perjantai 7. helmikuuta 2014

Sivistys ja aikuisen kasvu - kadonnuttako kaikki?

Aikuiskasvatuksen Tutkijatapaamisessa Turussa 6.-7.2 keskusteltiin loppupaneelissa sivistyksen ihanteen katoamisesta ja tarpeesta etsiä sitä uudestaan. Puhuttiin muun muassa siitä, että sivistyksen ja kasvun  (aikuisiällä tapahtuvan hyvän, eettisen ja kohtuullisen elämän yhteisen etsinnän) on korvannut "oppimisen" retoriikka. Opitaan "osaamista" työelämän vaatimuksiin, kilpaillen muiden kanssa, ei niinkään etsien yhteistä hyvää ja keskinäistä tukea. Keskustelussa asettuivat vastakkain kiihtyvä oman CV:n rakentaminen, itsen brändääminen ja ihmisen kehollisia rajoja säästämätön itsen muokkaaminen koko ajan kelpaavammaksi. Ja toisaalta rauhallinen harrastaminen, itseisarvoisena hahmottuva tekeminen, yhteyden etsintä omaan kehoon, omaan historiaan, muihin ihmisiin. En kuullut keskustelua loppuun asti, mutta jäin sitä pohtimaan ja siitä juteltiin tuttavan kanssa vielä taksimatkalla asemallekin.

Aikuiskasvatustiede on kehkeytynyt kansansivistystyön ja kansanvalistuksen kehityksen rinnalla ja kietoutunut sen historiaan. Maailman muuttuessa sen täytyy kysyä, mistä aikuiskasvatuksen arvopohja nousee ja mikä sen intressi on. Minusta on tärkeätä käyttää rohkeasti nimenomaan kasvun ja sivistyksen käsitteitä ja selkeästi puhua edelleen aikuiskasvatuksesta. "Oppiminen" ja "kasvu" eivät tosiaan ilmiöinä palaudu toisiinsa.

Minulle jäi kuitenkin mieleen iso kysymysmerkki: eikö aikuiskasvatus ja sivistysperinne todellakaan ole missään enää hengissä? Eikö tosiaan missään vaalita kohtuutta, inhimillistä ja kunnioittavaa suhdetta itseen ja muihin, yhteistä hyvän elämän ja arjen etsintää? Aloin miettiä erilaisia ympäristöjä tai yhteisöjä, joita itse tällä hetkellä pidän kiinnostavina aikuiskasvatuksellisina ympäristöinä -- eli
a) elävinä ja omaehtoisina
b) yhteisöllisinä
c) väljästi sitovina mutta silti kiinnittävinä ja pitkäjänteisinä
d) kulttuuriperintöä vaalivina, rikastavina  ja edelleen välittävinä.

Toistankohan itseäni, kun sanon että aikuiskasvatustiede voisi aika rohkeasti ja laajasti alkaa kysellä, missä ihmiset tätä nykyä kasvattavat itseään, sivistävät itseään, missä he tätä nykyä kyselevät yhdessä sitä, mitä on hyvä elämä - ja elävät sitä?

Yksi toiminnan alue, jossa näin mielestäni tapahtuu, on mietiskely ja kehomielen harjoittaminen, joita harjoitetaan mindfulness-liikkeen ja toisaalta joogan eri muotojen piirissä.  Kumpikaan ei ole varsinaisesti mikään uusi ilmiö, mutta ne ovat laajentuneet viime vuosina valtavasti ja tulleet osaksi jaettua kulttuuriamme aivan uudella tavalla. Näissä toimintamuodoissa tehdään tietenkin monenlaista ja monesta syystä. Jotkut etsivät henkistä tai hengellistä sisältöä, jotkut liikuntaa tai rauhoittumista. Kumpaakin toimintatapaa voidaan tarjota myös välineellisinä hyödykkeinä - Silti: kummankin perinteen ytimessä on nimenomaan itsekasvatuksen näkökulma: havainnoiva, tarkkaileva ja mietiskelyyn perustuva suhde omaan kehoon, kokemukseen ja mielen sisältöihin. Lisäksi kumpaankin perinteeseen liittyy eettinen näkökulma ihmiselämään sekä erityisiä yhteisöllisyyden muotoja ja kasvun polkuja.

Tähän virtaukseen liittyy myös laajemminkin ylipäänsä kiinnostus hiljaisuuden kulttuuriin ja meditatiivisen toiminnan erilaisiin käytäntöihin  -- kuten pyhiinvaeltamiseen ja retriitteihin -- joilla on ikiaikaiset perinteet erilaisten uskontojen piirissä. Voisiko näitä toimintamuotoja lähestyä aikuiskasvatustieteen keinoin ja käsittein ja tarkastella, mitä ihmisten elämässä tapahtuu, kun he toimivat niissä?

Entä sellainen ihan toinen ilmiö kuin kirjallisuus ja lukupiirit? Ihmiset ovat kautta aikojen lukeneet yhdessä ja jakaneet lukukokemuksiaan. Suomalaiset ovat kuitenkin edelleen lukevaa kansaa. Minulla on sellainen käsitys, että lukupiirejä on ollut aina, mutta tällä hetkellä elämme niissäkin jonkinlaista buumia. Uudempi tapa jakaa kirjojen tuomia kokemuksia ovat kirjablogit, jotka muodostavat todella laajan ja elävän yhteisön sosiaalisessa mediassa. Kirjabloggaajathan ovat jo aito vaikuttaja kirjallisuuden kentällä. -- Bloggamisen välityksellä rakentuneita sosiaalisen median yhteisöjä on runsaasti muidenkin asioiden ympärillä. En tunne blogeihin liittyvää tutkimusta juurikaan, mutta olen itse blogien lukija ja tiedän omasta kokemuksta, että blogiyhteisö voi sisältää kaikkia noita yllä luettelemiani ulottuvuuksia.

Taksiseuralaiseni pohti kolmatta esimerkkiä eli sitä, miten sukututkijat ovat saaneet yhteydet toisiinsa aivan uusiin ulottuvuuksiin sosiaalisen median kautta. Miten aikuiskasvatuksen näkökulma avaisi sukututkimuskiinnostuksen?

Entä erilaiset liikkeet, jotka ovat saanet vauhditusta facebookista. Mietin sellaisia ilmiöitä kuin Ravintolapäivä tai Siivouspäivä. Eivätkö ne ole "aikuiskasvatuksellisia", tai voisiko niitä katsoa siltä kannalta? - Liikehdintää, jossa yritetään yhdessä miettiä, mikä olisi hyvää arkielämää ja mitä voitaisiin yhdessä tehdä sen eteen?

Tai voisiko downshiftaamis-ilmiötä tutkia aikuiskasvatuksellisena ilmiönä? Se on tietenkin ilmiö, jossa itsessään on monenlaista virtausta, motiivia ja näkökulmaa. Yhtä kaikki: elämän katkokset, isot muutokset ja täyskäännökset, joissa tehdään jonkinlainen perusteellinen elämän tilinpäätös ja sitten arvokuperkeikka: miten nämä tarinat pitäisi tulkita aikuiskasvatuksen näkökulmasta?

7 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus! Kaipaan itsekin arvojen pohdintaa yrittäjähenkisen itsensä kehittämispuheen rinnalle ja sitä tasapainottamaan. Mainitsemasi sosiaalinen media antaa hyviä mahdollisuuksia samanhenkisten ihmisten löytymiseen ja sitä kautta löyhien mutta joskus myös hieman tiiviimmiksi muodostuvien yhteisöjen rakentumiseen. Näissä yhteisöissä voidaan päästä melko syvällekin tasolle arvopohdinnassa ja jopa käytännön toimissa. Itselleni oli kiinnostava kokemus osallistua Docventures-ohjelman ympärille muodostuneeseen somekeskusteluun, kutsuisin syntynyttä tilaa yhteisölliseksi ja myös kasvatukselliseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Luri, kiitos kommentista! Kiva kuulla kokemuksestasi ja hauska kuulla että sinullekin oli tullut tuo tulkinta että someyhteisössä tapahtuvan keskustelun voi tulkita kasvatukselliseksi.

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sori, huomasin oman ajatuskulkuni sekavuuden.

      Hieno kirjoitus ja tärkeä aihe! Jotenkin vielä toivoisin että retoriikka kehittyisi paneeleissa ja muualla enemmän siihen suuntaan että mitä haluamme kasvattaa jatkossa. Siellä täällä toistuva puhe sen ja tämän tärkeän asian menettämisestä ja katoamisesta on ainakin minulle tosi epäenergisoivaa. Tulee masentunut olo kun tuntuu että nyt pitäisi sen ja senkin tärkeän asian rippeistä pitää kiinni.

      Tämähän ei ollut sinun kirjoituksesi sävynä ollenkaan (vaikka otsikko siltä vähän näyttikin), vaan päin vastoin aloit katsella että missä sitä yhteisöllistä kasvun paikkaa voisi löytyä nykymaailmassa.

      Sitten on kyllä vielä näitä vanhoja itse asiassa ihan hyvinvoivia kasvuyhteisöjä, itselleni esimerkiksi kirkko on vahvasti sellainen. Kirkkojen toimintaa ei vain jostain syystä nykyään ollenkaan haluta esittää myönteisessä, kasvua edistävässä valossa, joten eipä tästä positiivisesta puolesta sitten tiedäkään juuri muut kuin ne jotka ovat mukana.

      Poista
    2. Hei Liisa! Joo, tuo kysymysmerkki otsikossani viittasi ehkä juuri siihen, että se synkkyys ei minuakaan inspiroinut. Itse toivoisin todellakin, että tuota koko kenttää tosiaan katsottaisiin uusin silmin. Hyvä että mainitsit kirkon kasvuyhteisönä. Ja ylipäänsä olisi tärkeätä tunnistaa myös pysyvyyksiä ajassa, ei pelkästään mullistumisia, luhistumisia tai rapautumisia.

      Poista
  3. Entäpä, jos nämä nykyiset osaamisen oppimisilmiöt eivät olekaan korvanneet sivistys- ja kasvuilmiöitä vaan ainoastaan peittäneet ne? Koska nykyinen ilmiökohina on niin äänekästä, se helposti peittää hiljaisemmat äänet. Voisiko siis olla niin, että jotakuinkin samanlainen joukko ihmisiä on edelleen kiinnostunut sivistyksestä ja kasvusta kuin ennenkin? Päivittäin kuulen sivistynyttä puhetta tai luen sivistynyttä kirjoitusta, joita saavat aikaan eri ikäiset ihmiset. Vaikka sivistyneisyyden määrittely on vaikeaa, sen havainnoiminen ei ole.
    Mutta kyllä minä huolen sivistyksen painoarvon laskemisesta tunnustan. Olisi karmeaa, jos tätä yhteiskuntaa pyörittäisi tulevaisuudessa kapea-alainen puuhastelijajoukko, siis vielä kapea-alaisempi kuin nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei - totta tosiaan, voi olla juuri noin kuin sanot. "Ilmiökohina" on hyvä sana. Kannattaisi siis asettua oikealle taajuudelle kuuntelemaan hiljaisempia signaaleja.

      Poista