perjantai 29. elokuuta 2014

Tien mutkassa

On ollut merkillinen, suuri siirtymäaika. Olen tyhjentänyt tietokoneen, kirjahyllyjä. Vienyt kirjoja kierrätykseen, heittänyt paperinkeräykseen ja silppuriin uskomattoman paljon paperia. Olen muuttanut viime vuosina työhuonetta verrattain usein, ja joka välissä mielestäni aika rohkealla kädellä tehnyt karsintaa. Silti sitä mappia ja paperia vaan aina kertyy perattavaksi.

Käytännön syistä, ja ehkä myös irtautumisen tunnelmissa, pistin pitkän pätkän akateemista historiaani kierrätyshyllyyn. Tuntuu hyvältä luopua, ja tuntuu hyvältä että se ei ole liian helppoa.



Nämä siirtymät ja muutostilanteet saavat aina minut ihmettelemään, mikä kaikki työn arjessa -- siinä tilanteessa, josta on lähdössä -- on kiinnipitävää, sitovaa, juurruttavaa ja myös  kahlitsevaa. Tai: kuinka irti haluan olla, kuinka irti voisin olla uhraamatta osallisuutta ja jakamista?


Minkä  kaiken kannattelusta vapaudun kun lähden? Mistä kaikesta on ilo vapautua? Miksi kuitenkin ilman muuta haluan jatkaa kiinnittymisiä -- jossakin, ennen pitkää? Minkä suuruisia kannateltavia seuraavaksi olisin valmis ottamaan? Mitkä kantamukset sopisivat minun hartioihini ja missä minusta olisi eniten hyötyä, niiden asioiden kannalta joita pidän tärkeimpinä?

**

Eräs kollega sanoi taannoin jotain sen tapaista kuin että: organisaatiot ovat typeriä vaikka ihmiset voivat olla viisaita. Ehkä se mistä mielellään vapautuu (edes hetkeksi) on kaikki se monimutkaisuus ja epätarkoituksenmukaisuus, joka liittyy organisaatioihin. Ne ovat välttämättömiä, mutta aina niissä on sisäänrakennettua typeryyttä, jolle on vaikea voida mitään. Niissä tapahtuu usein asioita, joita kukaan ei oikein tarkoita tai toivoisi, mutta ne tapahtuvat silti väistämättä.

**

Ihmiset jotka kiinnittyvät toisiinsa tai kasvavat yhteen, tai jotka valitsevat toisensa yhä uudelleen ja uudelleen, tai jotka haluavat tehdä yhteistyötä -- se on jotain, mistä taas en haluaisi vapautua koskaan.

Tietyllä tapaa kun asiaa katsoo - mitä muuta meillä ihmisillä on kuin toisemme?



**

Tässä kummallisessa siirtymätilassa kirjoittaminenkin on kelluvaa  ja ihmettelevää. Uudet tehtävät ovat vasta edessä ja ajatus ei nyt askartele minkään erityisen parissa. Enemmänkin sitä vain kokee asioita. Hetkittäin tuntuu kuin tarkastelisi itseään yläilmoista, näkisi pienen tikku-ukon (ts. akan. Vai pitäisikö sanoa tikkuhenkilön...) kääntymässä tienmutkassa. Tuolla se nyt menee.

Minua on aina lohduttanut ajatus siitä että ihminen on yksi pieni itikka, joka touhuaa aikansa ja on mielestään merkittävä - ja sitten katoaa. Aina tulee uusia itikoita. Aina oli edeltäviä itikoita.

Itikka on silti tärkeä itikan kavereille - jokainen itikka voi olla jonkun toisen itikan muistossa.




Sain eilisessä kirjajuhlassa rakkaalta ystävältä lahjaksi pienen tähdenmuotoisen korun. Se on "johtotähti"... Luulen että johtotähteni on edelleen se, minkä kirjoitin Ohjauskirjan loppuun: tarvitsemme toisiamme, omaa tietäkin tehdessä - haluan tehdä yhdessä.

4 kommenttia:

  1. Koskettava, ajatuksia herättävä postaus. Vihervaaran Annan hengessä: mutkan takana on varmasti jotakin jännittävää ja ihanaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maria. Ja sinähän sen sanoit - mietin itsekin että miksi tämä "tien mutkassa" tuntuu niin tutulta! Sieltähän se.

      Poista
  2. Ajattelen, että on hyvä aina välillä siirtyä, vaikka aina sitä ei tee vapaaehtoisesti. Itse asiassa tekeeköhän sitä minkäänlaisia oikeasti merkityksellisiä siirtymiä koskaan, ilman että on jollain tavalla pakko. Irrottautuminen on vaikeaa, mutta uskon, että oleellinen pysyy aina mukana. Ja siirtymätilan irrallisuus ja etäältä katselu on ihan erityinen lahja; jotain siitä perspektiivistä ehkä väistämättä kadottaa, sitten kun alkaa taas uudelleen kiinnittyä.

    Itikka-ajatus tuntui minustakin lohdulliselta. Vain itikka mutta silti myös jotain enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Liisa - olen samaa mieltä: Luopuminen on hyvää silloin kun se oikeasti tuntuu luopumiselta.

      Poista