sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Itsestäänselvyyksiä

Kyllä ryhmällä on voimaa. Kerta toisensa jälkeen sitä ihmettelen, vaikka sen pitäisi olla tuttuakin tutumpi asia.

Olen pohtinut sitä viime aikoina paljon, sekä ohjaajana että ryhmän jäsenenä. Se vaan on aina yhtä ihmeellistä, kun saa tukea muilta, kun tulee nähdyksi, kuulluksi, hyväksytyksi. Tai kun jakaa jotain vaikeaa tai merkityksellistä, ja muut ymmärtävät, tukevat, jakavat, kantavat. Tuovat tilanteeseen jotain uutta, tai valaisevat mahdollisia polkuja eteenpäin.

Tämä on tietenkin yksinkertainen perusasia, jonka joka ikinen ohjaustyötä tehnyt tietää. Mutta silti sitä vaan täytyy ihmetellä aina uudestaan.

Ja mikä siinä on että se voidaan saada aikaan lähes minkälaisessa ryhmässä tahansa, pienessä aikataskussa - ja samalla on monia työpaikkoja, joissa se ei toteudu arjen keskellä oikeastaan koskaan?



Toinen asia jonka löytää aina uudestaan, vaikka se pitäisi jo tietää.  Että teksti paranee muokkaamalla!

Kirjani kustannustoimitettu versio on nyt luettavanani. Vaikka se on niin moneen kertaan muokattu ja vatkattu, kustannustoimitettu versio  on parempi, on se... Jokainen korjausehdotus ei tosin aina tarkoita, että korjattu kohta olisi  lopulta huonompi tai että sitä täytyisi muuttaa. Mutta oma näkemys tarkentuu edelleen, kun joutuu vastaamaan uudelleen, vähän eri näkökulmasta, näihin kysymyksiin: Mitä tarkoitat? Miksi juuri tämä sana? Miksi juuri tässä? Onko tämä tarpeellinen...

Sitten pitää tietenkin myös miettiä, milloin muokkaaminen on lopetettava. Jos jatkaisin vielä muutaman kierroksen, saattaisin joutua liian kauas alkupisteestä. Minulle on joskus käynyt niin, että olen ollut varomaton hyväksyessäni toimittajan korjauksia, ajatellut että "antaa mennä". Sitten olen valmista tekstiä lukiessani alkanut ihmetellä, että miten tuossa noin sanotaan, en minä sitä NOIN tarkoittanut, koko ajatushan onkin muuntunut ihan toiseksi kun sana on korvattu toisella.

**

Niin - tavallaan kirjoitustyö on joka tapauksessa aina laskettava käsistä keskeneräisenä. Sen tietää jo valmiiksi, että kun saan valmiin kirjan käteeni, olen jo ajatuksissani muualla. Tiedän että siinä kohtaa tekisin jo monet asiat toisin. Se on vaikeatakin, tietää että näin se väistämättä menee.

Sitten pitää antaa ajan kulua riittävän pitkään.Voikin löytää jotain ihmeellistä. Luin jokin aika sitten uudestaan graduni, josta tuli myöhemmin kirja... Nyt kun aikaa on kulunut melkein 20 vuotta, tavoitinkin aivan suoraan, missä innossa ja vimmassa olin tekstin kirjoittanut. Kaiken naiiviuden läpi tunnistin nyt kirjoittamisen riemun ja löytämisen ilon.  Kunpa vielä joskus voisin olla niin utelias ja heittäytyvä kuin siinä tekstissä uskalsin olla.



Kolmas itsestäänselvyys, jota olen viime aikoina ihmetellyt: miten tärkeätä on että on olemassa ihmisiä, jotka tuntevat historiani. Kohtaamisia tulee aina uusia, ihmisiä voi tulla elämän varrella uusia, ja tuleekin.

Mutta jostain syystä se mistä on kotoisin ja lähtöisin, missä kasvoi ja missä aikuisuuden pohjat muovautuivat - sillä on koko ajan suurempi merkitys. Voi liikuttua äärimmilleen, kun saa viestin kaukaa vuosikymmenien takaa, ja tajuaa että joku muistaa samat asiat kuin minä. Joku toinen todisti samoja tilanteita tai samaa näkymää. Joku muistaa minut sen ikäisenä.

Sitä jotenkin alkaa samaistua omaan elämäänsä.

Hullu ajatus -- mutta se nimenomaan EI ole itsesäänselvyys. Nuorenahan sitä usein haluaisi - ja yrittääkin - olla nimenomaan joku muu. Yrittää irrottautua taustastaan ja etsiä vaihtoehtoja. Toivoa että asiat voisivat mennä sittenkin toisin ja että sen myötä menneisyyskin tulisi toiseen valoon. Yrittää ikään kuin olla eri tarinassa.

Nuoria ihmisiä ja heidän kamppailujaan katsellessa tajuaa, että ihminen voi viettää joskus vuosia samaistumalla toiveminäänsä ja reagoimalla ja tekemällä ratkaisuja sen mukaisesti. Ja kyllä aikuinenkin...

Mutta tosiaan - kun alkaa samaistua omaan elämäänsä sellaisena kuin sen eli, sehän on aika onnellista. Silloin koko historia muuttuu arvokkaaksi, kaikkine sävyineen ja käänteineen.




Ehkä elämässä pitää vaan ylipäänsä löytää joitain asioita uudestaan: hämmästyä niistä, vaikka ihan hyvin tiesikin, että näin on...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti