tiistai 1. huhtikuuta 2014

Valittaen todettava

Olen huomannut viime aikoina, että blogissa on käyty lueskelemassa tätä vanhaa tekstiä valittamisesta ja valittamiseen vastaamisesta. Aloin miettiä asiaa taas pitkästä aikaa uudestaan.

Erityisesti pohdin sitä, miten usein työpaikalla lähestytään muita ja otetaan toisesta mittaa juuri valittamisen kautta. Luulen, että teemme sitä usein aivan huomaamatta. Valittaminen tuntuu olevan keino ikään kuin tunnustella, millä tavoin toinen on asemoitunut, liittoutunut ja paikantunut työyhteisöissä. Tunnustellaan, mistä olemme närkästyneitä tai mitä vastustamme, ja millä tavoin mahdollisesti voisimme olla sitä kautta solidaarisia toisillemme. Tavallaan pyydämme, että ole minun kanssani tästä asiasta yhtä tuohtunut, niin silloin voin luottaa sinuun tai saan ehkä sinulta lohtua.

Tässä asiassa on  kaksi puolta. (Tai itse asiassa paljon enemmänkin, mutta nämä kaksi tulevat nyt mieleen...) Joskus tuntuu, että sitä tulee tehneeksi merkittävän sosiaalisen siirron vain sillä, että ei valita jostakusta, ei liity valitukseen mukaan. Voi olla mutkikasta, jos ei halua valittaa mutta ei myöskään suoranaisesti halua alkaa tuomita ja torjua sitä valittamista. Valittamisen yksi ulottuvuus on syyttäminen. Mutta sen toinen ulottuvuus on kärsiminen, kipeä asia joka saa valittamaan ja etsimään myötätuntoa tai toisten tukea. Valittaminen on inhimillistä.

Toinen puoli on sitten se, miten helpottavaa, ja aivan syntisen ihanaa, on joskus valittaa aivan estoitta ja liittyä yhteen sen kautta. Puhua suunsa puhtaaksi ja saada vastakaikua. Olla juuri niin sapekas kuin huvittaa. Se voi olla aivan käänteentekevää.

Valittamisessa on myös jotain pelottavaa. Ehkä siksi että se sisältää niin voimakkaan moraalisen latauksen ja nimenomaan ihmisten hetkellisen asemoimisen "meihin" ja "heihin". Joskus tällaisessa tilanteessa, kun olen joko valittamassa itse tai kuuntelen valitusta, alan miettiä, miltä tuntuisi juuri nyt olla tämän puheen kohteena, kuulla nämä nyt sanotut sanat itsestäni. Tunne on todella epämiellyttävä.

Valittaminen kutsuu aina tilanteen osapuolet, myös hiljaiset kuulijat, esiin moraalisina toimijoina. Se on ehkä syy, miksi valittaminen on niin vaikea laji. On olemassa oikeutettua ja suoraselkäistä valittamista. Ja on olemassa turhaa ja pahansuopaa valittamista. Mistä tiedän millä asialla kulloinkin olen?

**

Päädyn tässä taas samaan ajatukseen kuin niin usein aiemminkin. Valittamista ei voi siivota pois työstä ja elämästä, vaikka onkin tärkeätä, että työyhteisössä osataan puhua muullakin tavalla. Sen kanssa on jotenkin pärjäiltävä. On monta tapaa käsitellä valittamista ja vastata siihen. Joskus valitus on oikeutettu, joskus ei.

Me tarvitsemme ylipäänsä paljon laajemman rekisterin puhuaksemme työstä moraalisen linssin läpi. Tarvitsemme monipuolisia tapoja puhua siitä mitä työ on moraalisena asiana. Mitä olemme moraalisina toimijoina.

Tämä on ollut minulle yksi tärkeimpiä syitä kiinnostua työnohjauksesta. Se edustaa minulle sitä lupaavaa keskustelukulttuuria, jossa tällaisia tapoja voidaan etsiä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti