maanantai 17. helmikuuta 2014

Tunnustuksia tutkija-toimijuudesta, osa II

Olen aina inhonnut tieteellisiin tehtäviin liittyvien hakemusten tekemistä. Ahdistavaa, kun pitää laskea montako julkaisua tai onko sitä tai tuota meriittiä. Tuntuu ettei kuitenkaan riitä. Enkä edes halua laskea, montako kertaa olen ottanut pakit. Hakemusten tekeminen muistuttaa kaikista niistä kerroista... Joskus tosin hakemus voi saada pakeista huolimatta hyvän arvion. Se lohduttaa vähän. (Tosi vähän.)

Tietenkin tämä hakemusten vääntö kuuluu asiaan... Tutkimusmaailmassa menestyvät ihmiset osaavat pyörittää hakemuksia jatkuvasti luottaen siihen, että jossain vaiheessa joku niistä menee läpi. Lisäksi oleellista on tehdä asioita yhdessä, jakaa hakemisen taakkaa. Hakemusten tekeminen on oma lajinsa. En tiedä opinko itse sitä koskaan kovin hyvin.

Olen tehnyt viime aikoina erästä hakemusta, ja tutkinut omaa cv:täni kriittisellä silmällä. Sieltä näkyy pari asiaa. Yksi on se, että yritin tutkijanurani alussa tehdä aivan liikaa yksin. Oli kai tärkeätä jotenkin tuntea omat lihaksensa ja katsoa mihin ne riittävät... En yleensä pidä tapanani katua asioita, se on niin turhaa -- mutta tuota yksin tekemistä kieltämättä jonkin verran harmittelen. Olen oppinut tiimipelaajaksi vasta aika myöhään. Olin nuorena jatko-opiskelijana ja vastaväitelleenäkin omapäinen jäärä, ja samalla kauhean epävarma. - Epävarmuus, ne ajoittaiset kamalat kuopat, ovat ainainen osa akateemista identiteettiä, mutta jotenkin sitä on jo oppinut tajuamaan, että ne eivät ole koko totuus.

Toinen asia, minkä havaitsin, oli se, että en ole pystynyt panostamaan kovin moneen asiaan yhtä aikaa. Ensin olin täysillä tutkija, sitten minusta tuli vähitellen - oikeastaan olosuhteiden pakosta - kouluttaja ja ohjaaja, jolloin tutkijarooli jäi sivummalle. No, tämä ei kai ole kovin tavatonta - tästähän melkein kaikki valittavat. Että on vaikea keskittyä ja saada aikaan, kun työ hajottaa intressit niin moneen suuntaan.

Kolmas asia jota nyt pohdin, on se, miten sisäinen motivaatio vaikuttaa asioihin. Nuorempana tutkijana tein monia asioita siksi, että ajattelin että niin kuuluu tehdä. Piti tavallaan juosta pysyäkseen paikallaan, säilyttääkseen paikkansa. Nyt uskallan ajatella oman motivaationi kautta.

Kun menettää jotain (kuten minä menetin joitain asioita matkan varrella, menetyksiä jotka eivät ehkä muiden mielestä kuulostaisi kovin dramaattisilta) voi oppia luopumaan. Huomasin että jos uskaltaa luopua tietyistä kriteereistä, vaatimuksista tai odotuksista, voi myös löytää uudenlaisen sisällöllisen motivaation.

Ja siinä syy, miksi olen taas palannut hakemusten pariin. Nyt tiedän miksi haen. Tiedän minkä asioiden ja toimien pariin haluan hakeutua, mitkä kysymykset kiehtovat. Olen valmis yrittämään monenlaista voidakseni pureutua niihin - tutkien, opettaen, kirjoittaen, kehittäen, kokeillen, järjestäen tilanteita ja verkottaen ihmisiä.

Pakithan ovat tietenkin ihan yhtä todennäköiset kuin ennenkin, mutta jotenkin ajatus kulkee niin päin, että pitää yrittää, kun kerran tietää mihin suuntaan haluaa. Harmittaisi jättää yrittämättä.

Tajuan nyt monen vuoden säätämisen ja ihmettelyn jälkeen, millaisen työnkuvan, millaisen "ekologisen lokeron" haluan. Haluan olla nimenomaan opetuksen, tutkimuksen, kehittämis-kokeilutyön ja "kentän" risteyksessä. (Hiljainen huone-blogin Liisan sanoin: nyt minä tiedän mikä on Tikrujen ruokaa!)

Tutkimus kiinnostaa taas. Ei siksi että pitäisi "edetä". Vaan siksi, että tutkimuksen kautta pääsen kiinni siihen, miten muut ovat yrittäneet ymmärtää ja jäsentää asiaa, joka on minulle tärkeä. Ja haluan tehdä myös itse tutkimusta, jotta saisin vastauksia kysymyksiin, jotka askarruttavat minua päivin, öin...

Niin - tämähän oli se olotila jossa aikanaan kirjoitin graduni, hetkittäin jonkinlaisessa puolihurmoksessa. Maailma oli auki ja täynnä opittavaa ja tehtävää. Siitä se tutkijanura sitten alkoi.


Silloin olin asialla ihan itsekseni, minä vs. maailma. Se oli omalla tavallaan tosi hienoa - etsiä omaa ääntä ja uskaltaa kiljaista lujaa.

Nyt tuntuu parhaalta kuitenkin se, että ei tarvitse tehdä yksin. Eikä tarvitse edes huutaa tullakseen kuulluksi.

Ihanaa.

Kiitän itseäni siitä että jaksoin etsiä, sanoa ei tarpeeksi monelle asialle. Nyt voin sanoa "kyllä".

5 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rähmä. Nykyään jatkuvasti horisen jotain sellaista mitä en enää minuutin päästä jaksaisi itsekään lukea.

      Lyhyesti: onneksi olkoon, hienoa, hauskaa! Toivottavasti kuulen jossain yhteydessä mitä olet keksinyt, mihin aiot pureutua.

      Noin muuten, helppo on eläytyä siihen mitä kirjoitat. Moni asia on omakohtaisesti tuttu.

      Poista
    2. Hei Liisa! Kiitos. Ei se mikään salaisuus oo - ohjausta haluan olla rakentamassa. Laaja-alaisena aikuiskasvatuksen käytäntönä. Työnohjausta haluaisin tutkiakin. Ohjauksellisia ryhmiä, sen tapaisia kuin mitä olemme kokeilleet täällä TAYssa viime vuosina. - Musta tuntuu että tää mun ajatuksen kiteytyminen on mennyt jotenkin yhtä jalkaa sun tekstien kanssa.

      On helpottavaa kun monen monen vuoden epäselvyyden jälkeen on selkeä kuva suunnasta. Mutta ei se asioita helpoksi muuta. Nuo hakemis-kuopat ovat aina yhtä kamalia. :-)

      Poista
    3. No tämä on oikeasti jännä juttu, sillä samaa on tapahtumassa täälläkin. Olet ollut isommaksi avuksi kuin mitä osaat ehkä arvatakaan.

      Todella todella kiinnostava tuo aihepiirisi. Samoilla kulmilla liikutaan, ja näyttää siltä että olen itsekin palaamassa ihan siihen samaan juttuun josta aikanaan aloitin ns urani - päiväkirjoihin. Olisi kyllä kiva jutella joskus ihan ajan kanssa, minä en aio tutkia mutta kehittää aion. Eihän sitä tiedä vaikka nämä työtkin tukisivat toisiaan ainakin jollain ei-muodollisella tavalla.

      Poista
    4. Onpa hienoa kuulla. Nyt kun sanot päiväkirjat, mä innostun oikein todella. Ihan takuulla haluan jutella, ja olen varma että meidän jutut voisivat tukea toisiaan.

      Poista