torstai 22. toukokuuta 2014

Psykologinen työsopimus

Olen viimeisen vuoden aikana miettinyt paljon  psykologisen työsopimuksen ajatusta. Se on vanha juttu - mutta aina vaan mainio työnohjauksen käsite. Valtaosa työnohjauksen teemoista kumpuaa tavalla tai toisella juuri siitä.

Psykologisella työsopimuksella tarkoitetaan mielikuvia siitä, millaista sitoumusta työssä voi puolin ja toisin odottaa työntekijän ja työnantajan välillä, millaista vaihtoa tähän sitoumukseen sisältyy ja mitä panoksia (muitakin kuin palkkaa ja työtehtävien tekoa) laitetaan peliin. Niin, ja millä tavoin sitoumus ylipäänsä näytetään.

Psykologista työsopimusta ei useinkaan muotoilla ääneen, mutta sen rikkomukset kyllä noteerataan voimallisesti työpaikan konflikteissa, siirtymätilanteissa, eli työsuhteiden alkamisissa, päättymisissä tai työnhakutilanteissa. Ja tietenkin työnohjauksessa.

Joskus psykologisen sopimuksen sisältö on osapuolilla aivan erilainen. Tarvinneeko sanoakaan, että siksipä se avoin vuorovaikutus työssä olisi niin tärkeätä...




Yliopisto-organisaatiossa on piirteitä, jotka tekevät psykologisen työsopimuksen ehkä tavallista mutkikkaammaksi. Tai en tiedä, ehkä ne ovat yhtä mutkikkaita kaikkialla.

Mietin tilanteita, joissa ei ole aivan selvää, kuka johtaa prosessia, johon yksilön työ osallistuu. Tai jokin työprosessi tai toiminta on vasta  alullaan, eikä kuulu kovin selvästi kenenkään tontille. Tai vain jotkut pitävät työprosessiä tarpeellisena, kun taas jotkut toivoisivat koko prosessin olemattomiin. Matriisiorganisaatiossa on aika paljon tilanteita, joissa on epäselvää, johtaako työtä esimies vai "prosessin omistaja". Pahimmillaan alaista vedetään kahteen tai useampaan suuntaan. Tai ei oikein mihinkään suuntaan, sekin on omalla tavallaan tuskallista. Näissä tilanteissa on vaikea hahmottaa, mikä työssä riittää ja mihin vetää raja.




Kun työssä kokee pettymyksen, torjunnan tai tappion, käy niin, että alkaa mielessään personifioida organisaatiota. Mitä epämääräisempi organisaatio ja päätöksenteko on, sen hanakammin mieli alkaa rakentaa fantasioita.

Työyhteisö on paitsi hierakioita ja komentolinjoja, ryhmittymiä ja kumppanuuksia, myös erilaisia julkisia tiloja ja yleisöjä. Pettynyt ihminen kokeekin usein, että "kaikki katsovat", että jokainen  voi olla potentiaalisesti pettymyksen yleisönä ja todistajana. Usein jonkinlainen yleisö onkin olemassa -- kyllä päätöksiä ja tapahtumia aina jokin joukko todistaa -- mutta "kaikki" eivät ole sen joukon jäseniä.

Pettynyt tai kolhun kokenut ihminen haluaa jotenkin selittää tilanteen. Paras selitys on päätös, jolle löytyy perusteluja. Pahin on selityksetön tilanne, josta kukaan ei ilmoittaudu vastuulliseksi. Silloin on helpompi kokea, että organisaatio on kuin pahansuopa henkilö, joka "ei välitä'", "hylkii", "suosii", "tahtoo pahaa" yms.

On tilanteita, joissa vastuu jostain asiantilasta tai seuraamuksesta hajoaa osatekijöiksi, monen asian summaksi, josta kukaan ei oikein suoraan yksin vastaa. Organisaatiot voivat tuottaa ikäviä seuraamuksia, joita kukaan ei yksilönä tarkoita tai toivo. Pettynyt ihminen saattaa ehkä ymmärtää tämän, mutta hänen psykologista sopimustaan korjaa se, jos joku on valmis tulkitsemaan tätä tapahtumaketjua hänen kanssaan.

Psykologista sopimusta korjaa myös se, että on olemassa joku taho - mahdollisimman lähellä päätöstä ja valtaa - joka vastaanottaa hänen pettymisensä. Tämä on sitä nähdyksi tulemista. (Tuo termi on vähän psykojargonia minunkin makuuni, ja viljelen sitä ehkä liikaa, mutta jotain hyvin totta siinä on. Olen alkanut pitää sitä melkein tärkeämpänä kuin vaikka kiittävää palautetta. Ihminen tarvitsee vaikeissa tai vaikeasti hahmotettavissa työn käänteissä realistisen peilauksen - sen että joku "todistaa samaa todellisuutta". Että joku näkee minun toimintani, ja sen mitä tämä tilanne minulle merkitsee.)

On myös tilanteita, joissa joku on ihan oikeasti valinnut tuottaa sen pettymyksen. Silloin psykologista sopimusta saattaa korjata päätöksen perusteleminen ja toisaalta  sen tunnustaminen, että se tuottaa ikäviä seuraamuksia jollekulle.

On tietenkin myös päätöksiä, jotka murtavat psykologisen sopimuksen kokonaan. Sen jälkeen sitä ei oikein korjata millään. Niistä tilanteista voi pahimmillaan syntyä siltojen polttamisia ja karmit kaulassa lähtemisiä.



Olisi hyvä periaate organisaatiossa yrittää huolehtia, että psykologinen sopimus säilytetään aina kun suinkin mahdollista ja vaalitaan sitä silloinkin, kun on pakko tuottaa pettymyksiä. Kukaan ei voi tehdä sellaisia päätöksiä, jotka varmasti kelpaisivat kaikille. Mutta psykologisen sopimuksen eteen voisi aina kuitenkin yrittää tehdä jotain.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Ihanan väsymisen idea

Väsymyksiä on monenlaisia. On olemassa hyvää väsymystä, joka tulee siitä että on rasittanut kehoaan jollain mieluisalla tavalla. Tällainen ihana väsymys, "työn tehnyt olo", voi tulla vaikka pitkästä patikoimisesta tai fyysisestä työrupeamasta, kuten isosta siivous- tai raivausspurtista tai remontoimisesta. Sitä on ihan kuitti mutta samalla tyytyväinen ja kaikkensa antanut.

Mietin sitä, että on olemassa henkistä väsymystä, josta myös tulee työn tehnyt olo. Sellaisen tulee helposti tulkinneeksi negatiivisena asiana, että "apua, nytkö minä uuvuin?" Henkisessä väsymisessä ei kaiketi saa endorfiineja liikkeelle samoin kuin fyysisessä rasituksessa. Silti mietin, voisiko myös henkisen väsymisen kokea joskus ihan myönteisenä asiana - silloin kun tietää että on väsynyt hyvästä syystä ? Siksi että on ponnistellut jonkun asian eteen, kannatellut jotain tai jotakuta, pitänyt jostakusta huolta. Pysynyt lujana, jaksanut jotain tärkeätä.

Joskus pitkän henkisen ponnistuksen jälkeen on aika karu olo, vaikka olisi valinnut sen ponnistuksen hyvästä syystä. Voisiko silloin ajatella että tämä on nyt se "työn tehnyt olo" ja siinä voisi nähdä arvokkaan ponnistelun jäljet?

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Itsestäänselvyyksiä

Kyllä ryhmällä on voimaa. Kerta toisensa jälkeen sitä ihmettelen, vaikka sen pitäisi olla tuttuakin tutumpi asia.

Olen pohtinut sitä viime aikoina paljon, sekä ohjaajana että ryhmän jäsenenä. Se vaan on aina yhtä ihmeellistä, kun saa tukea muilta, kun tulee nähdyksi, kuulluksi, hyväksytyksi. Tai kun jakaa jotain vaikeaa tai merkityksellistä, ja muut ymmärtävät, tukevat, jakavat, kantavat. Tuovat tilanteeseen jotain uutta, tai valaisevat mahdollisia polkuja eteenpäin.

Tämä on tietenkin yksinkertainen perusasia, jonka joka ikinen ohjaustyötä tehnyt tietää. Mutta silti sitä vaan täytyy ihmetellä aina uudestaan.

Ja mikä siinä on että se voidaan saada aikaan lähes minkälaisessa ryhmässä tahansa, pienessä aikataskussa - ja samalla on monia työpaikkoja, joissa se ei toteudu arjen keskellä oikeastaan koskaan?



Toinen asia jonka löytää aina uudestaan, vaikka se pitäisi jo tietää.  Että teksti paranee muokkaamalla!

Kirjani kustannustoimitettu versio on nyt luettavanani. Vaikka se on niin moneen kertaan muokattu ja vatkattu, kustannustoimitettu versio  on parempi, on se... Jokainen korjausehdotus ei tosin aina tarkoita, että korjattu kohta olisi  lopulta huonompi tai että sitä täytyisi muuttaa. Mutta oma näkemys tarkentuu edelleen, kun joutuu vastaamaan uudelleen, vähän eri näkökulmasta, näihin kysymyksiin: Mitä tarkoitat? Miksi juuri tämä sana? Miksi juuri tässä? Onko tämä tarpeellinen...

Sitten pitää tietenkin myös miettiä, milloin muokkaaminen on lopetettava. Jos jatkaisin vielä muutaman kierroksen, saattaisin joutua liian kauas alkupisteestä. Minulle on joskus käynyt niin, että olen ollut varomaton hyväksyessäni toimittajan korjauksia, ajatellut että "antaa mennä". Sitten olen valmista tekstiä lukiessani alkanut ihmetellä, että miten tuossa noin sanotaan, en minä sitä NOIN tarkoittanut, koko ajatushan onkin muuntunut ihan toiseksi kun sana on korvattu toisella.

**

Niin - tavallaan kirjoitustyö on joka tapauksessa aina laskettava käsistä keskeneräisenä. Sen tietää jo valmiiksi, että kun saan valmiin kirjan käteeni, olen jo ajatuksissani muualla. Tiedän että siinä kohtaa tekisin jo monet asiat toisin. Se on vaikeatakin, tietää että näin se väistämättä menee.

Sitten pitää antaa ajan kulua riittävän pitkään.Voikin löytää jotain ihmeellistä. Luin jokin aika sitten uudestaan graduni, josta tuli myöhemmin kirja... Nyt kun aikaa on kulunut melkein 20 vuotta, tavoitinkin aivan suoraan, missä innossa ja vimmassa olin tekstin kirjoittanut. Kaiken naiiviuden läpi tunnistin nyt kirjoittamisen riemun ja löytämisen ilon.  Kunpa vielä joskus voisin olla niin utelias ja heittäytyvä kuin siinä tekstissä uskalsin olla.



Kolmas itsestäänselvyys, jota olen viime aikoina ihmetellyt: miten tärkeätä on että on olemassa ihmisiä, jotka tuntevat historiani. Kohtaamisia tulee aina uusia, ihmisiä voi tulla elämän varrella uusia, ja tuleekin.

Mutta jostain syystä se mistä on kotoisin ja lähtöisin, missä kasvoi ja missä aikuisuuden pohjat muovautuivat - sillä on koko ajan suurempi merkitys. Voi liikuttua äärimmilleen, kun saa viestin kaukaa vuosikymmenien takaa, ja tajuaa että joku muistaa samat asiat kuin minä. Joku toinen todisti samoja tilanteita tai samaa näkymää. Joku muistaa minut sen ikäisenä.

Sitä jotenkin alkaa samaistua omaan elämäänsä.

Hullu ajatus -- mutta se nimenomaan EI ole itsesäänselvyys. Nuorenahan sitä usein haluaisi - ja yrittääkin - olla nimenomaan joku muu. Yrittää irrottautua taustastaan ja etsiä vaihtoehtoja. Toivoa että asiat voisivat mennä sittenkin toisin ja että sen myötä menneisyyskin tulisi toiseen valoon. Yrittää ikään kuin olla eri tarinassa.

Nuoria ihmisiä ja heidän kamppailujaan katsellessa tajuaa, että ihminen voi viettää joskus vuosia samaistumalla toiveminäänsä ja reagoimalla ja tekemällä ratkaisuja sen mukaisesti. Ja kyllä aikuinenkin...

Mutta tosiaan - kun alkaa samaistua omaan elämäänsä sellaisena kuin sen eli, sehän on aika onnellista. Silloin koko historia muuttuu arvokkaaksi, kaikkine sävyineen ja käänteineen.




Ehkä elämässä pitää vaan ylipäänsä löytää joitain asioita uudestaan: hämmästyä niistä, vaikka ihan hyvin tiesikin, että näin on...