keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Laastarilla maailmaa paremmaksi

Jatkoksi terapeutisoituva yhteiskunta -keskusteluun, jonka edellinen osa löytyy tästä. (Tämä ei ole kuitenkaan vielä tuon ketjun osa III.)

Olenhan minä itsekin usein sekä yliopistopedagogiikan kouluttajana ja työnohjaajana miettinyt, missä kohtaa on paikallaan keskittyä "säätämään päätä ja sydäntä", ja missä kohtaa olisi paikka esimerkiksi yhteiseen tyytymättömyyden ilmaukseen tai jonkinlaiseen vastarintaan. Milloin on mielekästä alkaa tutkia jotain eteen tulevaa ilmiötä psykologisena, milloin pedagogisena, sosiaalisena tai poliittisena? Voiko pitää molempia näkökulmia esillä yhtä aikaa?

Joskus sitä huokaa mielessään, onko työnohjaus lopulta vain laastaria, voiko perimmäisiin asioihin vaikuttaa, voiko mihinkään? Yliopistopedagogista koulutusta syytetään  myös joskus samantyyppisestä laastaroinnista. Väitetään, että se hoitaa todellisten ongelmien pintaoireita ja kesyttää kollektiivisen muutosvastarinnan siirtäessään näkökulman yksilön oppimiseen. Samanlaista kritiikkiä on esitetty myös mm. työttömille tarjottavasta ohjaavasta koulutuksesta.

Joskus on tietenkin ihan selkeästi tilanteita, että vastakkain on muutos, muutosvastarinta ja oppimistilanne. Haaste ei ole silloin pelkästään oppimishaaste - kyse ei ole siitä onko asia opittavissa, haltuun otettavissa tai ymmärrettävissä. Kyse on myös valinnasta: mitä tarkoittaisi suostua tähän asiaan, ottaa se osaksi omaa työtäni tai ajatuksiani. Kyse on siis eturistiriidasta. Minusta on tärkeätä, että oppimisen termeillä ei yritetä sumentaa näitä asetelmia. Sen sijaan olen kuitenkin sitä mieltä että oppimis- tai ohjaustilanteissa voidaan käsitellä tällaisia tilanteita ja tutkia niitä. En näe mitään syytä miksi ne pitäisi siivota piiloon. Oppiminen alkaa yrityksestä kohdata se todellisuus, jossa eletään, oli se millainen tahansa.

Mutta - kun keskitytään ihmisen yksityisiin kokemuksiin, tunteisiin ja elämänhistoriaan, silloinko "psykologisoidaan"? Eikö tunteet ja elämänhistorian voi lukea myös "sosiologisesti" tai "kasvatuksellisesti" tai "filosofisesti"? Eikö tietoisuus oman elämän vaiheista, kulusta ja omasta tilanteesta voi olla myös poliittista?

**

En voisi olla kouluttaja ja ohjaaja, jos ajattelisin, että toiminnallani ei olisi myönteisiä ja rakentavia vaikutuksia tai jos en pitäisi sitä eettisesti hyvänä asiana. Tähän asti olen aina lopulta päätynyt ajatukseen, että koulutuksella (ja ohjauksella aikuisten kasvun ja oppimisen muotona) on aina sekä voimauttava että "kontrolloiva" potentiaali. Koulutuksellahan on aina yhteiskunnassa valikoiva, erotteleva ja yksilöiden mahdollisuuksia järjestelevä, avaava tai sulkeva, funktio. Työ ja koulutus ovat osa rakenteita joiden kautta yhteiskuntaan syntyy sekä mahdollisuuksia että eriarvoisuuksia. Syntyy ja vakiintuu tulkintoja maailmasta ja samaan aikaan joitain tulkintoja jätetään tekemättä.

Voiko ajatella, että oleellista todellakin on se, mitä toiminnan sisällä tarkalleen ottaen tapahtuu? On merkitystä sillä hyssytelläänkö ongelmia tai liudennetaanko ne. Tohditaanko olla myös avoimesti erimielisiä tai tietää ja todeta, että asioista on eri tulkintoja tai että maailmassa on ristiriitoja. Voidaanko olosuhteista puhua ja tutkia mihin jäljet johtavat. Tutkia kenellä on vastuuta, toimintamahdollisuuksia ja vaikutuskanavia. Etsiä liikkuvaa osaa?

On aika helppoa olla avoimessa dialogissa samanmielisten ihmisten kesken. Mutta silloin kun se toteutuu kunnioittavassa hengessä erimielisten ihmisten kesken, siinä pilkahtaa toivo.  Maailmaa parannetaan myös näin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti