torstai 16. tammikuuta 2014

Terapisoituva yhteiskunta - mitä se tarkoittaa? osa 1

Aikuiskasvatuksen ja -koulutuksen tutkimuksessa sekä aikalaissosiologiassa on juonne, joka on kiinnostanut minua kauan, jo gradusta asti. Sen mukaan yhteiskunnan eri elämänalueet, kuten koulutus, terveydenhuolto, uskonto ja politiikka "terapisoituvat", saavat terapeuttisen toiminnan luonnetta. Tästä trendistä kertoo vaikkapa se, että kouluissa opitaan nykyisin tunnetaitoja,  että yliopistossa täytyy osata jatkuvasti tehdä tiimityötä, käsitellä vaikkapa opiskelijoiden oppimiseen liittyviä vaikeuksia tai kiinnostua opiskelijoiden elämäntilanteesta.

Toisinaan taas esitetään, ehkä hieman samoin havainnoin, että perinteistä professionaalista asiantuntijavaltaa harjoittavat käytännöt "pedagogisoituvat". Asiakkaalle ei vain anneta ratkaisuja, vaan hänen pitäisi oppia jotain kohtaamisestaan ammattilaisen kanssa, ja siten ehkä saada itselleen pieni pala sitä tietovaltaa jota "aiemmin" (koska?) käytti vain ammattilainen.

Kyse on siis siitä, että yksilön kokemuksellinen näkökulma sekä yksilön sisäiseen muutokseen, kasvuun tai kehitykseen pyrkivä intressi muodostavat keskeisen näkökulman ja oikeuttavan periaatteen yhteiskunnan eri elämänalueilla.

Olen itse ollut kiinnostunut tästä keskustelusta siitä alkaen, kun aloin tutkia terapeuttisia toimintamuotoja sosiologian näkökulmasta, käytäntöjen analyysin kautta. Tämä tie alkoi  jo gradusta ja sillä tiellä olen varmaan vieläkin. Näen terapisoitumiskeskustelussa ainakin kolme eri ulottuvuutta. Minusta on myös alkanut tuntua, että nämä näkökulmat kannattaisi tunnistaa eri näkökulmina.

1 Psykologisoituvan/pedagogisoituvan kulttuurin käytäntöjen erittely

Jo itse termi "terapisoituminen" tuntuu väittävän, että terapiankaltaisuus on vääränlaista, liiallista, vahingollista, vääristynyttä. Itse kuitenkin kiinnostuin näkökulmasta ensin neutraalimpana: kuvailevan, erittelevän ja havainnoivan etnometodologisen tutkimusintressin kautta. Aloin gradussa miettiä, miten itsenkehittämiskulttuuri (psykokulttuuri, itsen kehittämismarkkinat, itsen käsittelyyn keskittyvät koulutuksen tilanteet) toimii, mitä siellä tapahtuu, miten puhutaan, mihin toiminta kohdistuu ja millaista sosiaalisuutta sen ympärille rakentuu, miten se rakentuu toimijoille jaetuksi todellisuudeksi. Oma kantani on, että tällaista erittelevää -- kuvailemisen tehtävän vakavasti ottavaa -- tutkimusta ei ole vielä lähimainkaan tarpeeksi.

Minusta olisi edelleen tärkeätä kysyä tällä havainnoivalla, käytäntöjä erittelevällä tavalla: missä tapahtuu aikuisten elämässä tärkeätä sosialisaatiota, oppimista, kasvua tai jotain sen kaltaista tietoista muovautumista? Millaisten käytäntöjen kautta se tapahtuu ja toimii? Keitä toimijoita sen parissa on?

Minusta aikuiskasvatustieteen tulisi kiinnostua kaikista niistä toimintamuodoista, joissa aikuiset muovaavat elämäänsä ja tunnistaa ne sekä julkisen sektorin toimintamuodoista, vapailta markkinoilta että kolmannen sektorin piiristä.

Tällaista aikuisen kasvua, identiteettityötä, elämäntaidon oppimista ja sen edesauttamista tapahtuu paljon virallisten koulutusinstituutioiden ulkopuolella. Tapaamme tällaista toimintaa itsen kehittämisen laajoilla markkinoilla: harrastuspiireissä ja -opinnoissa, järjestöissä, itsenkehittämisen, terveyden ja hyvinvoinnin koulutusmarkkinoilla, sosiaalisen median erilaisissa yhteisöissä, vertaistuen muodoissa. Näiden ilmiöiden aikuiskasvatustieteellinen tutkimus on vasta polun päässä. 


(Kahdesta seuraavasta jatkan tulevissa postauksissa!)

ps. Gradu julkaistiin myöhemmin: Vehviläinen, S. 1996. Psykodraaman vuorovaikutuksen rakentuminen. Etnometodologinen tarkastelu.

4 kommenttia:

  1. Voisiko olla jotenkin niin, että kun meitä entistä vähemmän määritellään entisenlaisen yhtenäiskulttuurin taholta, niin sitä enemmän kuka ja miksi minä olen -tyyppiset kysymykset siirtyvät ihmisten itsensä mietittäväksi. Tarve nähdä itsensä osana jotain itseään isompaa kokonaisuutta kun ei ole hävinnyt mihinkään. Ja sitten ihmiset alkavat puhua keskenään, muodostavat samanhenkisten yhteisöjä, ja ihmiset ikäänkuin mentoroivat toisiaan enemmän tai vähemmän järjestäytyneesti. Sitä en ihan tiedä mistä syntyy sitten se halveksinta, jota tämäntyyppiset asiat aina väliin herättävät. Ihmisenkö pitäisi keksiä kaikki itse ja selvitä yksin tästä elämästä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Liisa. Niin se varmaan on. Ja mitä vähemmän määritellään ulkoa, sen enemmän "itse" on myös jatkuvasti rakentuva ja ikään kuin aina asettuva projekti. "Itse" on saavutus. - Tuosta kriittisestä ja äärikriittsestä näkökulmasta yritän sanoa jotain tuonnempana. Äärikriittistä moralisointia edusti mielestäni se Furedi josta kirjoittelin taannoin ja joka minusta argumentoi itsensä kyllä nurkkaan.

      Poista
  2. Itselläni on syntynyt viime vuosina melko voimakas epäusko valtaa pitäviin terapeuttisiin diskurssiivisiin käytäntöihin. Käsittääkseni on jo tunnistettu trendi, jossa yhä useamman kansalaisen on vallanut epäusko vallitseviin terveydenhuolon virallisiin käytäntöihin Uskon, että kun ihminen tunnistaa ja löytää itsessään ja ulkopuolella olevat keskustelukäytännöt, on hänellä yhä parempi mahdollisuus ryhtyä itse ohjaamaan itseään. Tässä tunnistustyössä voi olla apua mistä tahansa maailmankatsomuksellisesta vuorovaikutukutussuhteesta. Nykyäänhän puhutaan paljon tästä kokemusasiantuntijuudesta. Omasta mielestäni nk. asiantuntijat ovat itsesiassa varastaneet meiltä tarinamme. Uskon, tai ainakin toivon, että tulevaisuudessa tarvitsemme vähemmän terapeutteja. Vielä ei näy tästä merkkejä. Mikäli tietoisuustaitoja, kuten meditaatiota ja mielitajua aletaan opettaa laajemmin, on tämä mahdollista. Otamme tällöin takaisin vain sen mikä meille kuuluu, oman tietoisuudemme itseohjauksen. Kansansivistys alkaa olla sillä tasolla, että yhä useammalle tämä voi olla mahdollista.

    VastaaPoista
  3. Kiitoksia kommentista ja keskusteluun liittymisestä, Katisar. Uskon minäkin että mielen taidot ovat nousussa. Minä myös ajattelen että oman mielen harjoittaminen on itsekasvatuksen ja aikuiskasvatuksen kentälle kuuluva asia, ei vain terapeuttis-hoidolliselle kentälle. Minua kiinnostaa juuri ehkä tutkimuksen näkökulmasta se, että tätä kenttää voisi jäsentää jotenkin uudella tavalla.

    Minulla on kokemus siitä että asiantuntijan apu voi olla voimauttavaa siinä missä vertaisen tuki. Molemmat voivat myös epäonnistua. Uskon että joka tapauksessa tällaisessa itsekasvatuksessa tarvitsemme aina toisiamme.

    Minua kiinnostaa se miten medikaalinen/hoidollinen, terapeuttinen ja kasvatuksellinen kategorioina muodostavat jatkumoita ja liukumia. Mindfulness tulee jotenkin niiden kaikkien väliiin, siksi se on niin jännittävää.

    VastaaPoista