tiistai 25. maaliskuuta 2014

Puhumisretriitti

Olin ystäväni Marin kanssa Hangossa. Ehdinkin jo edellisessä postauksessa tunnelmoida paikasta, mutta tässä vähän muista asioista matkaamme liittyen.

Meillä on siis ollut tapana lähteä välillä yhdessä reissuun viikonlopuksi. Tapa lähti liikkeelle, kun tutustuimme työn kautta ja ystävystyimme. Meillä oli samantapainen uutta etsivä "mitä-minä-isona-tekisin" -tilanne, ja halusimme vaalia unelmiamme ja puhaltaa liekkiin. Tuntui että asia vaati tilaa ja rauhaa ja päätimme siksi lähteä irti arkiympyröistämme.

Mietimme juuri, että mitä nämä meidän reissut oikein ovat. Mari keksi, että ne ovat puhumisretriittejä.

Missään tapauksessa emme vetäydy hiljaisuuteen, päin vastoin. Puhumme PALJON... Ideana oli kai silloin aikanaan luoda tila, jossa kehitellä ajatuksia tarvittaessa tuntikausien ajan, jäsentää työhön ja ammatillisiin haaveisiin liittyivä ideoita ja kytköksiä, vertailla kokemuksia, kuunnella ja kelailla puolin ja toisin.

Ensimmäisellä kerralla taisimme tehdä jopa muistioita ja asettaa tavoitteita. Nyttemmin olemme vain antaneet asioiden virrata. Puhe liikkuu sinne tänne ja siinä luodataan elämää joka suunnalta. Kaikki ei liity työhön, mutta ehkä esille tulee kuitenkin nimenomaan omia ns. elämää suurempia kysymyksiä ja niiden ympärillä tapahtuvaa mielenliikehdintää.

Jotain "enemmän" näissä reissuissa siis tuntuu olevan: jaettu,  tietoinen yritys ymmärtää asioita tosissaan yhdessä ja keskustella pitkään ja perusteellisesti. Se on siis keskusteluhistorian tietoista rakentamista ystävyydessä, jaetun työhön liittyvän päämäärän ja arvomaailman ympärillä. Siinä on sellainen ajatus, että ei vain yhdessäolo, vaan se yhteinen keskustelu on niin tärkeätä, että sille järjestetään oma tila ja paikka ja sitä halutaan vaalia.

Lisäksi merkitykselliset paikat kiinnittävät keskusteluissa syntyviä muistoja erityisellä tavoilla. Samoin nauttiminen esimerkiksi aterioista.

Joitain samankaltaisia piirteitä on kirjoitusretriitin kanssa:
- ympäristönvaihdos: rauhoittuminen ja arjen touhujen ulottumattomiin siirtyminen
- keskittyvä olotila, ei touhuta muuta tai olla juurikaan etäyhteyksissä minnekään
- mahdollisimman kaunis ympäristö - sekä kulttuuri- että luonnonympäristö
- luonnosta nauttiminen
- mahdollisuus nukkua pitkiä unia, ulkoilla ja levätä
- lupa myös lukea seurassa tai ylipäänsä olla yhdessä hiljaa tarvittaessa
- meditatiivinen käveleminen ja havainnoiminen

Luulen että tässä ei ole sinänsä mitään kauhean poikkeuksellista. Matkustaessa voi varmaan useinkin syntyä tällaisia keskustelutiloja. Ehkä se juttu tässä vaan oli että älysimme tehdä sen oikeassa kohtaa, luoda tällaisen tilan kun tarvitsimme sitä ajatuskehittelyn mahdollisuutta ja uskonvahvistusta omille päämäärille. Siitä on tullut tapa josta haluaa pitää kiinni.

Marin kuvia Hangosta:













Kaikki tämän postauksen kuvat: Mari Käki 

Tässä linkki Marin työkuvioihin

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Miksi Hanko?

Miksi pidän Hangosta? Minulla ei ole mitään suku- tai vastaavia siteitä sinne, se on tullut elämääni sattumalta. Tiedän sieltä joitain ihmisiä, mutta varsinaisesti minulla ei ole (vielä) läheisiä ystäviä siellä. Silti tunnen meneväni ystävälliseen huomaan aina käydessäni.

Joskus mietin: ei kai se nyt NIIN ihmeellinen ollut, onhan kaunista merimaisemaa muuallakin, eikö se nyt ole vähän omituista aina mennä takaisin? Kun ei ole mitään erityistä asiaakaan sinnepäin? Enkä minä osaa edes purjehtia... Ja aina kun palaan, huomaan ajattelevani: ON se ihmeellinen ja täytyihän minun palata!

Niin - miksi? Yritän vastata.

Meri on kaikkialla, sen tuntee, näkee, kuulee, haistaa, aavistaa joka puolella. Se avaa aistit.

Kalliot, hiekkaiset rannat, tuulien vääntämät männyt ovat nekin kaikkialla. Mietin juuri, miten monta kertaa olen astunut Kolalahden rantaan ja ajatellut, että tässä tämä taas on, voisinkohan tällä kertaa kyllästyä tähän samaan rantaan? En ikinä: aina se vaan vie mukaansa. Hanko vie helposti meditatiiviseen kävelytilaan. Kokemus on jotenkin ikään kuin joku laittaisi aistit "päälle" ja kaikki heräisi eloon, ja levottomat ajatukset ja kuhinat vaipuvat taka-alalle. Yhtäkkiä ei ole mitään vaikeuksia AISTIA.


Hangossa horisontti on läsnä, tulee  tunne suorasta kontaktista taivaaseen, avartumisesta, jokin aukeaa myös mielessä.




Pidänköhän hiljaisesta sesongin-ulkopuolisesta Hangosta melkein vielä enemmän kuin kesäisestä? Valoa, aurinkoa, tuulta, ihmeellisiä värisekoituksia taivaan ja meren välillä, erilaisia kosteuden asteita ilmassa, lintuja. Kun puissa ei ole lehtiä, maanpinnan muodot ja rakennukset näkyvät selvemmin.





Koska aistit ovat auki, ja koska Hangossa aina tulee kävelleeksi niin paljon, ruokahalu on hyvä ja syöminen on siellä ihanaa. Jokaisen makukokemuksen äärelle tulee pysähtyneeksi ja olleeksi siitä kiitollinen ja otettu.

Hangossa voi olla onnellinen meditatiivisessa yksinolossa tai kirjoittamismielentilassa, mutta myös jaettu Hanko on hyvä Hanko. Viikonloppuretki on täynnä hetkiä, jolloin sanat loppuvat, sitä vain hihkuu mielihyvästä, kun ei koko ajan viitsi sanoa "ihana"...

Hangossa on paljon poikkeuksellisen kauniita rakennuksia ja historian tuntua  - sekin on omiaan herättämään mietteliään, ihmettelevän ja pohdiskelevan mielentilan.




Hangossa on myös hienoja, lämpimiä vieraanvaraisia ihmisiä, jotka rakastavat kaupunkiaan ja ovat ilomielin valmiita jakamaan sen aina uusien ihmisten kanssa.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Hangoittelua, mutta ei vastaan-

Tänään oli monta keskustelua, joissa tuli sellainen olo, että dialogi ON mahdollista... 

Maailma on sekava ja usein hyvin epätarkoituksenmukainen paikka. Se ei tunnu muodostuvan millään tavoin juohevista tai järkevistä osista. Ihmisten kollektiviset ponnistukset ovat sellaisia, että niiden lopputuloksena on usein järjettömiä asioita ja tuloksia, joita kukaan ei haluaisi.

Mutta ihmisten välisellä vuorovaikutuksella on tästä huolimatta aivan käsittämätön kyky saada asioihin tolkkua, muotoa ja tarinan kaarta. On yhdellä tapaa ihme, että työssä kuitenkin usein ON jotain tuloksia.

**

Parasta tänään on ajatus, että voin nojata toisen ihmisen ajatuksiin, sanoihin, ideoihin - ettei tarvitse puristaa kaikkea yksin. Ja sitten toisaalta: että se mitä minä ajattelen tai sanon, voi sekin tulla ilmoille ja muiden käyttöön.

**

Yhden työpäivän sisällä voi olla koko kirjo.

Innostusta, aloittamista. Väsymistä ja luopumista.
Autenttista kohtaamista ja inhimillistä lämpöä - ja toisaalta mappeja, byrokratian rattaita ja kylmän sinisävyisiä EU-sivustoja...
Hiljeneviä, loppuun taittuvia projekteja.
Kuumeisesti sinkoilevaa ajatusta uuden haaveen perässä.
Jotkut asiat nytkähtävät vihdoin eteenpäin. Jotkut eivät tunnu koskaan pääsevän alkua pitemmälle.
Ensin oli mukamas talvi ja lunta, ja nyt sitten kevät ja lämmintä.


**

Viikonloppuna kohtaan pitkästä aikaa rakkaan Hangon, tärkeän ihmisen seurassa. Mitä muuta voisi toivoa? Olen saanut Hangolta jo yhden kirja-lahjan. Saan varmasti vielä jotain lisää!

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Venyy ja kilpailee

Kaksi asiaa, jotka rassaavat akateemisia yhteisöjä.

Tehtäväntäytöt

Pitkäksi venyvät tehtävien täytöt syövät kohtuuttomasti energiaa yhteisöissä:

Töiden suunnittelu ja hoitaminen on lyhytjänteistä, kaikki  roikkuu odottamisen tilassa. Sijaisen on vaikea myöskään suunnitella toimintaansa kovin pitkälle. Usein tästä voi seurata myös näkymättömiin jäävää lisätyötä eri tahoille - joko tehtäviä hoitaville tai niistä vapaalla oleville.

Tehtäviä hakevat ovat pitkäaikaisen paineen alaisia ja kokevat olevansa arvioitavana silloinkin kun eivät kirjaimellisesti sitä ole. He vertailevat itseään muihin hakijoihin ja kuluttavat paljon energiaa erilaisten hypoteettisten tulevaisuusskenaarioiden miettimiseen ja erilaisiin vaihtoehtoihin varautumiseen. Tehtävän hakemiseen liittyvä mielentila on lyhyissäkin prosesseissa raskas, koska pitää yhtä aikaa psyykata itsensä tavoittelemaan, ja samallla toisaalta olemaan odottamatta liikoja.

Yhteisö usein kohisee tehtäväntäyttöjen ympärillä, kamppailee resursseista ja politikoi - siksi tuntuukin että näissä kisoissa on vaikea kenenkään lopulta voittaa. Pettymykset tehtäväntäytöissä käsitellään joskus todella ikävällä tavalla.

Jatkuva kilpaileminen

Mielenkiintoista miten samat tehtävät voivat tuntua houkuttelevilta tai vastenmielisiltä riippuen siitä, miten ne kehystyvät ja miten ne meille työssä tarjoutuvat, tai tarjoillaan.

Minusta on lapsesta asti ollut vaikea motivoitua minkäänlaisesta kilpailusta. Pikemminkin se on saanut minut jopa melkein lamaantumaan ja luopumaan tekemisestä. Sen sijaan luomistarve tai ajatuksellinen probleema saattoi ja saattaa motivoida pitkäänkin aherrukseen.

Sama nytkin. On kiva kirjoittaa artikkeleita tai muita tekstejä, jos mieltää sen keskusteluna tai viestimisenä jollekin tärkeäksi katsomalleen taholle. Mutta on todella vaikea innostua, jos motivaatioksi pitäisi hahmottaa määrällinen kisa mahdollisimman korkealle rankkeeratuista julkaisuista.

Ihmisillä on erilaisia tapoja käsitellä huonoa motivaatiota, kuten:

Jättää kokonaan tekemättä. Hidastella ja vältellä. Tehdä ja olla pahalla tuulella. Tehdä ja kärsiä. Tehdä ja jättää kesken. Tehdä puolella teholla. Tehdä ilottomasti tai katkerasti. Itkeä ja tehdä.

Kuulostaako tutulta?   Moneen noista olen itse vuosien varrella kompastellut. Minun piti opetella uusi tapa tehdä: etsiä ensin motivaatiota ylipäänsä, sitten vasta kirjoittamista. Olen saanut kirjoitettua paljon enemmän, kun olen antanut itselleni luvan valita julkaisukanavat niin, että ajatukset saa ilmoille nopeammin. Tällä tavalla asiat etenevät ja kehkeytyvät. Ajatuksen virta ei jumita vuosia yhden tutkimustuloksen ympärillä odottamassa refereelausuntoja. Tämä saattaa olla pitkällä tähtäimellä kaikilla kriteereillä mitattuna lopulta tehokkaampaa ja tuloksellisempaa. Näin löytyy sitten myös se aihe, jolla on mahdollisuus kehittyä kohti painavampaakin tieteellistä tulosta.

**

Olen tehnyt viime vuosina paljon käytännön koulutusta, ohjausta ja kehittämistä. Tunne elävästä keskustelusta ja kollektiiviseen ajatteluprosessiin osallistumisesta on ollut helpompi säilyttää, kun kirjoittaminen on ponnistanut näistä prosesseista, tapahtunut lyhemmällä aikajänteellä ja usein suomeksi.

Mutta kyllä kansainvälisen, järeämpien tutkimustulostenkin julkaisemisen voi mieltää henkilökohtaisesti merkityksellisenä viestintänä. Sain hiljattain postia eräältä palautevuorovaikutusta tutkivalta väitöskirjantekijältä rapakon takaa. Hän oli lukenut artikkeleitani neuvomisesta ja palautteesta ohjausvuorovaikutuksessa, ja oppinut niiden avulla jotain, joka oli auttanut häntä eteenpäin omassa tutkimuksessaan. Hän oli lukenut oikeastaan kaiken aiheesta kirjoittamani, ja tuntui hassulta ajatella, että hän on tavallaan kulkenut saman ajatuspolun kuin minäkin, ollut ajatusteni kanssa dialogissa.

Onhan sekin merkityksellistä kommunikaatiota... Sitä on vaan joskus todella vaikea hahmottaa sellaisena. Artikkelin värkkääminen voi kestää melkoisen kauan, vielä kauemmin sen saaminen julkaisuksi asti. Ja palaute tulee, jos tulee...Tutkimuksellisen palon täytyy olla aika suuri, että jaksaa uskoa viestin merkityksellisyyteen, kun kaiku vastaa ehkä vasta vuosien päästä.

Opetuksen kehittämisessä puhutaan koko ajan opiskelijan motivaatiosta ja sen merkityksestä kiinnittäjänä. Puhutaanko välillä opettaja-tutkijan motivaatiosta?

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Toistaitoinen

Työmaalla vaihtui kone uudempaan, samalla uusi Windowsin versio ja muutakin uutta.

Huomasin että kun mikään ei ollut oikealla paikallaan, en osannut ajatella ollenkaan. Koneen asentamisen jälkeen minun piti tehdä yksi työ nopeasti, ja huomasin että löi aivan tyhjää. Olin kuin kala kuivalla maalla. Vaikka mitään ei periaatteessa ollut kadonnut.

Kyse ei olekaan siitä, etteikö asioita lopulta löydä, kun oikein miettii. Vaan siitä että se miettimisaika on aivan liian pitkä! Minulle oli ehtinyt syntyä kolmen vuoden työhistorian luoma täysin paikallinen ruutumaisema, johon olin alkanut "nojata" paljon enemmän kuin olin tajunnutkaan.

Kyse on siitä että kone (sen sisältämät tiedot, tietojen erityinen järjestys sekä siihen liittyvät visuaaliset vihjeet) on todella vahvasti ajattelun jatke, ja se on sitä jollain hyvin kontekstisidonnaisella ja persoonakohtaisella tavalla.

Minulla oli tietty järjestys, tietty näkömuistiin nojaava kartta, siihen liittyviä visuaalisia muistikuvia ja vihjeitä. Osasin toimia hyvin nopeasti juuri siinä ympäristössä, juuri siinä silmän ja käden yhteistyörutiinissa. Nyt on opeteltava ne kaikki uudelleen. Järjestys pitää rakentaa uudestaan, eikä siitä saa enää samanlaista.

Minkähänlaista olisi aikamatkustaa opiskeluaikoihin, kun ajattelun välineet olivat toisenlaiset? Osaisinko toimia siellä enää ollenkaan?

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Skoolauksen paikka

Pitkä taival tekstin kanssa on edennyt siihen paikkaan, että tulevalle kirjalle uskaltaa skoolata. Ohjauskirjani tulee ulos vasta syksyllä, mutta jo nyt voi huokaista, olla hetken aikaa vaan iloinen. Kannatti käydä koko se pitkä matka. Ja kaikki ne kirjoitusretriitit: Hanko täytyy varmaankin mainita kiitossanoissa.


Tähän pisteeseen päästyäni huomaan, että nimenomaan kirjoittamisen kautta löysin lopulta sen oman lokeroni ja "oikean työasennon". Kirjoitin itselleni paikan, tilan ja seuraavan haasteen. Päässä on tilaa uusille asioille.


Muutos kestää joskus tuskastuttavan kauan, vuosia. Siihen voi lakata uskomasta. Mutta sitten kun se on totta, sitä ei mikään riistä.