.  Ei varmaan monta kertaa yhden elämän aikana.

Jotkut kriisit muuttavat ihmistä pysyvästi uuteen asentoon. Jotkut kriisit jättävät kaiken aivan ennalleen.



2 kommenttia:

  1. Tämä oli hyvä juttu, en vain ehtinyt sanoa mitään kun oli kevään tiukin viikko. Voisiko olla, että positiivinen perspektiiviharha kompensoisi saaliseläimen neurobiologiaa. Ihmiset kun yleisesti ottaen ovat myös erittäin hyviä hälyttymään ns turhasta. Jotenkin pitää saada balanssi sellaiseksi että uskaltaa jatkaa elämistä? Mutta annoit kyllä paljon ajateltavaa. Mitä se tosiaankin vaatii, että kokemukset opettavat? Kriisi josta ei opi mitään, on aika masentava asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntuu että kriiseistä usein oppii, mutta ei Perustavia Asioita. Ei sillä tavoin, että perustavia asetelmia ajattelisi uusiksi. Ainakin itse luulen että olen monen kriisin jälkeen palannut entiseen. Sitä ei vaan heti hiffaa...!

      Poista