keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Venyy ja kilpailee

Kaksi asiaa, jotka rassaavat akateemisia yhteisöjä.

Tehtäväntäytöt

Pitkäksi venyvät tehtävien täytöt syövät kohtuuttomasti energiaa yhteisöissä:

Töiden suunnittelu ja hoitaminen on lyhytjänteistä, kaikki  roikkuu odottamisen tilassa. Sijaisen on vaikea myöskään suunnitella toimintaansa kovin pitkälle. Usein tästä voi seurata myös näkymättömiin jäävää lisätyötä eri tahoille - joko tehtäviä hoitaville tai niistä vapaalla oleville.

Tehtäviä hakevat ovat pitkäaikaisen paineen alaisia ja kokevat olevansa arvioitavana silloinkin kun eivät kirjaimellisesti sitä ole. He vertailevat itseään muihin hakijoihin ja kuluttavat paljon energiaa erilaisten hypoteettisten tulevaisuusskenaarioiden miettimiseen ja erilaisiin vaihtoehtoihin varautumiseen. Tehtävän hakemiseen liittyvä mielentila on lyhyissäkin prosesseissa raskas, koska pitää yhtä aikaa psyykata itsensä tavoittelemaan, ja samallla toisaalta olemaan odottamatta liikoja.

Yhteisö usein kohisee tehtäväntäyttöjen ympärillä, kamppailee resursseista ja politikoi - siksi tuntuukin että näissä kisoissa on vaikea kenenkään lopulta voittaa. Pettymykset tehtäväntäytöissä käsitellään joskus todella ikävällä tavalla.

Jatkuva kilpaileminen

Mielenkiintoista miten samat tehtävät voivat tuntua houkuttelevilta tai vastenmielisiltä riippuen siitä, miten ne kehystyvät ja miten ne meille työssä tarjoutuvat, tai tarjoillaan.

Minusta on lapsesta asti ollut vaikea motivoitua minkäänlaisesta kilpailusta. Pikemminkin se on saanut minut jopa melkein lamaantumaan ja luopumaan tekemisestä. Sen sijaan luomistarve tai ajatuksellinen probleema saattoi ja saattaa motivoida pitkäänkin aherrukseen.

Sama nytkin. On kiva kirjoittaa artikkeleita tai muita tekstejä, jos mieltää sen keskusteluna tai viestimisenä jollekin tärkeäksi katsomalleen taholle. Mutta on todella vaikea innostua, jos motivaatioksi pitäisi hahmottaa määrällinen kisa mahdollisimman korkealle rankkeeratuista julkaisuista.

Ihmisillä on erilaisia tapoja käsitellä huonoa motivaatiota, kuten:

Jättää kokonaan tekemättä. Hidastella ja vältellä. Tehdä ja olla pahalla tuulella. Tehdä ja kärsiä. Tehdä ja jättää kesken. Tehdä puolella teholla. Tehdä ilottomasti tai katkerasti. Itkeä ja tehdä.

Kuulostaako tutulta?   Moneen noista olen itse vuosien varrella kompastellut. Minun piti opetella uusi tapa tehdä: etsiä ensin motivaatiota ylipäänsä, sitten vasta kirjoittamista. Olen saanut kirjoitettua paljon enemmän, kun olen antanut itselleni luvan valita julkaisukanavat niin, että ajatukset saa ilmoille nopeammin. Tällä tavalla asiat etenevät ja kehkeytyvät. Ajatuksen virta ei jumita vuosia yhden tutkimustuloksen ympärillä odottamassa refereelausuntoja. Tämä saattaa olla pitkällä tähtäimellä kaikilla kriteereillä mitattuna lopulta tehokkaampaa ja tuloksellisempaa. Näin löytyy sitten myös se aihe, jolla on mahdollisuus kehittyä kohti painavampaakin tieteellistä tulosta.

**

Olen tehnyt viime vuosina paljon käytännön koulutusta, ohjausta ja kehittämistä. Tunne elävästä keskustelusta ja kollektiiviseen ajatteluprosessiin osallistumisesta on ollut helpompi säilyttää, kun kirjoittaminen on ponnistanut näistä prosesseista, tapahtunut lyhemmällä aikajänteellä ja usein suomeksi.

Mutta kyllä kansainvälisen, järeämpien tutkimustulostenkin julkaisemisen voi mieltää henkilökohtaisesti merkityksellisenä viestintänä. Sain hiljattain postia eräältä palautevuorovaikutusta tutkivalta väitöskirjantekijältä rapakon takaa. Hän oli lukenut artikkeleitani neuvomisesta ja palautteesta ohjausvuorovaikutuksessa, ja oppinut niiden avulla jotain, joka oli auttanut häntä eteenpäin omassa tutkimuksessaan. Hän oli lukenut oikeastaan kaiken aiheesta kirjoittamani, ja tuntui hassulta ajatella, että hän on tavallaan kulkenut saman ajatuspolun kuin minäkin, ollut ajatusteni kanssa dialogissa.

Onhan sekin merkityksellistä kommunikaatiota... Sitä on vaan joskus todella vaikea hahmottaa sellaisena. Artikkelin värkkääminen voi kestää melkoisen kauan, vielä kauemmin sen saaminen julkaisuksi asti. Ja palaute tulee, jos tulee...Tutkimuksellisen palon täytyy olla aika suuri, että jaksaa uskoa viestin merkityksellisyyteen, kun kaiku vastaa ehkä vasta vuosien päästä.

Opetuksen kehittämisessä puhutaan koko ajan opiskelijan motivaatiosta ja sen merkityksestä kiinnittäjänä. Puhutaanko välillä opettaja-tutkijan motivaatiosta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti