torstai 23. tammikuuta 2014

"Siul on oikeus siun omiin tunteisiin". Terapisoituva yhteiskunta osa 2

Jatkan edellisen postauksen keskustelua "terapisoituvasta yhteiskunnasta". Olen seuraillut tätä keskustelua ajoittain, nyt pitkästä aikaa lueskellut vähän lisää. Seuraa hajanaista ihmettelyä tässä ja seuraavissa postauksissa (tästä on tulossa pitkä ketju):

Terapisoitumis-keskustelun mukaan siis yhteiskunnan eri elämänalueet, kuten koulutus, terveydenhuolto, uskonto ja politiikka "terapisoituvat", saavat terapeuttisen toiminnan luonnetta. Kyse on siitä, että yksilön kokemuksellinen näkökulma sekä yksilön sisäiseen muutokseen ja kasvuun tähtäävä (ja tätä potentiaalia korostava) intressi muodostavat keskeisen näkökulman ja oikeuttavan periaatteen yhteiskunnan eri elämänalueilla.

Edellisessä postauksessa pohdin kuvailevaa, käytäntöjä erittelevää intressiä, joka motivoisi meitä tutkimuksessa erittelemään tarkemmin erilaisia käytäntöjä, joissa ihmiset ottavat yksilön kasvun tai kehittymisen vakavasti ja kokoontuvat tämän pyrkimyksen äärellä. Mielestäni keskustelu "terapeuttisesta yhteiskunnasta" tai psykokulttuurista on tärkeätä siksi, että se auttaa etäännyttämään ja tunnistamaan kohteeksi jotain sellaista, joka on kulttuurissa läpäissyt laajat toiminnan ja tietoisuuden alueet. Toivoisin että empiiristä tutkimusta näistä monimuotoisista käytännöistä tehtäisiin enemmän, ja myös hieman pohdittaisiin, mikä on terapeuttisen-koulutuksellisen-kasvatuksellisen raja, millaista määrittelyjä ihmisestä näissä toiminnoissa rakentuu, ja mitä varten ne ovat ihmisille merkityksellisiä. Minun mielestäni asiaa voi siis tarkastella diskurssina ilman että on sitä kohtaan torjuva!

Toinen, kriittisempi näkökulma kritisoi yksilöllistyvää ja psykologisoituvaa trendiä ja haluaa tehdä trendin näkyväksi. Tämän ajattelun mukaan ongelma on siinä, että yhteiskunnallisten (sosiaaliseen eriarvoisuuteen juontavien) ongelmien juuret ja ratkaisut sijoitetaan yksilöön ja vastuulliseksi jää tällöin yksilö yksin. Ajatus on siis, että sosiaalinen "psykologisoituu".

Edellä kuvatut käytännöt ovat tosiaan yksilöllistyvän kulttuurin ilmentymiä ja niillä on usein voimauttava retoriikka. Sinä voit, sinä pystyt, sinulla on oikeus, etsi sisältäsi se joka oikeasti olet, elä omannäköistäsi elämää yms. Omia tunteita käytetään legitimoivana perustana. Kuulostaa naistenlehdeltä - eikä se ole sattumaa. Naistenlehdet ovat yksi hyvin keskeinen itsen-muokkaukseen kannustava ja itsen kehittämisen diskurssia hyödyntävä kanava. Tätä diskurssia on myös helppo karrikoida, viimeaikaisena esimerkkinä Putouksen Antsku, jonka ystävät kannustavat häntä otsikon mukaisella lauseella (ks. erityisesti 2:58-3:05).

Antsku on hauska siksi, että hän on hyvin tosi. Todennäköisesti suuri osa meistä (monet muutkin kuin Imatran Rossolla päivystävät Maikku, Vipe ja kumppanit), uskoo, että jokaisella on oikeus tavoitella koettua onnellisuutta, hyvinvointia ja omia, oikeilta tuntuvia ratkaisuja. Toki "oikeus omiin tunteisiin" kuulostaa myös kliseeltä. Sille on helppo nauraa, mutta ajatellaan toisinpäin: olisiko oikein sanoa Antskulle, että ei sillä ole mitään merkitystä miltä sinusta tuntuu, tärkeintä että et loukkaa ukkoasi, ettet tuota juorujen aihetta kylillä tai että ylipäänsä joku muu tietää paremmin mikä sinulle on hyväksi tms.

Onkin hankalaa nähdä tätä yksinomaan "terapeuttisena" diskurssina, joka korvaisi jonkun poliittisemman. Sama argumentti siirrettynä sata vuotta taaksepäin on selvästi emansipatorinen. Ehkä olisi myös paikallaan puhua nimenomaan itsetoteutuksen eetoksesta (ei vain "tunteista") terapisoituvan kulttuurin ilmentymänä.

**

Varoittava näkökulma terapisoituvaan kulttuuriin ehdottaa silti, että tällainen puhetapa voi tuottaa vastuun vääränlaisen attribuution tai siirtää huomiota väärään suuntaan. Esimerkiksi Sanna Rikalan tuore väitöskirja Työssä uupuvat naiset ja masennus näyttää työelämässä uupuneiden naisten tarinoiden mikroanalyysissä, miten työyhteisöjen ja työn organisoinnin ongelmista ja kohtuuttomuuksista syntyy vähitellen yksilön medikaalinen masennus-ongelma.  Sosiaalinen ongelma ikään kuin yksilöllistyy ja medikalisoituu. Työ ja sen rakenteet uuvuttavat naiset, mutta naisten asiaa työstävät erilaiset institutionaaliset mekanismit pyrkivät vähä vähältä attribuoimaan ongelman heidän medikaaliseksi ongelmakseen. Rikala näyttää, että tutkimuksessa haastatellut naiset eivät purematta niele tätä attribuutiota, asiaa jää heille ristiriitaiseksi ja he kokevat masennusdiagnoosin osin vääränä ja kohtuuttomana.

Käsitykseni on, että varoittavan näkökulman pointti ei ole väittää, ettei psykologista ilmiöaluetta ole olemassa ollenkaan tai ettei sillä olisi merkitystä. Pikemminkin pointtina on ehkä huomauttaa, että jos hahmotamme ongelmat vain psykologisiksi (tai tässä tapauksessa medikaalisiksi?), saatamme tuottaa näköharhan siitä, missä ongelman syyt ovat. Samansuuntainen ajatuskulku löytyy työvoimapoliittisen ohjaavan koulutuksen tutkimuksesta. Siinä pohditaan, että emansipoivaksi tarkoitettu toiminta voidaan nähdä myös ongelman ylläpitäjänä. (Kirjoitan tästä vielä erikseen, ettei tämä postaus veny liian pitkäksi)

**

Ehkä itse mietin ihan nyt tässä kirjoittaessa, että tässä kritiikissä on ongelmana kuitenkin myös, se mitä sillä "terapisoitumisella" ylipäänsä tarkoitetaan. Yksilön kokemus kuitenkin on olemassa riippumatta siitä mihin ongelman syyt liitetään. Jos yhä useammilla elämänalueilla pidetään itsetoteutuksen eetosta hyväksyttävänä, eikö se ole vain ilmeinen seuraus modernisaatiosta? Miksi se olisi juuri "terapisoitumista"?

No - tunteista ja toiveista puhuminen, kokemuksen työstäminen ja itsetoteutuksen eetos liittyy yhteiskunnassamme nimenomaan psykologisen asiantuntemuksen ja terapiakäytäntöjen alaan. Terapia kuuluu medikaalis-hoidolliseen alueeseen, jossa käsitellään mielenterveyttä. Sitä mikä on normaali mieli ja mikä on sairastunut tai hoitoa vaativa mieli.

Monet kasvatustieteilijät ovat myös puhuneet siitä, että psykologinen näkemys ihmisestä on vallannut alaa esimerkiksi sosiologilta, historiallisilta, filosofisilta näkemyksiltä ja ottanut ykköspaikan ihmisen kuvaajana.

Silti - voisiko miettiä toisinpäin. Myös esimerkiksi filosofia ja aikuiskasvatus ovat olleet aina kiinnostuneita itsen muovaamisesta, ihmisen suhteesta itseensä, ihmisen kehityksestä ja suhteesta ympäristöönsä. Nyt tälle kentälle on pysyvästi asettunut myös mindfulness ja muukin mielen-kehon harjoittaminen, kuten edellisen postauksen kommentoinnissa tuli esille. Mitä se tarkoittaa?

Onko itsetoteutuksesta kiinnostuminen todella jotenkin pois sosiaalisesta, yhteisestä, poliittisesta?

Ja miten kävi ajatukselle "henkilökohtainen on poliittista"?

Lisää pohdintaa seuraa...

3 kommenttia:

  1. hyvä kirjoutus, mutta kysymyksiin kaivattaisiin enemmän vastauksia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Riku, kiitos kommentista! Kirjoittelin ajatusta hieman pidemmälle tämmöisessä: Vehviläinen, Sanna (2015). ”Siul on oikeus siun omiin tunteisiin”. Terapisoitumisen kritiikistä. Kommentti. Aikuiskasvatus (35)2: 124-128.

      Poista
    2. Olisi kiva kuulla ajatuksistasi lisää, mikä kysymys eniten kaipaisi vastausta!

      Poista