tiistai 29. huhtikuuta 2014

Assosioiva puhe ja ajan kokemus

Tänään olin eräässä harvinaisen antoisassa tilaisuudessa, jossa kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.

Mutta ensin yksi juttu. Esitin siellä ajan kokemuksesta ajatuksen, jonka väitin kirjanneeni tänne blogiin. Huomasin kuitenkin, että ei siitä olekaan omaa postausta, vaikka ajatus saattaa ohimennen jossain esiintyäkin. Ja olen muistaakseni siihen tulevaan kirjaan siitä jotain laittanut...

Mutta silti: tässä se ajatus nyt kertaalleen, kun kerran lupasin. Olisi mukava kuulla, ovatko muut kokeneet tällä tavoin.

Minulla on sellainen kokemus, että ajan kokemukseen vaikuttaa se, miten assosiatiivista, kokemuksellisesti rikasta tai moniulotteista keskustelu on.

Tarkoitan esimerkiksi sitä, että keskustelussa käytetään paljon vapaata assosiaatiota, eli ajatukset saavat puheenvuorojen välillä siirtyillä väljästi aiheesta toiseen, sen mukaan mitä kellekin tulee mieleen. Voidaan antaa henkilökohtaisten mielteiden laajentaa näkökulmia ennakoimattomiin suuntiin. Tai keskustelu käyttää ylipäänsä hyvin laajaa skaalaa inhimillisestä kokemuksesta -- voidaan puhua ajatuksista, unista, kehollisista kokemuksista, muistoista, mistä tahansa mieleen tulevasta. Voidaan siirtyä älyllisestä, käsitteellisestä suoraan keholliseen tai intuitiiviseen. Eli ylipäänsä liikuskellaan kokemuksen koko skaalalla, aistit ja kanavat ovat auki sisään ja ulos.

Silloin ainakin minulle tulee tunne, että aikakokemus ikään kuin laajenee, tulee tunne verkkaisesta, pysähtyneestä ja moneen suuntaan aukeavasta ajasta. Kiireen tunne häviää kokonaan.

Sitten kun taas ollaan hyvin rajatusti tietyssä diskurssissa ja yritetään edetä lineaarisesti kohti jotain lopputulemaa tai pysyä tietyn kehyksen sisällä, aika tuntuu juoksevan nopeasti.

Tein tämän havainnon "laajenevasta" ajasta ensi kertaa omassa työnohjaajakoulutuksessani (Metanoia-instituutti), jossa käytettiin ns. insight-työskentelyä. Siinä hyödynnetään ryhmätilanteessa samantyyppistä vapaata assosiaatiota kuin psykoanalyysissä, ja samasta psykodynaamisesta ajattelusta se ponnistaakin. Insight-työskentely oli yksi tapa tutkia ryhmän todellisuutta.

**

Aikakokemus on laadullisesti muuntuva asia. Tätä mietin, kun aina uudelleen todistan, miten ihmiset onnistuvat laajentamaan aikataskuja työpäivässään työnohjauksen avulla. Työnohjaus on vain puolitoistatuntinen  kerran kolmessa, neljässä viikossa. Silti se laajenee kokemukselliseksi keitaaksi, jossa virkistytään ja tulee tunne läsnäolosta ja laajenevasta aikakentästä. Hidastava, kuunteleva, ihmettelevä ja havainnoiva ote mahdollistaa dialogin ja muuntaa kokemusta ajasta.

Kiire hahmotetaan usein kvantitatiivisena asiana, tuntien tai minuuttien puutteena. Voisiko kiirekokemusta muuttaa laadullisena kokemuksena?  

torstai 24. huhtikuuta 2014

Palautteesta ja nähdyksi tulemisesta

Olen aiemmin miettinyt, että hyvä palaute kirjoittamisen tai muun taidon harjoittamisen ohjaamisessa on sellaista että se ainakin
- tulee ymmärretyksi ja on annettu niin, että toisen on ylipäänsä mahdollista se vastaanottaa
- on rakennettu niin, että se voidaan suhteuttaa meneillään olevaan työskentelyyn
- auttaa ymmärtämään "hyvän" kriteereitä ja sitä miten ne pätevät juuri tähän tekstiin, suoritukseen tai tilanteeseen.

Hyvä palaute voi olla kehuvaa tai korjaavaa, mutta molemmissa tapauksissa arvion tulisi siis olla ymmärrettävä sekä suhteessa kriteereihin, joita tuotokselle asetetaan, että palautteen saajan omaan työskentelyprosessiin.

Kovakin kritiikki voidaan nähdä myös hyväntahtoisuutena ja lojaalisuutena, katsokaa esimerkiksi mitä Kauppis-Heikki kirjoittaa hyväntekijästään Minna Canthista:

"Kuten jokainen huomaa, ei nämä lauseet ole mairittelua, ne ovat jotenkin ankaroita. Mutta siinä se juuri todellinen ystävyys näkyykin, että antaa kovia sanoja yksityisesti, mutta on auttamassa julkisuudessa."

Korjaava kritiikki on siis myös toisen projektien edistämistä. Se on huolehtimista siitä, ettei työ lähde käsistä liian keskeneräisenä maailmalle kolhittavaksi. Kovan  kritiikin voi antaa yksityisesti, mutta samalla asettua tueksi julkisen kohtuuttoman kritiikin kohdatessa.

**

Usein palaute sisältää tuon tuotokseen kohdistuvan arvion, kiittävän tai korjaavan. Mutta palautteella on toisenlainenkin funktio. Joskus puhutaan peilaavasta palautteesta, kun tarkoitetaan sellaista palautetta, josta käsin palautteen saaja voi katsoa toimintaansa kuin peilistä.

Sellaisessa palautteessa ei ole edes pakko olla mukana arvioita: tämä oli "hyvää", tämä oli "huonoa". Sen ydin on: "näen sinun toimivan näin".

Palautteessa voi olla siis ytimeltään kyse siitä, että joku peilaa minulle takaisin omia pyrkimyksiäni, sitä mitä olen työskentelylläni tavoitellut, mikä on toiminnan ydin tai sen taustalla oleva eetos. Tämä on työelämässä ehkä tärkeintä palautetta, mutta sitä voi olla vaikeata saada esille.

Kun saa tällaista palautetta, tulee se tunne että tulen nähdyksi. Kyse ei ole vain siitä, oliko joku tilanne, tuotos tai toiminta onnistunut vai ei. Kyse on siitä, että joku ymmärtää mistä toiminnassani on kyse, millaisen arvon varassa sitä teen, ja mikä siinä on minulle ominaista, mikä saa minut toimimaan juuri näin.  

Nähdä sekä teot että ihminen ja ymmärtää niiden välinen yhteys. 

**

Tiedän kokemuksesta, että tällainen palaute oikealla hetkellä voi kääntää asioiden suuntaa ratkaisevalla tavalla.

Tällainen palaute, peilaus, nähdyksi tuleminen, on oikeastaan ihmiseksi kasvamisen edellytys.

Ja ihmise kasvamisen.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Kevät, kevät


Onnellisia kotipäiviä, kevättä ja (vihdoin) puhtaita ikkunoita. Kirjoittamista, kirjoja ja pitkiä kävelyitä. 

Hyvää pääsiäistä!





keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Ihmettelyjä dialogin jäljiltä

Kyllähän ihminen muuttuu, viisastuukin. Mutta yhdellä tapaa kaiken aloittaa aina alusta. Tai paremmin sanottuna: sitä on joka hetki alussa. Jokainen hetki on alku, jokainen hetki on nyt.

Olen mukana yhdessä porukassa, jossa tutkitaan dialogia. Tutkitaan sen mahdollisuuksia, katsotaan mitä voisi olla.

Tämä peili ei ole pelkästään miellyttävä - siinä joutuu vastakkain eniten ehkä juuri itsensä kanssa. Mitä uskoin tietäväni vuorovaikutuksesta ja kommunikaatiosta, saatan joutua kyseenalaistamaan. Mitä kuvittelinkaan itsestäni -- saatan tuuskahtaa nenälleni ennen kuin huomaankaan.

Sitten kun on siellä nenällään, lattiatasolla ja katselee maailmaa sieltä: no, ei se huono näkökulma ole sekään. Siitä pääsee sitten ylös.

Tyhmyys mahtuu viisauden sisään. Pienuus suuruuden sisään. Vai oliko se toisinpäin...

**

Haluaisin joka päivä muistaa tämän: ihminen on pieni ja sellaisena pysyköön. Yhdessä olemme suuria.

**

Dialogisessa hetkessä tai sen etsinnässä on tämä taika. Inhimillinen perspektiivi. Kun sen avulla katsoo uudelleen arjen touhuja, kaikkia niitä puuskia, vimmoja ja sotkuja, solmuja ja tuoksinoita - eivät ne ehkä katoa minnekään, mutta jokin perspektiivissä muuttuu.

Ja tajuaa oman rajallisuutensa ja samalla sen käsittämättömän avaruuden, joka aukeaa ihmismielten välisessä tilassa.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

"Kokeile tätä" - haasteista ja niiden keveydestä

Nyt valittamiset sikseen, ja aivan toiseen aiheeseen.

Liityin facebookin lankkuhaasteeseen, siinä pitäisi kuukaudessa päästä 5 minuuttiin lankussa. Tulin vasta yli puolenvälin mukaan aloitusajalla 1:10, joten katsotaan nyt. Jostain syystä lankun tekeminen onnistuu paljon paremmin tällaisen haasteen kanssa kuin vain "ylipäänsä".  Tässä ohje ja facebookin haastesivulta tarkemmat ohjeet. Haaste loppuu jo 17.4. mutta voihan sitä omaa leikkiä jatkaa pidempään.

Minua kiinnostaa tämä ilmiö, että hyvien tapojen rakentaminen elämään onnistuu helpommin kun niistä rakentaa tällaisen haasteen, leikinomaisenkin asian, tyyliin "kokeile tätä ja katso mitä tapahtuu". "Tipaton tammikuu", "herkuton helmikuu", "kuukausi ilman somea". Tai: "kirjaa joka päivä illalla mistä olet kiitollinen". "Tarkkaile hengitystäsi joka päivä viiden minuutin ajan0." "Kävele töihin kolme kertaa viikossa". "Sano joka päivä viisi myönteistä asiaa työkaverillesi". Tai laske askelmittarilla montako askelta päivän aikana keräät. jne.jne.



Hyvä arki koostuu eniten nimenomaan hyvistä rutiineista, tavoista joita ei tarvitse erikseen miettiä tai ryhtyä tekemään, joihin ei tarvitse itseään ajaa tai pakottaa, koska ne sujuvat itsestään. Silloin kun pitäisi luoda uusia tapoja, uusia hyviä rutiineja, alkuun pääseminen voi olla todella vaikeaa. Ehkä tämä leikin varjolla aloittaminen on se konsti, jolla asiaan tulee hauskaa keveyttä.

Minun on ainakin joskus vaikea tehdä asioita vain siksi, että "ne ovat minulle hyväksi". Siinä on mukana velvollisuuseettinen vire, josta kaipaa lepoa -- ehkä siksi että työssä ja arjessa muutenkin velvoittuu niin paljon. Sitten kun on omissa oloissaan, ei haluaisi velvoittua. Siksi elämää tervehdyttävien mindfulness- terveys- liikunta ym. juttujen rakenteleminen tuntuu työläältä. Ei jaksa mitään "projekteja":

Mutta kun niistä tulee leikkiä, ehkäpä psykologinen este häviää? Projektista tulee jotenkin vähemmän mahtipontinen. Tehtävä muuttuu konkreettisemmaksi ja siihen tulee jokin leikillisyyden ulottuvuus. Huomio on ehkä hieman vähemmän siinä mihin pitäisi päästä, ja enemmän siinä itse tekemisessä.

Toinen puoli on se, jos haasteessa tai kokeilussa on mukana muita. Se tekee leikin vielä hauskemmaksi, ellei sitten muuta sitä liian kilpailevaksi. Tai no, ehkä tässä asiassa ihmiset ovat erilaisia. Joistakin kilpailu on vielä hauskempaa. Minä itse inhoan kilpailemista ja se vie minulta viimeisetkin innostukset.

Tämä uusien rutiinien rakentaminen "kevyellä kädellä" on, tai voisi olla, myös työnohjauksen keino tai työmuoto. Olen alkanut miettiä, että se voisi olla vielä hieman tärkeämpikin juttu... Olen käyttänyt sitä työskentelyssä vain satunnaisesti ja kokeillen, usein vain silloin kun se tuntuu nousevan ohjattavista itsestään. Olen alkanut miettiä että se voisi olla yksi tapa vaikuttaa työnohjaustapaamisten väliseen aikaan. Se on itse asiassa tärkeintä työnohjausaikaa - se kaikki mitä tapahtuu sessioiden välillä.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Saanko vielä valittaa?

Vieläkin tästä valittamisesta... Nyt kun olen herkistynyt asialle, huomaan miten paljon sitä tapahtuu. Miten usein työpaikan keskustelut ovat valituksia jostain tahosta. Tai kun kuuntelee keskusteluja aamubussissa, miten usein kyse on siitä, että joku sielläkin selventää, kuka on taas tunaroinut, kuka ei ymmärrä mikä on homman nimi, kuka on hoitanut asioita väärin ja mikä on maailmassa rempallaan.

Älkää käsittäkö väärin. En aja takaa sitä, että pitäisi olla POSITIIVINEN ja että työelämässä ei saisi valittaa! En ylipäänsä harrasta termiä "positiivinen ajattelu", en ainakaan minään kattavana selitysmallina tai toimintaohjeena! Koko ajatus "positiivisen" ja "negatiivisen"  käyttämisestä tällä tavalla on minusta harhaanjohtavaa. Eli - valittaminen on kanssamme joka tapauksessa. Siitä ei pääse, kuten ei päästä kysymisestä, kannanotoista, kutsuista, kehuista, neuvoista, kiistelystä, kerronnasta, kiittämisestä, tervehtimisestä...

Minusta valittaminen vaan on todella kiinnostava ilmiö. Siitä kuulee sen, miten usein hahmotamme jonnekin vastuullisen tahon, jonka olisi pitänyt järjestää asiat toisin. On kiinnostavaa, kuka tai mikä tämä taho kulloinkin on.  Ja on kiinnostavaa, kuinka usein meitä ylipäänsä askarruttaa jokin sellainen, jonka katsomme olevan väärin ja tuohduttavaa. Ja minua aina mietityttää, miten valittaja puheessaan asemoi itsensä, esittää itsensä moraalisena toimijana. Sellainen viesti siellä pohjalla on. Ja siksi yhdessä valittamalla voi tulla niin kiinteästi liittyneeksi yhteen toisen kanssa.

Ja taas korostan: en esitä näitä havaintoja siksi, että ei saisi valittaa... Yritän havainnoida valittamisen ilmiötä itsessään. Tässä taitaa olla kyse siitä, että haluaisin vielä tutkia valittamista. Yritin aloittaa hiukan asian tutkimista opinnäytteen ohjauksessa, analysoin hieman miten opiskelijat valittavat graduohjaajan luona.

Koska olen koko työurani ajan elänyt erilaisten tieteenalojen, kenttien ja suuntausten välimaastossa, olen silloin tällöin joutunut tilanteisiin, jossa aletaan porukalla valittaa jostain sellaisesta tahosta, joka arvellaan yhteiseksi närkästyksen aiheeksi ja jonka nimissä ollaan ikään kuin "me". Ja sitten huomaan että tunnistan jonkinasteisen kuulumiseni myös tähän valittamisen kohteen merkitsemään joukkoon, tai ainakin huomaan ajattelevani että VOISIN kuulua. Mitä sitä tekisi näissä tilanteissa? Ei halua liittyä valituskuoroon, mutta ei aina myöskään jaksaisi nolostuttaa muita alkamalla tuoda esille että niin, minäkin kuulun tuohon porukkaan jota nyt moititte... Se ei aina tunnu olevan sen arvoista. Olen muutaman kerran avannut suuni ja yllättynyt itsekin miten hankala tilanne siitä voi tulla. Mutta usein, jos ei sano mitään, sekin on teko.

Valittamisessa voi olla suurikin tunnelataus mukana, sekä valittajalla että kuulijoilla tai kanssavalittajilla. Siksi valittamistilanteista, riippumatta siitä miten niihin asennoituu,voi jäädä tunneseuraamuksia mukaan pidemmäksikin aikaa.

Olen todellakin alkanut viime aikoina ymmärtää työnohjauksen arvon tässä aivan uudella tavalla. Siellä voi valittaa niin, että valittamiseen liittyvä moraalinen paketti ja ne erilaiset implikaatiot, joita edellä yritin tunnustella, tulevat puretuksi auki ja rauhassa käsitellyksi. Tai ainakin sitä purkua voi hieman aloittaa, ei sitä tietenkään loppuun saatetuksi saa varmaan koskaan... Lisäksi valittamiseen liittyvä tunnelataus tulee sekin puretuksi eikä jää mieleen ja kehoon siten kuin se joskus arkitilanteissa voi jäädä.

Jos kaikki käy kuten toivon, minulla olisi tulevaisuudessa mahdollisuus tutkia, miten valittaminen toimii työnohjausvuorovaikutuksessa.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Tulossa uusi kirja työnohjauksesta ja tutkivasta otteesta


Mainostanpa tässä kirjaa, joka ilmestynee piakkoin. Ainutlaatuinen paketti työnohjauksen tutkimusta ja käytännössä koeteltua tutkivaa otetta.




Mukana on oma juttuni ohjauksellisista ryhmäinterventioista yliopistossa.  Tarkastelen Campus Conexus-hankkeen aikana toteutettujen ohjauksellisten ryhmien antia osallistujien kokemana ja toisaalta hahmottelen eräänlaista ohjausinterventioiden kehikkoa, jonka avulla voi pohtia, miten erilaisia ryhmäohjauksen menetelmiä kannattaa suunnata ja painottaa.






PAREMPAA TYÖELÄMÄÄ TEKEMÄSSÄ– 
Tutkiva ote työnohjaukseen
Teija Heroja, Arja Koski, Pekka Seppälä, 
Risto Säntti & Aila Wallin (toim.) 2014
360 s, kovakantinen 
Kustantaja United Press Global
ISBN 978-9949-532-40-7
Hinta/EUR: 44,00 (sis. ALV:n)

PS. 3.6. kirja on nyt ilmestynyt! Sitä on saatavilla mm. Työnohjauskonferenssissa Jyväskylässä 12.-13.6.2014


tiistai 1. huhtikuuta 2014

Valittaen todettava

Olen huomannut viime aikoina, että blogissa on käyty lueskelemassa tätä vanhaa tekstiä valittamisesta ja valittamiseen vastaamisesta. Aloin miettiä asiaa taas pitkästä aikaa uudestaan.

Erityisesti pohdin sitä, miten usein työpaikalla lähestytään muita ja otetaan toisesta mittaa juuri valittamisen kautta. Luulen, että teemme sitä usein aivan huomaamatta. Valittaminen tuntuu olevan keino ikään kuin tunnustella, millä tavoin toinen on asemoitunut, liittoutunut ja paikantunut työyhteisöissä. Tunnustellaan, mistä olemme närkästyneitä tai mitä vastustamme, ja millä tavoin mahdollisesti voisimme olla sitä kautta solidaarisia toisillemme. Tavallaan pyydämme, että ole minun kanssani tästä asiasta yhtä tuohtunut, niin silloin voin luottaa sinuun tai saan ehkä sinulta lohtua.

Tässä asiassa on  kaksi puolta. (Tai itse asiassa paljon enemmänkin, mutta nämä kaksi tulevat nyt mieleen...) Joskus tuntuu, että sitä tulee tehneeksi merkittävän sosiaalisen siirron vain sillä, että ei valita jostakusta, ei liity valitukseen mukaan. Voi olla mutkikasta, jos ei halua valittaa mutta ei myöskään suoranaisesti halua alkaa tuomita ja torjua sitä valittamista. Valittamisen yksi ulottuvuus on syyttäminen. Mutta sen toinen ulottuvuus on kärsiminen, kipeä asia joka saa valittamaan ja etsimään myötätuntoa tai toisten tukea. Valittaminen on inhimillistä.

Toinen puoli on sitten se, miten helpottavaa, ja aivan syntisen ihanaa, on joskus valittaa aivan estoitta ja liittyä yhteen sen kautta. Puhua suunsa puhtaaksi ja saada vastakaikua. Olla juuri niin sapekas kuin huvittaa. Se voi olla aivan käänteentekevää.

Valittamisessa on myös jotain pelottavaa. Ehkä siksi että se sisältää niin voimakkaan moraalisen latauksen ja nimenomaan ihmisten hetkellisen asemoimisen "meihin" ja "heihin". Joskus tällaisessa tilanteessa, kun olen joko valittamassa itse tai kuuntelen valitusta, alan miettiä, miltä tuntuisi juuri nyt olla tämän puheen kohteena, kuulla nämä nyt sanotut sanat itsestäni. Tunne on todella epämiellyttävä.

Valittaminen kutsuu aina tilanteen osapuolet, myös hiljaiset kuulijat, esiin moraalisina toimijoina. Se on ehkä syy, miksi valittaminen on niin vaikea laji. On olemassa oikeutettua ja suoraselkäistä valittamista. Ja on olemassa turhaa ja pahansuopaa valittamista. Mistä tiedän millä asialla kulloinkin olen?

**

Päädyn tässä taas samaan ajatukseen kuin niin usein aiemminkin. Valittamista ei voi siivota pois työstä ja elämästä, vaikka onkin tärkeätä, että työyhteisössä osataan puhua muullakin tavalla. Sen kanssa on jotenkin pärjäiltävä. On monta tapaa käsitellä valittamista ja vastata siihen. Joskus valitus on oikeutettu, joskus ei.

Me tarvitsemme ylipäänsä paljon laajemman rekisterin puhuaksemme työstä moraalisen linssin läpi. Tarvitsemme monipuolisia tapoja puhua siitä mitä työ on moraalisena asiana. Mitä olemme moraalisina toimijoina.

Tämä on ollut minulle yksi tärkeimpiä syitä kiinnostua työnohjauksesta. Se edustaa minulle sitä lupaavaa keskustelukulttuuria, jossa tällaisia tapoja voidaan etsiä.