lauantai 5. huhtikuuta 2014

Saanko vielä valittaa?

Vieläkin tästä valittamisesta... Nyt kun olen herkistynyt asialle, huomaan miten paljon sitä tapahtuu. Miten usein työpaikan keskustelut ovat valituksia jostain tahosta. Tai kun kuuntelee keskusteluja aamubussissa, miten usein kyse on siitä, että joku sielläkin selventää, kuka on taas tunaroinut, kuka ei ymmärrä mikä on homman nimi, kuka on hoitanut asioita väärin ja mikä on maailmassa rempallaan.

Älkää käsittäkö väärin. En aja takaa sitä, että pitäisi olla POSITIIVINEN ja että työelämässä ei saisi valittaa! En ylipäänsä harrasta termiä "positiivinen ajattelu", en ainakaan minään kattavana selitysmallina tai toimintaohjeena! Koko ajatus "positiivisen" ja "negatiivisen"  käyttämisestä tällä tavalla on minusta harhaanjohtavaa. Eli - valittaminen on kanssamme joka tapauksessa. Siitä ei pääse, kuten ei päästä kysymisestä, kannanotoista, kutsuista, kehuista, neuvoista, kiistelystä, kerronnasta, kiittämisestä, tervehtimisestä...

Minusta valittaminen vaan on todella kiinnostava ilmiö. Siitä kuulee sen, miten usein hahmotamme jonnekin vastuullisen tahon, jonka olisi pitänyt järjestää asiat toisin. On kiinnostavaa, kuka tai mikä tämä taho kulloinkin on.  Ja on kiinnostavaa, kuinka usein meitä ylipäänsä askarruttaa jokin sellainen, jonka katsomme olevan väärin ja tuohduttavaa. Ja minua aina mietityttää, miten valittaja puheessaan asemoi itsensä, esittää itsensä moraalisena toimijana. Sellainen viesti siellä pohjalla on. Ja siksi yhdessä valittamalla voi tulla niin kiinteästi liittyneeksi yhteen toisen kanssa.

Ja taas korostan: en esitä näitä havaintoja siksi, että ei saisi valittaa... Yritän havainnoida valittamisen ilmiötä itsessään. Tässä taitaa olla kyse siitä, että haluaisin vielä tutkia valittamista. Yritin aloittaa hiukan asian tutkimista opinnäytteen ohjauksessa, analysoin hieman miten opiskelijat valittavat graduohjaajan luona.

Koska olen koko työurani ajan elänyt erilaisten tieteenalojen, kenttien ja suuntausten välimaastossa, olen silloin tällöin joutunut tilanteisiin, jossa aletaan porukalla valittaa jostain sellaisesta tahosta, joka arvellaan yhteiseksi närkästyksen aiheeksi ja jonka nimissä ollaan ikään kuin "me". Ja sitten huomaan että tunnistan jonkinasteisen kuulumiseni myös tähän valittamisen kohteen merkitsemään joukkoon, tai ainakin huomaan ajattelevani että VOISIN kuulua. Mitä sitä tekisi näissä tilanteissa? Ei halua liittyä valituskuoroon, mutta ei aina myöskään jaksaisi nolostuttaa muita alkamalla tuoda esille että niin, minäkin kuulun tuohon porukkaan jota nyt moititte... Se ei aina tunnu olevan sen arvoista. Olen muutaman kerran avannut suuni ja yllättynyt itsekin miten hankala tilanne siitä voi tulla. Mutta usein, jos ei sano mitään, sekin on teko.

Valittamisessa voi olla suurikin tunnelataus mukana, sekä valittajalla että kuulijoilla tai kanssavalittajilla. Siksi valittamistilanteista, riippumatta siitä miten niihin asennoituu,voi jäädä tunneseuraamuksia mukaan pidemmäksikin aikaa.

Olen todellakin alkanut viime aikoina ymmärtää työnohjauksen arvon tässä aivan uudella tavalla. Siellä voi valittaa niin, että valittamiseen liittyvä moraalinen paketti ja ne erilaiset implikaatiot, joita edellä yritin tunnustella, tulevat puretuksi auki ja rauhassa käsitellyksi. Tai ainakin sitä purkua voi hieman aloittaa, ei sitä tietenkään loppuun saatetuksi saa varmaan koskaan... Lisäksi valittamiseen liittyvä tunnelataus tulee sekin puretuksi eikä jää mieleen ja kehoon siten kuin se joskus arkitilanteissa voi jäädä.

Jos kaikki käy kuten toivon, minulla olisi tulevaisuudessa mahdollisuus tutkia, miten valittaminen toimii työnohjausvuorovaikutuksessa.

6 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen aihe jälleen. Oikeastaan jo valittamisen määrittely on aika vaikeaa. Valittamista tuntuu olevan kahta pääluokkaa: valitetaan sille, joka on vastuussa asiasta ja jonka pitäisi muuttaa tilannetta johonkin suuntaan tai sitten valitetaan kanssaihmisille. Kanssaihmisille valittaminen näyttää liittyvän usein siihen, ettei tule kuulluksi muuten. Sillon valitetaan saadusta kohtelusta Kelassa tai muissa organisaatioissa tai ylipäätään asioista, joita tuntuu olevan vaikea muuttaa. Ja sitten se ehkä tavallisin eli valitetaan kanssaihmisistä muille kanssaihmisille.

    Valittaminen voi olla luonteeltaan kritiikkiä, jolloin kerrotaan, että joku asia ei miellytä js syy siihen. Tätä varmasti tarvitaankin, sillä suostuminen kaikkeen ei ole kenenkään etu. Se voi olls myös vihamielists jyräämistä ja panettelua, tosi vahingollista toimintaa siis. Tavallisimmillaan se lienee jonkinlaista paineenpurkua sisäiselle tyytymättömyydelle ja pahalle ololle, jolloin sitä usein nimitetään aiheettomaksi valittamiseksi (kun muualla maailmassa nähdään nälkää jne...). Ymmärsin, että tarkoitat ehkä juuri tätä ns. aiheetonta valittamista?

    Sitä on todella paljon ja siihen tietysti syyllistyy jokainen. Aihe on kiinnostava ja siitä voisi todella saada irti paljon tutkimuksella. Onnea matkaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiva kun kommentoit. Minä tarkoitin valittamista nimenomaan keskustelun tekona, en niinkään sitä onko siihen aihetta vai ei... se onko valitus oikeutettu vai ei, on kovin tulkinnanvaraista.

      Nuo kokemukset joita kuvasin ovat tilanteesta jossa vastuutaho ei ole läsnä. Se onkin luku sinänsä, että valitetaan asiasta vastuulliselle.

      Valittaminen on varmaan muihin ilmiöihin sulautuva asia, itse ajattelen sitä aika konkreettisena keskustelun ilmiönä. Siinä on mukana (näin teknisesti ajatellen, miten keskusteluntutkijat asiaa lähestyvät) a) ikävä tai ei-toivottu tai kärsimystä tuottava asia itselle tai jollekulle muulle (voihan sitä valittaa vaikka omaan lapseen kohdistuneesta asiasta), sitten b) ajatus vastuusta eli siitä että asian tulisi olla toisin ja joku on siitä vastuussa ja c) kuulijalle kutsu linjautua valittamiseen eli tulla ikään kuin kimppaan ja tunnistaa se moraalinen ydin... Sen takia valittaminen on niin mielenkiintoista moraalisen viestinnän näkökulmasta sekä kulttuurisena "ikkunana".

      Ajattelen niin, että valittaminen on keskustelun geneerinen ilmiö jota ei voi siivota pois. Minua kiinnostaa mitä sen kautta ja välityksellä tapahtuu, ja erityisesti kuinka se toimii työnohjauksessa. Kaikki me tosiaan valitamme, siitä on lähdettävä.

      Poista
  2. Aivan, tuo oli tärkeä tarkennus eli nähdä se osana keskustelua. Valittamisen diskurssi, oikeastaan todella mielenkiintoinen ilmiö. Voihan ihmisten välistä yhteyttä luoda niin monella eri tavalla, valittaminen lienee vain yksi niistä. Matkoilla olen tietä kysyessäni esimerkiksi huomannut, että joissakin paikoissa turistin neuvomisesta tulee tällainen ilmiö. Ihmiset vertailevat tietoaan, kiistelevät ja lopulta päätyvät johonkin neuvoon, joka johtaa turistin määränpäähän tai sitten ei :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, tämä postaus on tämmöisen ketjun osa, olisi pitänyt selvemmin linkittää niihin aiempiin, jossa olen määritellyt valittamista tarkemmin. Tuo oli hauska tuo turisti-esimerkki! Ja totta on se, että yhteyttä voi luoda hyvin monella muullakin tavalla kuin valittamalla. Olisi arvokasta nimenomaan tunnistaa niitä tapoja.

      Poista
  3. Kiitos Sanna, kun olet ottanut tämän valittamisen käsittelyyn. Eteeni on viime aikoina tullut monta valitusta valittamisesta ja viittauksia "amerikkalaistutkimuksiin" joiden mukaan valittaminen "sattuu aivoihin". En ole täysin eri mieltä juttujen kanssa, joskus valittaminen on ärsyttävää ja joskus tuntuu, että siitä on tullut jollekin ihmiselle tai yhteisölle vain kertakaikkiaan sellainen totuttu asennoitumisen tapa, jolla kaikki otetaan vastaan. Aivan kuin kysyisi jatkuvasti maailmalta: "Mitähän vikaa tässäkin on ja kenenköhän syy se sitten on?" Ja kyllä täytyy tunnustaa, ettei tuollainen mielentila ole vieras itsellenikään.

    Mutta tosiaan, mikä olisi taitava tapa olla suhteessa valittamiseen? Jos huomaamme, että valittaminen ei ole hyväksi, niin välttämättä ei ole viisainta rynnätä suin päin näkemään sitä kaikkialla ja tuomitsemaan se ja ihmiset jotka valittavat. Sehän on vain valittamisen jatkamista, eli valittamisesta valittamista ja nyt valittamisesta on tullut se vika ja ongelma tässä maailmassa, johon jotkut syyllistyvät. Sellainen lähestymistapa ei kertakaikkiaan tunnu kovin viisaalta.

    Mulle tämä sun juttu oli hyödyllinen, koska et ehdotakaan, että ryhtyisimme valittamispoliiseiksi vaan ehdotat: jos valittaminen on ongelmallista, niin katsotaanpa tarkemmin mitä valittaminen on, tullaan tietoiseksi valittamisesta, missä tilanteissa se nousee, millaisissa keskustelun olosuhteissa, miten se asemoi meidät kun itse valitamme, miten asemoidumme kun kuulemme valitusta. Tällöin valitukseen saa suhteen, jossa se hahmottuu LUONNOLLISENA toimintana, ymmärrettävänä omassa kontekstissaan ja uusia konteksteja luovana.

    Kun valitusta katsoo tähän tapaan, että antaa sille neutraalia, tutkivaa, ihmettelevää huomiota... Eli kiinnostuu siitä, tapahtuu oikeastaan jotain aivan merkillistä: sen voima alkaa kadota. Se onkin vain valitusta. Ei mitään mitä pitäisi nyt hulluna vastustaa ja julistaa sota sitä vastaan (joka saa sen vain vahvistumaan ja varustautumaan järeämmillä aseilla).

    Työnohjauksen voima perustuu minusta osittain juuri tähän: kun suunnataan kiinnostusta, huomiota ja ihmettelyä ongelmallisena pitämäämme asiaan. Kun kääntelemme sitä puolelta toiselle ja mietimme mitä kaikkea siihen liittyy. Ongelma ikään kuin "liukenee", se ei ehkä häviä mihinkään, mutta se lakkaa huutamasta ja palautuu omiin mittasuhteisiinsa. Silloin valittamista tai muuta onglemallista ilmiötä ei tarvitse "kieltää", vaan siihen etsitään viisaampaa, rennompaa, dynaamisempaa ja vähemmän jännittynyttä suhdetta. Tämä tuli mieleeni tuosta, miten kirjoituksen lopussa viittasit ohjaukseen.

    Joten suurkiitos, että olet jaksanut kirjoittaa ja kiinnostua valittamisesta. Se on ainakin itselleni avannut näkökulmia, joiden avulla tutkailla, mikä olisi taitava suhde valittamiseen ja miten voisi itsessäni viljellä sitä, miten voisin muita auttaa viljelemään sitä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mari hienosta pitkästä kommentista. Pidän tuosta muotoilusta "ongelma lakkaa huutamasta ja palautuu omiin mittasuhteisiinsa". Jotain sellaista se voi tosiaan työnohjauksessa olla. Pidän myös ilmauksesta "taitava suhde valittamiseen".

      Olen alkanut jotenkin nähdä tämän vanhan tutun teeman uudella tavalla ja nyt vasta alkanut tajuta miten se vaikuttaa minuun itseeni silloin kun olen valittamistilanteissa mukana, tai silloin kun työnohjaajana sitä käsittelen.

      MInusta tuntuu että siinä on ylipäänsä jotain erityisen merkityksellistä, kun löytää jatkuvasti itsensä ihmettelemästä jotain tuttuna pitämäänsä asiaa. Että jokin tässä aiheessa nyt kutsuu.

      Se on viimeisiä tutkimusaiheita joita ehdin ohjausaineistoni kanssa katsoa... Ehkä se siellä tosiaan kutsuu minua, uudestaan.

      Poista