maanantai 24. helmikuuta 2014

Haluaminen, häpeä ja kutsumus

Toinen ajatus joka pyörii mielessä ja on saanut lisää hahmoa, pitää laittaa se ylös ettei se karkaa.

Ajatus on se, miten syvän sisäisen motivaation, tai sanotaan vaikka kutsumuksen, löytämisen yksi pimeä puoli voi olla ajoittain päätään nostava häpeän tunne. Olen ennenkin miettinyt sitä kun tunnistaa voimakkaan pysyvän motivaation tehdä jotain tai olla jossain mukana, siihen voi kuulua myös se, että hävettää ja nolottaa. Työnohjauskokemusteni perusteella uskoisin, että tämä on suhteellisen yleinen kokemus, vaikka tästä ei välttämättä kahvipöydissä huudella. Sitä haluaa innoissaan astua esiin, tekemään, ilmaisemaan ajatuksiaan. Samalla on heti mielessä "mikä se luulee olevansa", "millä herneillä" yms.yms.

En tiedä miten yleinen ilmiö on. Yliopisto lienee sellainen ympäristö, joka tarjoaa tälle kokemukselle erityisen otollisen maaperän. On niin paljon tapoja ja tilanteita julkisesti vertailla ihmisiä ja heidän suorituksiaan, niitä "herneitä"... Ja nämä tilanteet eivät ainakaan ole vähenemään päin!

Kyllä meitä kaikkia on pudoteltu niin paljon, että tiedämme miltä se tuntuu. Tähän liittyy ehkä se aika paljon tutkittukin huijarisyndrooma (imposter syndrome). Sekin on aihe josta tekisi mieli kirjoittaa enemmän, vaikka se ei mikään uusi juttu olekaan.

Mutta kai se on ylipäänsä niin, että sitoutuminen ja innostuminen on riski. Jos riskiä ei olisi, ei kai se sitoumuskaan olisi suuri? Sitoutuessaan asettuu aina alttiiksi myös pettymykselle. Samahan se on kaikkien muidenkin elämässä arvokkaiden asioiden kanssa. Ilman sitoutumista ei ole menetyksen riskiä. Ilman haluamista ei ole ilman jäämisen riskiä. Ilman rakastamista ei ole hylkäämisen riskiä. 

Toinen riski kutsumus-tyyppisessä kokonaisvaltaisessa sitoutumisessa on se, että jossain kohtaa alkaa kokonaan samaistaa itsensä ja sen kutsumuksen. Tai paremminkin ehkä se, että alkaa katsoa muita ihmisiä pelkästään oman kutsumuksen kautta. Muut ihmiset alkavat olla statisteja oman tavoitteen toteutumisessa, objekteja, sulkia omassa hatussa. Silloin voi käydä niin, että kun tulee epäonnistuminen tai menetys, vetää mukanaan monta muuta, tulee pahaa jälkeä. Jos samaistaa sen suuren vision ja itsensä kokonaan, voi tulla niin paha haaksirikko, että ei pystykään enää muovaamaan sitä motivaatiota uudelleen, löytämään sille uutta ravintoa. On vain menetys.

4 kommenttia:

  1. Olen miettinyt samaa asiaa joskus. Tosin en liitä tuota häpeän tunnetta mitenkään erityisesti kutsumustyöhön, vaan kaikenlaiseen työelämään ja siellä onnistumiseen tai menestymiseen. Kutsumustyön vaikeus on usein siinä, että ihmiset aavistavat, että sen saavuttaminen vaatii usein uhrauksia ja riskinottoa sekä sitä, että miettii elämänsä perusarvot kirkkaiksi. Siihen on lopulta aika harva valmis ja se kutsumus jää sitten odottamaan ja kutsumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - se ei ole helppo tehtävä laisinkaan, se arvojen miettiminen läpi. Se on muodikas aihe nykyään, se tuodaan usein esille keskeisenä asiana mm. työhyvinvoinnin kannalta. Minulla itselläni on mennyt aika pitkän aikaa tunnistaa mitä se "arvojen suunnassa toiimiminen" omalla kohdalla lopulta tarkoittaa. Ehkä se miksi kutsumustyö voi kutsua esiin häpeää voi liittyä just siihen että sitten siinä on niin paljon pelissä, kun jotenkin päättää alkaa satsata (tai nykyisin voi sanoa "alkaa satsaamaan :D ) tosissaan johonkin.

      Poista
  2. Minäkin olen miettinyt tätä, ja ainakin Tommy Hellsten on asiasta kirjoittanutkin.

    Varmaan siihen että on tosissaan, liittyy yksi ihmisen isoimmista toiveista ja peloista: tulla nähdyksi sinä mitä on. Ja kun on tosissaan, ei voi mennä minkään vähättelyn tai pienentelyn taakse vaan on auttamatta sitä mitä on. Ja aika paljon myös sitä mitä tekee. Tosissaan oleminen ja tosissaan tekeminen on hirveän paljastavaa.

    Ei myöskään ole yhtään helppoa ryhtyä arvotyöskentelemään. Ainakin itse olen saanut kuoria kerroksen toisensa jälkeen ennen kuin itsellekään alkaa näkyä se todellinen minä. Mutta niinkuin tekin molemmat, Sanna ja Marja Leena olette kirjoittaneet, on myös mahdottoman vapauttavaa kun alkaa olla itsensä eikä mitään muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naulan kantaan - kun on tosissaan, ei voi mennä enää piiloon. Eikä oikeastaan haluakaan.

      Poista