torstai 13. helmikuuta 2014

Yhteinen tehtävä

Mietiskelen opinnäytteen ohjauksen kysymystä, jota olemme Erika Löfströmin kanssa tutkineet yliopistopedagogiikan kurssien aineistoista, joissa opettajat kuvaavat muun muassa, mikä opinnäytteen ohjauksessa on heistä vaikeaa ja kuormittavaa.

Olemme havainneet vallitsevan puhetavan t. diskurssin, jossa opettaja edellyttää itseltään sitä, että hän pystyisi vaikuttamaan opiskelijan ohjausprosessiin, ennustamaan miten siinä käy ja keksimään, mikä "purisi" opiskelijaan. Miten saada toinen ihminen käyttäytymään tietyllä tavalla? Mitä sanoa toiselle että asiat lähtisivät menemään oikeaan suuntaan? Miten sysätä toinen ihminen oikeaan suuntaan? (Ja mikä on oikea suunta?)

Ohjaajan mielessä liikkuu tällaista puntaroidessa varmaankin erilaisia hypoteettisia keskusteluja ja yrityksiä ennakoida seurauksia: Jos sanon näin, hermostuuko toinen, vai sulkeutuuko kokonaan? Edellisen tyypin kanssa tämä toimi, mutta toimiiko tämän kanssa? Haluaisin sanoa hänelle asioita suoraan, mutta toisaalta yritän suojella kommunikaatiotamme ja yhteyden säilymistä. Minun mielestäni asia on näin, mutta jos sanon sen, mitä siitä seuraa? Millä tavalla hänelle pitäisi puhua? Mitä minulla on lupa odottaa?

Tietenkin aivan kaikissa ihmissuhteissa joutuu välillä miettimään siirtojaan ja vuorovaikutustaan. Kaikissa ihmissuhteissa, olivatpa ne yksityisiä tai ammatillisia, on jossain määrin myös suojeltava yhteyden säilymistä.

Mutta: vastuu suhteen onnistumisesta, rikastumisesta ja säilymisestä on molemmilla osapuolilla. Tämä on minusta tärkeä ajatus ylipäänsä ihmissuhteissa, ja myös ohjaamisessa. Molempien osapuolien on mahdollista pohtia, mikä työskentelyä edistäisi, mikä saisi sen kulkemaan suotuisaan suuntaan, millainen toiminta veisi asioita oikeaan suuntaan ja mitä kautta oikeita asioita tulisi esille ja kuulluksi.

Ohjaajan tehtävä on asettua vuorovaikutukseen ja tuoda oma panoksensa siihen, ja tarjota ammattimaisia työkaluja ja työtapoja yhteisen prosessin jäsentämiseen. Mutta hänellä ei ole ylivoimaista kykyä nähdä, mikä juuri tässä kahden ihmisen coctailissa saisi asiat parhain päin. Hänellä ei voi omata sellaista tietoa yksin, koska puolet tästä tiedosta tulee sieltä toiselta puolelta.

Myös ohjattavalla on vastuu toiminnan ja vuorovaikutuksen onnistumisesta, sen keinojen arvioimisesta, sen arvioimisesta "mikä ohjattavan saa tikittämään". Ohjattavalle kuuluu osavastuu siitä, että prosessi kulkee oikeaan suuntaan, että siinä vuorovaikutetaan suotuisasti ja että siinä kuullaan ja käsitellään oikeita asioita, että kommunikaatio "kuulee molempia" ja saa molemmille tilaisuuden ilmaista ajatuksiaan.

**

Niin-  voihan se tietenkin olla niinkin päin, että ohjaussuhdetta ja sen onnistumista yksin kantava osapuoli on ohjattava.

Mutta miten vastuu siirtyy yhden ihmisen päästä toimijoiden välille? Miten ohjaaja (tai ohjattava) pääsee kantamasta ohjaussuhdetta yksin, niin että sitä aletaan kannatella yhdessä?

Tekisi mieli luetella keinoja joita olen itse käyttänyt, mutta ehkä kysyn teiltä muilta ensin. Mitä te tekisitte?






Vehviläinen Sanna, Löfström Erika. (2012). Opinnäytteen ohjauksen haasteet opettajien näkökulmasta : tulkinta kehittämismahdollisuuksista. Teoksessa Mäkinen Marita et al. (toim.) Osallistava korkeakoulutus. Tampere: Tampere University Press, 262-287.
Vehviläinen, Sanna & Löfström, Erika. Submitted. ”I wish I had a crystal ball’: Discourses and Potentials for Developing Academic Supervising.

4 kommenttia:

  1. Kiitos haasteesta ja kysymyksestä, Sanna. Piti oikein asettua miettimään kaukaisia opiskeluaikojaan ja sitä, miten opinnäytetyöt valmistuivat melkeinpä ilman ohjausta ja mikä sitä lopulta sitten kannatteli. Minusta on aika vaikea yhtälö se, että tilanteessa on samanaikaisesti opiskelijan oppimisen tukeminen ja opettajan asiantuntija-auktoriteetti. Onhan siinä vaarana, että opettaja lähtee liikaa kannattelemaan ja ottaa vastuuta, joka hänelle ei kuulu. Olen omista mentorointitilanteistani oppinut sen, että tietynlainen "pikkusiskon asenne" toimii yleensä hyvin. Se tarkoittaa sitä, että suhtautuu opiskelijan työhön ihailevasti ja arvostavasti ja kysyy yksinkertaisia, perustavanlaatuisia ja "tyhmiä" kysymyksiä.

    Opiskelijat (niin kuin opettajatkin) usein samaistavat suorituksensa ja oman arvonsa. Minusta on tärkeää pitää ne erillään ja osoittaa erityistä arvostusta opiskelijaa kohtaan ihmisenä, ei niinkään yksinomaan opiskelijana. Usein jo se riittää - senhän muistaa jo omista koulukokemuksistaan.Arvostus ja opiskelijan näkeminen motivoivat yrittämään parhaansa ja silloin on helpompi edetä myös opinnäytetyön kanssa. Kun joku uskoo, että pystyn suoriutumaan tästäkin vaikka se vaikeaa onkin, tuo usko kannattelee minua yli oman epämukavuusalueeni ja kannustaa suorituksiin, jotka hämmästyttävät itseäkin. Vasta sen jälkeen kannattaa todella paneutua itse opinnäytetyöhön, joka ei välttämättä olekaan enää niin kovin vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, hyviä ajatuksia. Tuo oli mukava muotoilu tuo "pikkusiskon asenne".

      Poista
  2. Ensimmäinen ajatus, jonka minulle tulee mieleen, on nostaa kissa pöydälle. Sen lisäksi, että puhutaan, mitä tehdään, puhutaan myös, miten tehdään. Puhumalla heti alussa roolit selviksi ja kertomalla, millaisia odotuksia, pelkoja tai toivomuksia osapuolilla on otetaan nämä asiat osaksi yhteistyötä. Matkan varrella voi sitten tarkistaa, miten ohjaaminen ja ohjattavana oleminen on sujunut ja miten sitä voi parantaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kissaa kannatan minäkin pöydälle kehräämään. Ja tärkeä tuo matkan varrella asiaan palaaminen.

      Poista