sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Jännittävää!

Olin tänään puhumassa Pianopedagogit ry:n seminaarissa hyvän palautteen kysymyksistä Oli hienoa olla tuttujen asioiden kanssa uudenlaisessa ympäristössä -- ja samalla huomata, että erilaisten kontekstien vertailu on paras tapa kirkastaa sitä, mikä on yhteistä. Ohjausprosessin, yhteisen ymmärtämisen ja palautteen kysymykset ovat ytimeltään samanlaisia, vaikka kentät ovat erilaiset. Opinnäytteen ohjauksen tutkimuksessa löydetyt palautteen ydinasiat ja periaatteet asettuivat sujuvaan keskusteluun musiikkipedagogisen pohdinnan kanssa.


Sain seminaarin osana kuulla häkellyttävän taitavan Jukka Nykäsen konsertin (menkää ihmeessä kuuntelemaan jos on tilaisuus!) sekä Sibelius-Akatemian lehtori Päivi Arjaksen viisaan esityksen nuoren esiintyjän kouluttamisesta. Siitä jäi mieleen tärkeitä asioita, jotka olisin mieluusti halunnut jokaisen yliopisto-opiskelijan ja nuoren tutkijan kuulevan. Akateeminen ympäristöhän on täynnä tilanteita, jotka ovat myös esiintymistilanteita - ja jotka tuottavat tuskaa esiintymisjännityksen takia. Tässä muutamia ajatuksia Arjaksen luennolta:

Lataus vai jännitys
Esiintymisjännitykseen liittyy toisaalta synnynnäinen kehollinen reaktio, lataus, joka on merkki keskittymisestä. Toisaalta siihen voi liittyä jännittämisen negatiivinen kokemus, joka uhkaa lamauttaa koko toiminnan. Arjas huomautti, että pieni lapsi ei välttämättä vielä osaa kokea kehollista latausta negatiivisena - jumittavaksi ja lamauttavaksi jännittäminen muuttuu kun sitä opitaan pitämään negatiivisena. Voisimmeko siis opetella suhtautumaan tähän latautuneisuuteen normaalina asiana ja käsittelemään sitä osana toimintaamme? Siitä ei tarvitse pyrkiä pois (eli ei ainakaan sanota että "älä turhaan jännitä") -- kehotiloille ei tosiaan voi mitään. Sen sijaan voi oppia tunnistamaan sen kehon ja mielen tilana, merkkinä latautumisesta ja keskittymisestä.

Soittajia ja soitonharrastajia on erilaisia, jotkut halajavat jännityksestäkin huolimatta lavalle ja esitystilanteeseen, musiikkia jakamaan. Jotkut haluaisivat soittaa mieluiten itsekseen eikä esiintymislavassa ole mitään innostavaa. Opettaja pystyy tukemaan oppilastaan paremmin, jos hän hahmottaa, millainen suhde oppilaalla näihin asioihin on. Kaikki eivät opi nauttimaan esiintymisestä taidonkaan karttuessa, mutta on tärkeätä oppia tuntemaan oma esiintyjälaatunsa ja työskentelemään sen kanssa.

Sitä oppii, mitä toistaa
Esiintyminen kun kuitenkin on taito, jota voi oppia - piti siitä sitten enemmän tai vähemmän. Esiintymisen tilanteita kannattaisi olla siis usein - silloin niistä voisi koostua kuin helminauha, jossa himmeiden tai tummempien helmien joukkoon osuu myös niitä kirkkaimpia, kuten Arjas asiaa kuvasi. Jos esiintymistilanne tulee kerran, pari vuodessa ja latautuu valtavilla odotuksilla, on vaikea hahmottaa, että esiintyminen on jotain sellaista, jossa saa myös epäonnistua ja jota voi yrittää uudestaan.

Ajattelin tässä yhteydessä graduseminaarissa jännittävää opiskelijaa, joka kauhulla odottaa opponenttivuoroaan, puhumattakaan omasta esitysvuorostaan. Aloittelijalla suuri huoli ja huomio voi olla jo pelkässä asiasisällön hallinnassa. Jos lisänä on vielä ylipäänsä esiintymisjännitys, tilanne voi olla todella tukala.

Ei suoritus vaan merkityksellistä vuorovaikutusta
Vuorovaikutus oppimistilanteissa ei ole pelkästään esiintymistä, mutta esiintyminen ja esillä olo on niihin sisältyvä ulottuvuus. Arjas puhui myös siitä, että esiintymistaidossa ja viestinnän opetuksessa on siirrytty vähitellen esiintymisorientaatiosta kommunikaatio-orientaatioon. Ajatus on se, että esiintymisen ja "ulosannin" hallintapyrkimysten sijasta on otollista keskittyä ajattelemaan omaa viestiä, sen merkitystä sekä vuorovaikutusta kuulijoiden kanssa. Eli jos todella haluat kertoa ihmisille jotain, löydät myös luontevat keinot siihen. Ihmiset eivät ole tulleet kuuntelemaan, miten "selviydyt" tai suoritat, miten hallittu esityksesti on tai minkä riman yli hyppäät -- vaan paneutumaan tarjoamaasi viestiin tai esitykseen.

Tämä ajatus on ollut itsellenikin pelastus. Opiskeluaikana pelkäsin kovasti puhumista seminaareissa ja ylipäänsä oppimistilanteissa. Oli todella vaikea saada suuta auki, menin tulipunaiseksi ja ääni takertui kurkkuun. Pääsin pelosta, kun aloin kuvitella, että minua on jotenkin aiemmin estetty puhumasta, mutta nyt "saan vihdoin" puhua. Eli markkinoin asian itselleni "oikeutenani esittää ajatuksiani muille". Minulla on lupa kertoa ja puhua ja se on arvokasta.

Kun siirryin tutkijantyöstä kouluttajapainotteisiin tehtäviin, jouduin uudelleen usein pelon valtaan. Siinä minua auttoi vielä edellistäkin ajatusta enemmän se, että aloin hahmottaa opetuksen yhteistoiminnaksi. Silloinkin kun puhun yksin, olen vuorovaikutuksessa läsnäolijoiden kanssa. Tehtäväni on tehdä parhaani, jotta saamme yhdessä rakennettua jotain merkityksellistä. Opettaminen ja kouluttaminen eivät ole minun suoritukseni, vaan yhteistyötä.

**

Mietin että jännittäminen tai panikoiminen voi iskeä koska vaan, silloinkin kun siihen on vähiten varautunut. Joskus tuttu asia ja helppo tehtäväkin saattaa tuottaa tilanteen, jossa yllättäen on aivan kauhuissaan, häkellyksissään tai häpeissään. Joskus oma reaktio yllättää täysin, sitä ei pysty liittämään mihinkään tiedostettuun. Jokin tilanteessa ehkä  muistuttaa jostain muinaisesta pelonaiheesta.

Usein kukaan muu ei huomaa sisäistä myllerrystä. Itse sitten suomii itseään sitäkin enemmän. Ollapa itselleen yhtä salliva kuin olisi valmis olemaan muille.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti