maanantai 24. helmikuuta 2014

Haluaminen, häpeä ja kutsumus

Toinen ajatus joka pyörii mielessä ja on saanut lisää hahmoa, pitää laittaa se ylös ettei se karkaa.

Ajatus on se, miten syvän sisäisen motivaation, tai sanotaan vaikka kutsumuksen, löytämisen yksi pimeä puoli voi olla ajoittain päätään nostava häpeän tunne. Olen ennenkin miettinyt sitä kun tunnistaa voimakkaan pysyvän motivaation tehdä jotain tai olla jossain mukana, siihen voi kuulua myös se, että hävettää ja nolottaa. Työnohjauskokemusteni perusteella uskoisin, että tämä on suhteellisen yleinen kokemus, vaikka tästä ei välttämättä kahvipöydissä huudella. Sitä haluaa innoissaan astua esiin, tekemään, ilmaisemaan ajatuksiaan. Samalla on heti mielessä "mikä se luulee olevansa", "millä herneillä" yms.yms.

En tiedä miten yleinen ilmiö on. Yliopisto lienee sellainen ympäristö, joka tarjoaa tälle kokemukselle erityisen otollisen maaperän. On niin paljon tapoja ja tilanteita julkisesti vertailla ihmisiä ja heidän suorituksiaan, niitä "herneitä"... Ja nämä tilanteet eivät ainakaan ole vähenemään päin!

Kyllä meitä kaikkia on pudoteltu niin paljon, että tiedämme miltä se tuntuu. Tähän liittyy ehkä se aika paljon tutkittukin huijarisyndrooma (imposter syndrome). Sekin on aihe josta tekisi mieli kirjoittaa enemmän, vaikka se ei mikään uusi juttu olekaan.

Mutta kai se on ylipäänsä niin, että sitoutuminen ja innostuminen on riski. Jos riskiä ei olisi, ei kai se sitoumuskaan olisi suuri? Sitoutuessaan asettuu aina alttiiksi myös pettymykselle. Samahan se on kaikkien muidenkin elämässä arvokkaiden asioiden kanssa. Ilman sitoutumista ei ole menetyksen riskiä. Ilman haluamista ei ole ilman jäämisen riskiä. Ilman rakastamista ei ole hylkäämisen riskiä. 

Toinen riski kutsumus-tyyppisessä kokonaisvaltaisessa sitoutumisessa on se, että jossain kohtaa alkaa kokonaan samaistaa itsensä ja sen kutsumuksen. Tai paremminkin ehkä se, että alkaa katsoa muita ihmisiä pelkästään oman kutsumuksen kautta. Muut ihmiset alkavat olla statisteja oman tavoitteen toteutumisessa, objekteja, sulkia omassa hatussa. Silloin voi käydä niin, että kun tulee epäonnistuminen tai menetys, vetää mukanaan monta muuta, tulee pahaa jälkeä. Jos samaistaa sen suuren vision ja itsensä kokonaan, voi tulla niin paha haaksirikko, että ei pystykään enää muovaamaan sitä motivaatiota uudelleen, löytämään sille uutta ravintoa. On vain menetys.

Uskomustiedettä?

Mietiskelen edelleen sitä, miten aikuiskasvatustiede voisi tarttua ajan ilmiöihin ja nähdä niitä uudella tavalla, tunnistaa "aikuiskasvatuksellisen" ehkä hiukan uusin silmin. Tässä oli tämän aihepiirin edellinen postaus. En saa aihetta mielestäni, ja samalla tuntuu käsittämättömältä että pohdin taas samaa, josta gradussa aloitin.

Silloinkin mietin, että aikuiskasvatustieteen kysymykset (miten aikuinen muovaa elämäänsä ja maailmankuvaansa, tutkii maailmaansa ja itseään, uskoo tai on uskomatta asioita todeksi, ja sen nojalla toimii tai jättää toimimatta) - liikkuvat myös sillä kentällä, jossa "tiede" ja "uskomukset" kohtaavat ja kiistelevät.

Kiivas keskustelu ns. uskomushoidoista ja lääketieteestä herää aina välillä uudelleen, ja sitä on pyöritelty mediassa nyt ihan viime aikoinakin esim. täällä ja sivuttiin myös täällä. Rupesin asiaan muutaman mutkan kautta törmättyäni lueskelemaan tällaisia keskusteluja, (ks. erityisesti v. 2008) ja aloin taas miettiä, että mitenkäs tämä aihekimppu asettuisi aikuiskasvatuksen ja kansanvalistuksen tutkimusperinteeseen? Aikuiskasvatuksen kysymyksiä ratkotaan tätä nykyä paljon nimenoman terveyden, ravinnon, kehon ja mielen tai elämänhallinnan kentillä.

Kun opetin vuosia sitten aikuiskasvatustiedettä Helsingin yliopistossa, pohdin tätä samaa. Silloin oli pinnalla käsite "arkipäivän oppiminen". Silloin ennen vanhaan myös harrastettiin sellaista kuin dosenttiopetusta - sai tarjota opetusta itselleen tärkeästä aiheesta ja opiskelijoilla oli mahdollisuus tutustua kaikenlaisiin aihepiireihin hieman normipolulta poiketen. Pistin pystyyn dosenttiopetuksena kurssin arkipäivän oppimisesta, ja aloimme opiskelijoiden kanssa selvitellä, mistä arkipäivän oppimista löytyy. En oikein ollut edes loppuun asti miettinyt, mitä oikein tavoittelin, halusin vaan lähteä penkomaan asiaa. Teimme kurssilla kaikenlaista hullua. Keräsimme muun muassa niin paljon oppimiseen liittyviä sananlaskuja kuin pystyimme ja mietimme mitä niissä oikein sanotaan ihmiselämästä ja kasvamisesta. En oikein muista mihin lopputulemaan tulimme, mutta ehkä ne materiaalit pitäisi kaivaa esille...? Nuo sananlaskut olisi hauska nähdä vielä.

Niin tosiaan, ehkä näistä nyt pohtimistani aineksista saisi aikaan jonkinlaisen kokeilevan kurssin nytkin? Tarvittaisiin muutamia hyviä kysymyksiä joiden avulla kenttää voisi lähestyä. Yhdessä tämäkin asia olisi vaan niin paljon hauskempaa!

lauantai 22. helmikuuta 2014

Iloja, tiloja, musiikkia

Asiasta taas hieman toiseen. Edellä mietin että motivaatiota tai ei, välillä tipahtelee kamaliin tunnekokemuksiin, jotka kuuluvat omaan omituiseen tapaan reagoida työhön liittyviin asioihin. Niitä tulee ja menee. Ne hellittävät aina lopulta.

Mutta on myös toinen asia joka tulee ja menee, tai ehkä tässä tapauksessa pitäisi ajatella se toisin päin, menee ja tulee... Siis on olemassa hienoja asioita, jotka palaavat aina uudestaan.

Rakastan ryhmien työnohjaamista ja niissä ajoittain syntyvää erityistä tilaa.

- sitä, kun ajatus liikkuu vapaasti ihmisten välisessä tilassa, ihmiset puhuvat suoraan ja pelkäämättä -- siis pelkäämättä toisiaan tai omia ajatuksiaan.

Tällaisessa tilanteessa ensinnäkin syntyy tunne siitä että jokainen läsnäolija on arvokas, hyvä, tärkeä omana itsenään. Lisäksi ohjaajalle tulee tunne että ei tarvitse "vetää", voi pikemminkin vain syötellä hiukan ja antaa tapahtua.

Niissä tilanteissa ryhmä muodostaa ikään kuin oman musiikin, alkaa soittaa yhteen, improvisoida. Se musiikki on hienointa mitä tässä työssä saa kohdata. Se ei ole aina täydellistä harmoniaa - mutta se on yhteisesti kehiteltyä. Yhteinen luomus.

Lisäksi silloin huomaan käyvän niin, että ohjaajana uskallan assosioida enemmän, tehdä spontaaneja ratkaisuja ja kuunnella hiljaista impulssia, joka on siellä jossain tietoisuuden tai tarkkaavaisuuden alueen reunalla.

Pidän siitä miten katseet toimivat näissä tilanteissa, miten ihmiset jotenkin lepäävät toistensa katseissa eri tavalla kuin arjessa yleensä.

Ihmiset usein myös nauravat paljon, nauru tulee oikein syvältä ja siihen sisältyy ymmärtämistä ja jakamisen tuntua.

Minulle syntyy tällaisissa tilanteissa ohjaajana myös hyvin selkeä fyysinen kokemus keveydestä, se on melkein kuin oikeasti joku nostaisi ja kantaisi.


- Minusta tuntuu että koko tämä pitkä monen vuoden matka ohjaustyöhön kannatti tehdä ihan yksinomaan sen takia että saa aina välillä elää näitä hetkiä.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Tunnustuksia tutkija-toimijuudesta, osa II

Olen aina inhonnut tieteellisiin tehtäviin liittyvien hakemusten tekemistä. Ahdistavaa, kun pitää laskea montako julkaisua tai onko sitä tai tuota meriittiä. Tuntuu ettei kuitenkaan riitä. Enkä edes halua laskea, montako kertaa olen ottanut pakit. Hakemusten tekeminen muistuttaa kaikista niistä kerroista... Joskus tosin hakemus voi saada pakeista huolimatta hyvän arvion. Se lohduttaa vähän. (Tosi vähän.)

Tietenkin tämä hakemusten vääntö kuuluu asiaan... Tutkimusmaailmassa menestyvät ihmiset osaavat pyörittää hakemuksia jatkuvasti luottaen siihen, että jossain vaiheessa joku niistä menee läpi. Lisäksi oleellista on tehdä asioita yhdessä, jakaa hakemisen taakkaa. Hakemusten tekeminen on oma lajinsa. En tiedä opinko itse sitä koskaan kovin hyvin.

Olen tehnyt viime aikoina erästä hakemusta, ja tutkinut omaa cv:täni kriittisellä silmällä. Sieltä näkyy pari asiaa. Yksi on se, että yritin tutkijanurani alussa tehdä aivan liikaa yksin. Oli kai tärkeätä jotenkin tuntea omat lihaksensa ja katsoa mihin ne riittävät... En yleensä pidä tapanani katua asioita, se on niin turhaa -- mutta tuota yksin tekemistä kieltämättä jonkin verran harmittelen. Olen oppinut tiimipelaajaksi vasta aika myöhään. Olin nuorena jatko-opiskelijana ja vastaväitelleenäkin omapäinen jäärä, ja samalla kauhean epävarma. - Epävarmuus, ne ajoittaiset kamalat kuopat, ovat ainainen osa akateemista identiteettiä, mutta jotenkin sitä on jo oppinut tajuamaan, että ne eivät ole koko totuus.

Toinen asia, minkä havaitsin, oli se, että en ole pystynyt panostamaan kovin moneen asiaan yhtä aikaa. Ensin olin täysillä tutkija, sitten minusta tuli vähitellen - oikeastaan olosuhteiden pakosta - kouluttaja ja ohjaaja, jolloin tutkijarooli jäi sivummalle. No, tämä ei kai ole kovin tavatonta - tästähän melkein kaikki valittavat. Että on vaikea keskittyä ja saada aikaan, kun työ hajottaa intressit niin moneen suuntaan.

Kolmas asia jota nyt pohdin, on se, miten sisäinen motivaatio vaikuttaa asioihin. Nuorempana tutkijana tein monia asioita siksi, että ajattelin että niin kuuluu tehdä. Piti tavallaan juosta pysyäkseen paikallaan, säilyttääkseen paikkansa. Nyt uskallan ajatella oman motivaationi kautta.

Kun menettää jotain (kuten minä menetin joitain asioita matkan varrella, menetyksiä jotka eivät ehkä muiden mielestä kuulostaisi kovin dramaattisilta) voi oppia luopumaan. Huomasin että jos uskaltaa luopua tietyistä kriteereistä, vaatimuksista tai odotuksista, voi myös löytää uudenlaisen sisällöllisen motivaation.

Ja siinä syy, miksi olen taas palannut hakemusten pariin. Nyt tiedän miksi haen. Tiedän minkä asioiden ja toimien pariin haluan hakeutua, mitkä kysymykset kiehtovat. Olen valmis yrittämään monenlaista voidakseni pureutua niihin - tutkien, opettaen, kirjoittaen, kehittäen, kokeillen, järjestäen tilanteita ja verkottaen ihmisiä.

Pakithan ovat tietenkin ihan yhtä todennäköiset kuin ennenkin, mutta jotenkin ajatus kulkee niin päin, että pitää yrittää, kun kerran tietää mihin suuntaan haluaa. Harmittaisi jättää yrittämättä.

Tajuan nyt monen vuoden säätämisen ja ihmettelyn jälkeen, millaisen työnkuvan, millaisen "ekologisen lokeron" haluan. Haluan olla nimenomaan opetuksen, tutkimuksen, kehittämis-kokeilutyön ja "kentän" risteyksessä. (Hiljainen huone-blogin Liisan sanoin: nyt minä tiedän mikä on Tikrujen ruokaa!)

Tutkimus kiinnostaa taas. Ei siksi että pitäisi "edetä". Vaan siksi, että tutkimuksen kautta pääsen kiinni siihen, miten muut ovat yrittäneet ymmärtää ja jäsentää asiaa, joka on minulle tärkeä. Ja haluan tehdä myös itse tutkimusta, jotta saisin vastauksia kysymyksiin, jotka askarruttavat minua päivin, öin...

Niin - tämähän oli se olotila jossa aikanaan kirjoitin graduni, hetkittäin jonkinlaisessa puolihurmoksessa. Maailma oli auki ja täynnä opittavaa ja tehtävää. Siitä se tutkijanura sitten alkoi.


Silloin olin asialla ihan itsekseni, minä vs. maailma. Se oli omalla tavallaan tosi hienoa - etsiä omaa ääntä ja uskaltaa kiljaista lujaa.

Nyt tuntuu parhaalta kuitenkin se, että ei tarvitse tehdä yksin. Eikä tarvitse edes huutaa tullakseen kuulluksi.

Ihanaa.

Kiitän itseäni siitä että jaksoin etsiä, sanoa ei tarpeeksi monelle asialle. Nyt voin sanoa "kyllä".

torstai 13. helmikuuta 2014

Yhteinen tehtävä

Mietiskelen opinnäytteen ohjauksen kysymystä, jota olemme Erika Löfströmin kanssa tutkineet yliopistopedagogiikan kurssien aineistoista, joissa opettajat kuvaavat muun muassa, mikä opinnäytteen ohjauksessa on heistä vaikeaa ja kuormittavaa.

Olemme havainneet vallitsevan puhetavan t. diskurssin, jossa opettaja edellyttää itseltään sitä, että hän pystyisi vaikuttamaan opiskelijan ohjausprosessiin, ennustamaan miten siinä käy ja keksimään, mikä "purisi" opiskelijaan. Miten saada toinen ihminen käyttäytymään tietyllä tavalla? Mitä sanoa toiselle että asiat lähtisivät menemään oikeaan suuntaan? Miten sysätä toinen ihminen oikeaan suuntaan? (Ja mikä on oikea suunta?)

Ohjaajan mielessä liikkuu tällaista puntaroidessa varmaankin erilaisia hypoteettisia keskusteluja ja yrityksiä ennakoida seurauksia: Jos sanon näin, hermostuuko toinen, vai sulkeutuuko kokonaan? Edellisen tyypin kanssa tämä toimi, mutta toimiiko tämän kanssa? Haluaisin sanoa hänelle asioita suoraan, mutta toisaalta yritän suojella kommunikaatiotamme ja yhteyden säilymistä. Minun mielestäni asia on näin, mutta jos sanon sen, mitä siitä seuraa? Millä tavalla hänelle pitäisi puhua? Mitä minulla on lupa odottaa?

Tietenkin aivan kaikissa ihmissuhteissa joutuu välillä miettimään siirtojaan ja vuorovaikutustaan. Kaikissa ihmissuhteissa, olivatpa ne yksityisiä tai ammatillisia, on jossain määrin myös suojeltava yhteyden säilymistä.

Mutta: vastuu suhteen onnistumisesta, rikastumisesta ja säilymisestä on molemmilla osapuolilla. Tämä on minusta tärkeä ajatus ylipäänsä ihmissuhteissa, ja myös ohjaamisessa. Molempien osapuolien on mahdollista pohtia, mikä työskentelyä edistäisi, mikä saisi sen kulkemaan suotuisaan suuntaan, millainen toiminta veisi asioita oikeaan suuntaan ja mitä kautta oikeita asioita tulisi esille ja kuulluksi.

Ohjaajan tehtävä on asettua vuorovaikutukseen ja tuoda oma panoksensa siihen, ja tarjota ammattimaisia työkaluja ja työtapoja yhteisen prosessin jäsentämiseen. Mutta hänellä ei ole ylivoimaista kykyä nähdä, mikä juuri tässä kahden ihmisen coctailissa saisi asiat parhain päin. Hänellä ei voi omata sellaista tietoa yksin, koska puolet tästä tiedosta tulee sieltä toiselta puolelta.

Myös ohjattavalla on vastuu toiminnan ja vuorovaikutuksen onnistumisesta, sen keinojen arvioimisesta, sen arvioimisesta "mikä ohjattavan saa tikittämään". Ohjattavalle kuuluu osavastuu siitä, että prosessi kulkee oikeaan suuntaan, että siinä vuorovaikutetaan suotuisasti ja että siinä kuullaan ja käsitellään oikeita asioita, että kommunikaatio "kuulee molempia" ja saa molemmille tilaisuuden ilmaista ajatuksiaan.

**

Niin-  voihan se tietenkin olla niinkin päin, että ohjaussuhdetta ja sen onnistumista yksin kantava osapuoli on ohjattava.

Mutta miten vastuu siirtyy yhden ihmisen päästä toimijoiden välille? Miten ohjaaja (tai ohjattava) pääsee kantamasta ohjaussuhdetta yksin, niin että sitä aletaan kannatella yhdessä?

Tekisi mieli luetella keinoja joita olen itse käyttänyt, mutta ehkä kysyn teiltä muilta ensin. Mitä te tekisitte?






Vehviläinen Sanna, Löfström Erika. (2012). Opinnäytteen ohjauksen haasteet opettajien näkökulmasta : tulkinta kehittämismahdollisuuksista. Teoksessa Mäkinen Marita et al. (toim.) Osallistava korkeakoulutus. Tampere: Tampere University Press, 262-287.
Vehviläinen, Sanna & Löfström, Erika. Submitted. ”I wish I had a crystal ball’: Discourses and Potentials for Developing Academic Supervising.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Tunnustuksia tutkija-toimijuudesta

Aikuiskasvatuksen tutkijatapaamisessa 6.-7-2.2014 sain ilon olla mukana työryhmässä, jossa monen esityksen voimin pohdittiin toimijuuden käsitettä. Tutustuin myös työryhmän vetäjien hankkeeseen ja kirjallisuuteen, jossa asiaa on pengottu varsin perusteellisesti - ja tavalla joka koskettaa minua erityisesti työnohjaajana. Proagent-hanke liikkuu kysymyksineen juuri siellä, missä työnohjauskin. Mahtavaa.

**

Huomasin myös erilaisia tekstejä pengottuani, lukumatkan ja toimijuus-kiepin tehtyäni, että tämän käsitteen lähistöltä löytyy linkit taas moneen muuhun tuttuun keskusteluun, tuli mieleen se taannoinen listani...

Siellähän sitä ollaan, samalla sylttytehtaalla. Toiminnan ja rakenteen välissä, prosessin ja tuotoksen välissä, tekijän ja ympäristön, elämänhistoriallisen ja organisatorisen, ajallisen ja hetkellisen välissä. Niillä vaiheilla olen liikkunut jo kauan, kiinnittymättä kuitenkaan mihinkään käsitteeseen tai näkökulmaan kovin tiukasti. Ei siksi etteivätkö ne olisi olleet merkityksellisiä tai perusteltuja. Siksikö, että yhtä hyvin olisin voinut valita toisiakin - ja silti tutkia suurin piirtein samaa asiaa? Tai ehkä pikemminkin siksi, että yksikään niistä ei ole avannut riittävän suurta, uteliaisuutta herättävää näkökulmaa - uutta "maailmaa", jonka suuntaan haluaisi antaumuksella lähteä kulkemaan.
 
On ollut houkuttelevampaa kasvaa ja oppia suorassa toiminnassa, tekemällä, kokeilemalla, heittäytymällä ja elämällä. Olen ollut kiinnittynyt nimenomaan ohjaukseen - käytäntönä, toimintakenttänä.

Välillä tunnen kuitenkin orastavaa tarvetta porautua todellisuuteen nimenomaan tutkijanvälineillä. Niillä koukuilla, joilla roikutaan pystysuorassa kallioseinämässä kuin vuorikiipeilijä. Että sen verran tosissaan ollaan.

Mutta minkä kookakkosen tai mounteverestin kylkeen lähtisin? Olenko valmis rikkomaan ja ravistelemaan itseäni siinä määrin? Tutkimusmaailma kova, kilpailu kovempi...

Keskustelunanalyysi ja etnometodologia avasivat minulle aikanaan täysin uuden maailman ja tavan katsoa todellisuutta ja olla sen kanssa kouriintuntuvasti tekemisissä. Se oli sen suuruinen tälli että siinä tärinässä meni reilusti kymmenen vuotta ja ylikin. Ihmetys ja hinku pitivät kysymisen äärellä. Rakastin sitä ja olin kiitollinen että sain tehdä. Kookakkonen oli kova paikka mutta matka sinne opetti paljon... Sinne oli päästävä, koska se oli siellä...

Mikä on nyt "siellä"?


sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Jännittävää!

Olin tänään puhumassa Pianopedagogit ry:n seminaarissa hyvän palautteen kysymyksistä Oli hienoa olla tuttujen asioiden kanssa uudenlaisessa ympäristössä -- ja samalla huomata, että erilaisten kontekstien vertailu on paras tapa kirkastaa sitä, mikä on yhteistä. Ohjausprosessin, yhteisen ymmärtämisen ja palautteen kysymykset ovat ytimeltään samanlaisia, vaikka kentät ovat erilaiset. Opinnäytteen ohjauksen tutkimuksessa löydetyt palautteen ydinasiat ja periaatteet asettuivat sujuvaan keskusteluun musiikkipedagogisen pohdinnan kanssa.


Sain seminaarin osana kuulla häkellyttävän taitavan Jukka Nykäsen konsertin (menkää ihmeessä kuuntelemaan jos on tilaisuus!) sekä Sibelius-Akatemian lehtori Päivi Arjaksen viisaan esityksen nuoren esiintyjän kouluttamisesta. Siitä jäi mieleen tärkeitä asioita, jotka olisin mieluusti halunnut jokaisen yliopisto-opiskelijan ja nuoren tutkijan kuulevan. Akateeminen ympäristöhän on täynnä tilanteita, jotka ovat myös esiintymistilanteita - ja jotka tuottavat tuskaa esiintymisjännityksen takia. Tässä muutamia ajatuksia Arjaksen luennolta:

Lataus vai jännitys
Esiintymisjännitykseen liittyy toisaalta synnynnäinen kehollinen reaktio, lataus, joka on merkki keskittymisestä. Toisaalta siihen voi liittyä jännittämisen negatiivinen kokemus, joka uhkaa lamauttaa koko toiminnan. Arjas huomautti, että pieni lapsi ei välttämättä vielä osaa kokea kehollista latausta negatiivisena - jumittavaksi ja lamauttavaksi jännittäminen muuttuu kun sitä opitaan pitämään negatiivisena. Voisimmeko siis opetella suhtautumaan tähän latautuneisuuteen normaalina asiana ja käsittelemään sitä osana toimintaamme? Siitä ei tarvitse pyrkiä pois (eli ei ainakaan sanota että "älä turhaan jännitä") -- kehotiloille ei tosiaan voi mitään. Sen sijaan voi oppia tunnistamaan sen kehon ja mielen tilana, merkkinä latautumisesta ja keskittymisestä.

Soittajia ja soitonharrastajia on erilaisia, jotkut halajavat jännityksestäkin huolimatta lavalle ja esitystilanteeseen, musiikkia jakamaan. Jotkut haluaisivat soittaa mieluiten itsekseen eikä esiintymislavassa ole mitään innostavaa. Opettaja pystyy tukemaan oppilastaan paremmin, jos hän hahmottaa, millainen suhde oppilaalla näihin asioihin on. Kaikki eivät opi nauttimaan esiintymisestä taidonkaan karttuessa, mutta on tärkeätä oppia tuntemaan oma esiintyjälaatunsa ja työskentelemään sen kanssa.

Sitä oppii, mitä toistaa
Esiintyminen kun kuitenkin on taito, jota voi oppia - piti siitä sitten enemmän tai vähemmän. Esiintymisen tilanteita kannattaisi olla siis usein - silloin niistä voisi koostua kuin helminauha, jossa himmeiden tai tummempien helmien joukkoon osuu myös niitä kirkkaimpia, kuten Arjas asiaa kuvasi. Jos esiintymistilanne tulee kerran, pari vuodessa ja latautuu valtavilla odotuksilla, on vaikea hahmottaa, että esiintyminen on jotain sellaista, jossa saa myös epäonnistua ja jota voi yrittää uudestaan.

Ajattelin tässä yhteydessä graduseminaarissa jännittävää opiskelijaa, joka kauhulla odottaa opponenttivuoroaan, puhumattakaan omasta esitysvuorostaan. Aloittelijalla suuri huoli ja huomio voi olla jo pelkässä asiasisällön hallinnassa. Jos lisänä on vielä ylipäänsä esiintymisjännitys, tilanne voi olla todella tukala.

Ei suoritus vaan merkityksellistä vuorovaikutusta
Vuorovaikutus oppimistilanteissa ei ole pelkästään esiintymistä, mutta esiintyminen ja esillä olo on niihin sisältyvä ulottuvuus. Arjas puhui myös siitä, että esiintymistaidossa ja viestinnän opetuksessa on siirrytty vähitellen esiintymisorientaatiosta kommunikaatio-orientaatioon. Ajatus on se, että esiintymisen ja "ulosannin" hallintapyrkimysten sijasta on otollista keskittyä ajattelemaan omaa viestiä, sen merkitystä sekä vuorovaikutusta kuulijoiden kanssa. Eli jos todella haluat kertoa ihmisille jotain, löydät myös luontevat keinot siihen. Ihmiset eivät ole tulleet kuuntelemaan, miten "selviydyt" tai suoritat, miten hallittu esityksesti on tai minkä riman yli hyppäät -- vaan paneutumaan tarjoamaasi viestiin tai esitykseen.

Tämä ajatus on ollut itsellenikin pelastus. Opiskeluaikana pelkäsin kovasti puhumista seminaareissa ja ylipäänsä oppimistilanteissa. Oli todella vaikea saada suuta auki, menin tulipunaiseksi ja ääni takertui kurkkuun. Pääsin pelosta, kun aloin kuvitella, että minua on jotenkin aiemmin estetty puhumasta, mutta nyt "saan vihdoin" puhua. Eli markkinoin asian itselleni "oikeutenani esittää ajatuksiani muille". Minulla on lupa kertoa ja puhua ja se on arvokasta.

Kun siirryin tutkijantyöstä kouluttajapainotteisiin tehtäviin, jouduin uudelleen usein pelon valtaan. Siinä minua auttoi vielä edellistäkin ajatusta enemmän se, että aloin hahmottaa opetuksen yhteistoiminnaksi. Silloinkin kun puhun yksin, olen vuorovaikutuksessa läsnäolijoiden kanssa. Tehtäväni on tehdä parhaani, jotta saamme yhdessä rakennettua jotain merkityksellistä. Opettaminen ja kouluttaminen eivät ole minun suoritukseni, vaan yhteistyötä.

**

Mietin että jännittäminen tai panikoiminen voi iskeä koska vaan, silloinkin kun siihen on vähiten varautunut. Joskus tuttu asia ja helppo tehtäväkin saattaa tuottaa tilanteen, jossa yllättäen on aivan kauhuissaan, häkellyksissään tai häpeissään. Joskus oma reaktio yllättää täysin, sitä ei pysty liittämään mihinkään tiedostettuun. Jokin tilanteessa ehkä  muistuttaa jostain muinaisesta pelonaiheesta.

Usein kukaan muu ei huomaa sisäistä myllerrystä. Itse sitten suomii itseään sitäkin enemmän. Ollapa itselleen yhtä salliva kuin olisi valmis olemaan muille.




perjantai 7. helmikuuta 2014

Sivistys ja aikuisen kasvu - kadonnuttako kaikki?

Aikuiskasvatuksen Tutkijatapaamisessa Turussa 6.-7.2 keskusteltiin loppupaneelissa sivistyksen ihanteen katoamisesta ja tarpeesta etsiä sitä uudestaan. Puhuttiin muun muassa siitä, että sivistyksen ja kasvun  (aikuisiällä tapahtuvan hyvän, eettisen ja kohtuullisen elämän yhteisen etsinnän) on korvannut "oppimisen" retoriikka. Opitaan "osaamista" työelämän vaatimuksiin, kilpaillen muiden kanssa, ei niinkään etsien yhteistä hyvää ja keskinäistä tukea. Keskustelussa asettuivat vastakkain kiihtyvä oman CV:n rakentaminen, itsen brändääminen ja ihmisen kehollisia rajoja säästämätön itsen muokkaaminen koko ajan kelpaavammaksi. Ja toisaalta rauhallinen harrastaminen, itseisarvoisena hahmottuva tekeminen, yhteyden etsintä omaan kehoon, omaan historiaan, muihin ihmisiin. En kuullut keskustelua loppuun asti, mutta jäin sitä pohtimaan ja siitä juteltiin tuttavan kanssa vielä taksimatkalla asemallekin.

Aikuiskasvatustiede on kehkeytynyt kansansivistystyön ja kansanvalistuksen kehityksen rinnalla ja kietoutunut sen historiaan. Maailman muuttuessa sen täytyy kysyä, mistä aikuiskasvatuksen arvopohja nousee ja mikä sen intressi on. Minusta on tärkeätä käyttää rohkeasti nimenomaan kasvun ja sivistyksen käsitteitä ja selkeästi puhua edelleen aikuiskasvatuksesta. "Oppiminen" ja "kasvu" eivät tosiaan ilmiöinä palaudu toisiinsa.

Minulle jäi kuitenkin mieleen iso kysymysmerkki: eikö aikuiskasvatus ja sivistysperinne todellakaan ole missään enää hengissä? Eikö tosiaan missään vaalita kohtuutta, inhimillistä ja kunnioittavaa suhdetta itseen ja muihin, yhteistä hyvän elämän ja arjen etsintää? Aloin miettiä erilaisia ympäristöjä tai yhteisöjä, joita itse tällä hetkellä pidän kiinnostavina aikuiskasvatuksellisina ympäristöinä -- eli
a) elävinä ja omaehtoisina
b) yhteisöllisinä
c) väljästi sitovina mutta silti kiinnittävinä ja pitkäjänteisinä
d) kulttuuriperintöä vaalivina, rikastavina  ja edelleen välittävinä.

Toistankohan itseäni, kun sanon että aikuiskasvatustiede voisi aika rohkeasti ja laajasti alkaa kysellä, missä ihmiset tätä nykyä kasvattavat itseään, sivistävät itseään, missä he tätä nykyä kyselevät yhdessä sitä, mitä on hyvä elämä - ja elävät sitä?

Yksi toiminnan alue, jossa näin mielestäni tapahtuu, on mietiskely ja kehomielen harjoittaminen, joita harjoitetaan mindfulness-liikkeen ja toisaalta joogan eri muotojen piirissä.  Kumpikaan ei ole varsinaisesti mikään uusi ilmiö, mutta ne ovat laajentuneet viime vuosina valtavasti ja tulleet osaksi jaettua kulttuuriamme aivan uudella tavalla. Näissä toimintamuodoissa tehdään tietenkin monenlaista ja monesta syystä. Jotkut etsivät henkistä tai hengellistä sisältöä, jotkut liikuntaa tai rauhoittumista. Kumpaakin toimintatapaa voidaan tarjota myös välineellisinä hyödykkeinä - Silti: kummankin perinteen ytimessä on nimenomaan itsekasvatuksen näkökulma: havainnoiva, tarkkaileva ja mietiskelyyn perustuva suhde omaan kehoon, kokemukseen ja mielen sisältöihin. Lisäksi kumpaankin perinteeseen liittyy eettinen näkökulma ihmiselämään sekä erityisiä yhteisöllisyyden muotoja ja kasvun polkuja.

Tähän virtaukseen liittyy myös laajemminkin ylipäänsä kiinnostus hiljaisuuden kulttuuriin ja meditatiivisen toiminnan erilaisiin käytäntöihin  -- kuten pyhiinvaeltamiseen ja retriitteihin -- joilla on ikiaikaiset perinteet erilaisten uskontojen piirissä. Voisiko näitä toimintamuotoja lähestyä aikuiskasvatustieteen keinoin ja käsittein ja tarkastella, mitä ihmisten elämässä tapahtuu, kun he toimivat niissä?

Entä sellainen ihan toinen ilmiö kuin kirjallisuus ja lukupiirit? Ihmiset ovat kautta aikojen lukeneet yhdessä ja jakaneet lukukokemuksiaan. Suomalaiset ovat kuitenkin edelleen lukevaa kansaa. Minulla on sellainen käsitys, että lukupiirejä on ollut aina, mutta tällä hetkellä elämme niissäkin jonkinlaista buumia. Uudempi tapa jakaa kirjojen tuomia kokemuksia ovat kirjablogit, jotka muodostavat todella laajan ja elävän yhteisön sosiaalisessa mediassa. Kirjabloggaajathan ovat jo aito vaikuttaja kirjallisuuden kentällä. -- Bloggamisen välityksellä rakentuneita sosiaalisen median yhteisöjä on runsaasti muidenkin asioiden ympärillä. En tunne blogeihin liittyvää tutkimusta juurikaan, mutta olen itse blogien lukija ja tiedän omasta kokemuksta, että blogiyhteisö voi sisältää kaikkia noita yllä luettelemiani ulottuvuuksia.

Taksiseuralaiseni pohti kolmatta esimerkkiä eli sitä, miten sukututkijat ovat saaneet yhteydet toisiinsa aivan uusiin ulottuvuuksiin sosiaalisen median kautta. Miten aikuiskasvatuksen näkökulma avaisi sukututkimuskiinnostuksen?

Entä erilaiset liikkeet, jotka ovat saanet vauhditusta facebookista. Mietin sellaisia ilmiöitä kuin Ravintolapäivä tai Siivouspäivä. Eivätkö ne ole "aikuiskasvatuksellisia", tai voisiko niitä katsoa siltä kannalta? - Liikehdintää, jossa yritetään yhdessä miettiä, mikä olisi hyvää arkielämää ja mitä voitaisiin yhdessä tehdä sen eteen?

Tai voisiko downshiftaamis-ilmiötä tutkia aikuiskasvatuksellisena ilmiönä? Se on tietenkin ilmiö, jossa itsessään on monenlaista virtausta, motiivia ja näkökulmaa. Yhtä kaikki: elämän katkokset, isot muutokset ja täyskäännökset, joissa tehdään jonkinlainen perusteellinen elämän tilinpäätös ja sitten arvokuperkeikka: miten nämä tarinat pitäisi tulkita aikuiskasvatuksen näkökulmasta?

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Esimiestyöstä ja työnohjauksesta: Hyvejohtajuus-blogin artikkeli

Vanha juttu muutaman vuoden takaa (tuolloin vielä aika tuoreelta työnohjaajalta) palaa tuon tuosta keskusteluun, kiva!

Huomasin etten ole jostain syystä linkittänyt sitä tänne blogiin, joten tässä se vielä:


Laastarilla maailmaa paremmaksi

Jatkoksi terapeutisoituva yhteiskunta -keskusteluun, jonka edellinen osa löytyy tästä. (Tämä ei ole kuitenkaan vielä tuon ketjun osa III.)

Olenhan minä itsekin usein sekä yliopistopedagogiikan kouluttajana ja työnohjaajana miettinyt, missä kohtaa on paikallaan keskittyä "säätämään päätä ja sydäntä", ja missä kohtaa olisi paikka esimerkiksi yhteiseen tyytymättömyyden ilmaukseen tai jonkinlaiseen vastarintaan. Milloin on mielekästä alkaa tutkia jotain eteen tulevaa ilmiötä psykologisena, milloin pedagogisena, sosiaalisena tai poliittisena? Voiko pitää molempia näkökulmia esillä yhtä aikaa?

Joskus sitä huokaa mielessään, onko työnohjaus lopulta vain laastaria, voiko perimmäisiin asioihin vaikuttaa, voiko mihinkään? Yliopistopedagogista koulutusta syytetään  myös joskus samantyyppisestä laastaroinnista. Väitetään, että se hoitaa todellisten ongelmien pintaoireita ja kesyttää kollektiivisen muutosvastarinnan siirtäessään näkökulman yksilön oppimiseen. Samanlaista kritiikkiä on esitetty myös mm. työttömille tarjottavasta ohjaavasta koulutuksesta.

Joskus on tietenkin ihan selkeästi tilanteita, että vastakkain on muutos, muutosvastarinta ja oppimistilanne. Haaste ei ole silloin pelkästään oppimishaaste - kyse ei ole siitä onko asia opittavissa, haltuun otettavissa tai ymmärrettävissä. Kyse on myös valinnasta: mitä tarkoittaisi suostua tähän asiaan, ottaa se osaksi omaa työtäni tai ajatuksiani. Kyse on siis eturistiriidasta. Minusta on tärkeätä, että oppimisen termeillä ei yritetä sumentaa näitä asetelmia. Sen sijaan olen kuitenkin sitä mieltä että oppimis- tai ohjaustilanteissa voidaan käsitellä tällaisia tilanteita ja tutkia niitä. En näe mitään syytä miksi ne pitäisi siivota piiloon. Oppiminen alkaa yrityksestä kohdata se todellisuus, jossa eletään, oli se millainen tahansa.

Mutta - kun keskitytään ihmisen yksityisiin kokemuksiin, tunteisiin ja elämänhistoriaan, silloinko "psykologisoidaan"? Eikö tunteet ja elämänhistorian voi lukea myös "sosiologisesti" tai "kasvatuksellisesti" tai "filosofisesti"? Eikö tietoisuus oman elämän vaiheista, kulusta ja omasta tilanteesta voi olla myös poliittista?

**

En voisi olla kouluttaja ja ohjaaja, jos ajattelisin, että toiminnallani ei olisi myönteisiä ja rakentavia vaikutuksia tai jos en pitäisi sitä eettisesti hyvänä asiana. Tähän asti olen aina lopulta päätynyt ajatukseen, että koulutuksella (ja ohjauksella aikuisten kasvun ja oppimisen muotona) on aina sekä voimauttava että "kontrolloiva" potentiaali. Koulutuksellahan on aina yhteiskunnassa valikoiva, erotteleva ja yksilöiden mahdollisuuksia järjestelevä, avaava tai sulkeva, funktio. Työ ja koulutus ovat osa rakenteita joiden kautta yhteiskuntaan syntyy sekä mahdollisuuksia että eriarvoisuuksia. Syntyy ja vakiintuu tulkintoja maailmasta ja samaan aikaan joitain tulkintoja jätetään tekemättä.

Voiko ajatella, että oleellista todellakin on se, mitä toiminnan sisällä tarkalleen ottaen tapahtuu? On merkitystä sillä hyssytelläänkö ongelmia tai liudennetaanko ne. Tohditaanko olla myös avoimesti erimielisiä tai tietää ja todeta, että asioista on eri tulkintoja tai että maailmassa on ristiriitoja. Voidaanko olosuhteista puhua ja tutkia mihin jäljet johtavat. Tutkia kenellä on vastuuta, toimintamahdollisuuksia ja vaikutuskanavia. Etsiä liikkuvaa osaa?

On aika helppoa olla avoimessa dialogissa samanmielisten ihmisten kesken. Mutta silloin kun se toteutuu kunnioittavassa hengessä erimielisten ihmisten kesken, siinä pilkahtaa toivo.  Maailmaa parannetaan myös näin.