maanantai 27. tammikuuta 2014

Guruista

Peilikirjoitusta -blogin Marmustoi kirjoitti taannoisessa blogitekstissään hienosti guruista ja guruuden riskeistä henkisen kasvun ilmiöiden ympärillä. Tämä asia on mietityttänyt myös minua ohjaajana ja meditaation harjoittamisen opettelijana. Bloggaus kolahti omiin kysymyksiini, kun olen sovitellut kouluttajan, ohjaajan ja yhteisöllisen oppimisen ja dialogisuuden näkemyksiä  kokemuksiini joogan ja istumisharjoituksen opettelusta.

Minun ihmiskuvani on muokkautunut aikuisen oppimisen, sosiaalisen toiminnan ja vuorovaikutuksen rakentumisen tutkimuksen kautta. Siihen nähden en ole kokenut mitään erityistä ristiriitaa kohdatessani meditatiivisessa harjoituksessa kuvan ihmisestä, jonka ymmärrys todellisuudesta voi syvetä myös "sisäsuuntaan" läsnäolemisen kautta.

Mutta se mikä on minua eniten mietityttänyt, liittyy pedagogiikkaan. Pedagogiikka perustuu näissä molemmissa perinteissä intensiiviseen mestari-oppilassuhteeseen. Tämä ei tosin näy selvästi aloittelijalle, koska aloittelija oppii nimenomaan ryhmäohjauksessa, mutta molempiin perinteisiin kuuluu, että pidemmälle edetessä käytäntö opitaan intensiivisessä kahdenvälisessä pedagogisessa suhteessa. Opettaja on mestari, guru. Gurujen kuvat näkyvät harjoitussalien seinällä. Perinnettä viedään auktorisoidulta mestarilta oppilaalle.

Samaan aikaan molemmissa perinteissä ohjataan kuitenkin kokeilemaan itse. "Löydä mestari sisältäsi", "tämä on sinun harjoituksesi", "ei ole yhtä oikeaa tapaa". Eli jokaista kehotetaan oppimaan omasta kokemuksestaan ja kuulostelemaan sitä. Aloittelijan tehtävä on kuunnella ryhmätilanteessa annettuja ohjeita ja sitten harjoittaa, harjoitella. Joskus saa apua ja palautetta, varsinkin jos kysyy. Joogassa ei keskustella ryhmässä, istumisharjoituksia sen sijaan olen tehnyt lähinnä koulutustilanteissa, ja siellä voi keskustella paitsi ohjaajan, myös toisten ryhmäläisten kanssa.

Näyttää itse asiassa siltä että monet muutkin taidon harjoittamiseen liittyvät pedagogiikat ovat muotoutuneet mestari-oppilas-pedagogiikoiksi. Esimerkiksi klassisen musiikin opiskelussa tämä perinne on varsin vahva, ja jonkinlaisesta guru-pedagogiikasta voinee sielläkin puhua. Gurupedagogiikkaan liittyy vahva auktoriteetti- ja valtasuhde ja voimakas vaikuttaminen persoonallisen suhteen kautta ja vahva sitoutuminen juuri tietyn opettajan seuraajaksi.

Tiedemaailmassa tämä on myös tuttu asetelma. Tulee joskus tunne, että oppilaasta tulee ikään kuin opettajansa edustus, sulka opettajan hattuun.

Mestaripedagogiikasta ei varmastikaan tarvitse päästä kokonaan eroon, enkä väitä että se ei voisi toimia. Siinä on myös hyviä puolia. Tiedän myös, miten äärettömän sensitiivisesti, suvaitsevaisesti ja ihmisläheisesti moni mestari tai taitaja opettaa.

Minulle on ohjauksen tutkijana ja kehittelijänä ollut tärkeätä hahmottaa mestari-ajattelun ongelmat ja riskit ja aktiivisesti etsiä muita tapoja toteuttaa ohjausta. Opinnäytteen ohjauksessa mestari-kisällimalli on ollut perinteinen ja vahva. Silti sitä on myös aktiivisesti voitu muuttaa.

Haluaisin kysellä ja miettiä erityisesti meditatiivisen harjoittamisen osalta, mikä guru-ilmiön ja harjoittamisen suhde on, muuttuuko se vähitellen? Voisiko meditatiivista harjoittamista oppia ja opettaa, ja perinnettä pitää elävänä, ilman vahvaa guruajattelua? Gurupedagogiikan ongelmia voi tietysti välttää olemalla itse hereillä ja olemalla lähtemättä kenenkään bändäriksi, kuten Marmustoi kirjoittaa. Voisiko myös pedagogiikkaa muuttaa lähtökohtaisesti monenkeskisemmäksi, dialogisemmaksi?

7 kommenttia:

  1. Tämä oli hieno kommenttipostaus tuohon guruasiaan. Täyttä asiaa kirjoitit. Myös Waari on kirjoittanut asiasta blogissaan, käypä vilkaisemassa http://waarin-vinkkeli.blogspot.fi/2013/08/kumare-sisainen-guru.html

    Aihe on aina ajankohtainen, ja itseäni se on koskettanut useampiakin kertoja kun olen joutunut kiinnostukseni vuoksi tilanteisiin, jossa jollakin gurulla on asema, joka herättää epäluuloni. Ja silti olen samaa mieltä siitä, että todella upeita opettajia löytyy, mutta minulle he ovat nimenomaan opettajia, eivät guruja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, onpa mukava keskustella blogista toiseen! Minäpä kurkkaan tuon Waarin blogin. Jatketaan keskustelua!

      Poista
  2. Jossain vaiheessa vastaan tuli Timo Klemolan artikkeli, jossa hän selvitteli japanilaista oppimiskäsitystä nimenomaan sen kautta, mikä on oppilaan suhde traditioon ja opettajiin. Edettiin kolmessa vaiheessa: ensin oppilas alistuu melko lailla kyselemättä opettelemaan asiat niinkuin opetetaan. Tässä syntyvät perustaidot ja jonkin verran kokemusta. Jossain vaiheessa oppilaan kuitenkin suorastaan kuuluu haastaa oppimansa ja arvatenkin myös opettajansa. Eräänlainen kapinavaihe siis, jossa etsitään muita lähteitä ja muista opetuksia ja irtaudutaan tiiviistä opettaja-oppilas -suhteesta. Ja kolmantena tulee oman tyylin löytämisen ja itsenäisen toiminnan ja itsensä kehittämisen vaihe.

    En tiedä mitä japanilaiset tuumaisivat tällaisesta karkeapiirteisestä kuvauksesta, mutta minä näen tässä paljon hyvää. On ihan ookoo että saa nojautua ja luottaa johonkuhun silloin kun on vielä ihan alussa siinä mitä opettelee. MUTTA opettajasta kuuluukin myöhemmin irtautua; on surullista jos oppilaasta tulee opettajan (yleensä haalea) kopio. Ja oman tyylin ja oman tien löytäminen on sitten ihan oma lukunsa ja oma taistelunsa.

    Kun nyt ajattelen montaakin omaa oppimisprosessiani taaksepäin, niin nimenomaan taitojen oppimisen kohdalla se on mennyt kutakuinkin tätä rataa. Ja sen puoleen, taito se elämäntaitokin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Liisa. Tuo kuvaamasi kolmivaiheinen polku on minusta hyvä kuvaus siitä, miten se menee parhaimmillaan, kun se tiivis mestari-oppilas -suhde onnistuu. Mietin myös sitä, että sitä tiivistä kahdenvälistä ohjaus-opetussuhdetta ei voi kokonaan tosiaan ottaa pois menettämättä jotain tärkeää. Onhan se varmaan niin että syvälle käyvän taidon/harjoituksen opetuksessa on tarpeen, että joku tulee tarpeeksi lähelle sitä oppijaa, omistautuu sille yksilölliselle prosessille - siksi se "mestari" on niin tarpeen. Mietin tässä esimerkiksi klassisen musiikin oppimista, jota oon seurannut suht läheltä. Mutta jotain tässä opettajuuden-ohjaajuuden ja auktoriteetin kysymyksessä on tosi kiinnostavaa ja se jäi minua mietityttämään kovasti.

      Poista
    2. Kyllä siinä on paljonkin kiinnostavaa, ja mutkistavaa. Ongelmia tulee varmaan ainakin siinä kohdin, että jotkut jäävät kiinni guruun (tai guru oppilaisiin) - ja toisaalta on tutkimusnäyttöä siihenkin suuntaan, että esim psykoterapiakoulutuksissa ne jotka ovat alun perin vakaimpia ja tasapainoisimpia, onnistuvat myös luomaan läheisimmät ja tiiveimmät suhteet opettajiin ja ohjaajiin. Todennäköisesti he myös aikanaan itsenäistyvät niinkuin hyvä onkin. Vähemmän vakaat pyristelevät opettaja-oppilas -suhteen luomisessa samaan tyyliin kuin muissakin lähisuhteissaan, ja oppi voi jäädä vähäisemmäksi kun huomio menee ihan muualle kuin siihen opittavaan asiaan.

      Eikä tässä tietystikään kaikki, aihe on tosiaankin jännittävä.

      Poista
    3. Minua kiinnostaa pedagogi-ihmisenä oikeastaan se, miten ja missä määrin tietoisella pedagogiikalla ja tietoisella vuorovaikutustilanteiden rakentamisella voitaisiin vaikuttaa tähän valta-asetelmaan ja gururiskiin. Olen miettinyt sitä eniten jatko-opiskelun ohjauksen kontekstissa, mutta se on relevantti kysymys muuallakin. Olemme erilaisia, eri määrin vakaita tai tasapainoisia, mutta millaiset toimintatavat rohkaisisivat mahdollisimman monia meistä dialogisuuteen ja omien aivojen käyttöön, samalla kun kuitenkin kehittäisivät sen pohjaosaamisen niin vankaksi että ylipäänsä "on mistä ammentaa" kun sitä "omaa" pitää alkaa luoda? Olen itse kokenut että aloittelevakin voi hyötyä melko dialogisesta ja moniäänisestä tavasta ohjata, jos muuten toimitaan systemaattisesti, tavoitteellisesti ja pyritään läpinäkyvyyteen. Tämä oli oma kokemus esim väitöskirjaohjausvaiheesta. Olin tekemässä ekan väitöskirjavuoteni ulkomailla enempi "gurumaisessa" työympäristössä ja olin helpottunut kun sain siirtyä sieltä sitten keskustelevampaan ja moniäänisempään toimintaympäristöön kotimaahan.

      Poista