tiistai 30. syyskuuta 2014

Kohtaamisia kuvien kanssa ja ajatuksia muutoksesta: Marika Mäkelän retrospektiivi Sara Hildénillä

Tässä postauksessa liikun sellaisessa maailmassa, josta en ole tottunut kirjoittamaan, ja jossa olen tottunut ajattelemaan, että "en ole hyvä tässä". Se on kuvien ja visuaalisuuden maailma. En tiedä onko tämä en-oikein-osaa -kokemus peräisin siitä, etten mielestäni osaa piirtää tai etten osaa tehdä käsilläni mitään kaunista.  En osaa teknisesti oikein valokuvatakaan, mutta silti otan runsaasti kuvia ja pidän kyllä kuvilla leikkimisestä. Sellaiseksi koen esimerkiksi digitaalisen kuvan muokkaamisen ja elämän pikku juttujen ja hetkien taltioimisen instagramiin, ja ylipäänsä kuvaviestien vaihtelun somessa.

Olen jostain päähän pälkähdyksestä innostuneena teettänyt itselleni työnohjaajan kuvakortit omista valokuvistani. Odottelen jännittyneenä pakettia, johon valitsin lähemmäs 180 kuvaa. En tiedä onko kuvan laatu laisinkaan riittävä, mutta jotenkin alkoi tuntua hurjan hauskalta tehdä sellaistakin. Kun kuitenkin vuosien mittaan on tullut otettua tuhansia ja tuhansia kuvia.  Ehkä sitten myöhemmin kerron ja näytän, mitä sain aikaan. Oli hauskaa kerätä se kuvakansio, katsoa omia kuvia sillä silmällä.

**

Mutta varsinaisesti haluan kertoa näyttelykokemuksesta. Kävin taannoin katsomassa Marika Mäkelän retrospektiivin Sara Hildénillä.


En yleensä jaksa katsoa näyttelyissä kuin pari huoneellista kuvia. Sitten väsähdän, etenkin jos olen katsonut intensiivisesti. Usein kiinnostun vain muutamasta kuvasta, ja muut saavat jäädä pienelle vilkaisulle.

Tässä näyttelyssä olisin halunnut katsoa melkein jokaista kuvaa puoli tuntia! Kuvat tuntuivat puhuttelevan aivan suoraan ja mutkattomasti, niiden kanssa olisi seurustellut vaikka miten kauan.

Sanon heti alkuunsa, että mitkään valokuvat eivät tee niille oikeutta. (Eikä siellä olisi kuvata saanutkaan,) Monet teokset ovat puupinnalle öljyllä maalattuja, ja puuta on kaiverrettu ja koristeltu kimalteilla tai kultavärillä. Ne ovat niin fyysisiä ja eläviä, että ne on pakko nähdä livenä.

Mäkelän kuvissa on usein yhtä aikaa sekä elämäiloa, huumoria ja energiaa että syvää melankoliaa. Ihminen on läsnä sekä biologisena olentona että kulttuuriolentona. Taulut kommunikoivat yhtä aikaa huumaavilla väreillä, koristeellisilla materiaaleilla (kuten metallinhohtoisilla väreillä), reliefimäisen pinnan ja myös tuntuvan työn jäljen kautta. Tauluja katsoessa siis oikein tunsi, että niitä on työstetty koko keholla. Vaikka työt ovat abstrakteja, niissä on myös symbolisia tasoja, jotka ovat hauskasti monimielisiä. Monia kuvia katsoessa mietin, että ne voisivat olla yhtäaikaa soluja tai ihmisen sisuskaluja, kukkia tai eläimiä - tai tieteellisiä kaavioita, jotain ihmeellisiä rakennepiirroksia. Juuri tämän monimielisyyden tai kaksijakoisuuden takia ne tuntuvat pakenevan määritelmiä, vaikka ne samalla tulevat niin suoraan kohti. Ne eivät siis ole sillä tavoin luotaantyöntävän vaikeita, että katsojalle tulisi orpo tai ulkopuolinen olo.

Kuvat ovat niin monitasoisia ja -mielisiä, että niistä on voi katsoa kuin peilistä omaa maailmaansa ja todellisuuttaan. Silti niissä on jokin hyvin selkeä ja varman tuntuinen taiteilijan oma viesti. Jostain syystä ne liikuttivat ja ilahduttivat minua aivan valtavasti, ilman että pystyi ihan selkeästi nimeämään että mikä tunne niistä kulloinkin välittyi. Ehkä se oli yksinkertaisesti Elämä, joka sieltä välittyi. Koin että taiteilija ei yritä tulla minua teoksessa myöskään tungettelevan lähelle, vaan tarjoaa oman maailmansa katsottavaksi, ja minä saan myös rauhassa vetää omat johtopäätökseni. Tunsin itseni katsojana hyvin vapaaksi.

Tunsin myös itseni valppaaksi ja eläväksi kun lähdin näyttelystä. Menin kotiin näyttelykirja mukanani ja päätin käydä katsomassa kuvia vielä monta kertaa uudestaan. Suosittelen näyttelyä lämpimästi!
Näyttelykirjan kannesta
Katsoin myös videon taiteilijasta työnsä ääressä. Minua liikutti kyyneliin asti muutama lause: jotain sellaista kuin että: "Minä saan maalata ihan mitä minä itse haluan. -- Tämä on minun työni, taiteeni, minun rakkauteni".

Eihän taiteilija tietenkään ole eristyksissä eikä itseriittoinen. Mutta hänen on uskallettava sanoa: minun työni. Teen sitä mitä minä haluan tehdä.

Jokin tuossa kovasti puhutteli ja ravisteli minua tässä työn suunnanvaihdoksen tilanteessa. Samoin havainto, että tämä määrätietoinen oman tiensä etsijä oli muuttanut suuntaa hyvin rohkeasti uransa aikana. Näin kai aina käy, kun ihminen uskaltaa kasvaa ja pysyä rohkeana työnsä kysymysten ääressä. Työn jälki muuttuu. Alkuvaiheen työt alakerrassa olivat aivan erilaisia kuin nämä, joista itse eniten pidin. Ehkä ihminen kysyy samaa peruskysymystä koko elämänsä, mutta parhaassa tapauksessa uskaltaa vastata kysymykseen eri ikäisenä eri tavalla. Luulen että itsekin haluan uskaltaa muuttua. Antaa vastauksen ydinkysymykseen viedä uuteen suuntaan.

Pidin myös siitä, mitä Mäkelä sanoi nauhalla kehollisuudesta taiteen tekemisessä. Jos on koko ikänsä maalannut täysillä koko kehollaan, on vanhemmiten hyväksyttävä se, että tekotapa muuttuu. Tehdään siis vanhemmiten käsivarrella, ja sitten lopuksi ranteella, hän totesi.

Ihminen saa vanheta. Se on tärkeä viesti.

**

EDIT: 1.10.2014

Tulihan niitä kuvia melkoinen nippu. Nähtäväksi jää, miten toimivat käytössä. On se vaan ihan hyvä tehdä semmoista mitä ei niin erityisen hyvin osaa. Ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa...


perjantai 19. syyskuuta 2014

Ohjaushaaveita

Tutustuin hiljattain uuteen ihmiseen, jonka kanssa syntyi välitön yhteys. Törmäsimme työn kautta ja sitten myöhemmin päädyimme keskustelemaan laajemminkin lounaan merkeissä. (Kerron tästä kohtaamisesta hänen luvallaan.)

Hän kertoi ammatillisen elämäntarinansa, kuten tällaisissa tutustumistilanteissa usein tehdään. Hän oli ollut hyvin monen tyyppisissä työtehtävissä, monenlaisissa organisaatioissa sekä julkisen sektorin että yritysmaailman parissa, sekä kotimaassa että ulkomailla. Hän kertoi juuri pohtineensa, mikä on ollut se punainen lanka, jonka perässä hän on kulkenut, mikä oli se rooli ja tehtävä, joka häntä oli houkutellut?

Keskustellessamme kävi ilmi, että kaikki tehtävät ja roolit olivat aina olleet tavalla tai toisella ohjauksellisia. Missään niistä ei tainnut nimikkeessä lukea "ohjaus" - mutta ohjauksellista työtä hän oli tavalla tai toisella aina hakeutunut tekemään ja siitä roolista myös nauttinut. Huomasimmekin pian, että meitä yhdisti voimakas vakaumus siitä, että ohjaustyötä kannattaa jäsentää laaja-alaisena ilmiönä ja että ohjausalan ihmisten kannattaisi yhdistää voimansa. Olisi hyödyllistä tunnistaa ohjauskäytäntöjen yhteistä ydintä ja jaettuja kysymyksiä ja löytää vertailun kautta myös ohjauksen rajoja.

On aika hurjaa kun tapaa ihmisen, joka ymmärtää puolesta sanasta, mitä tarkoitat. Jonka mielestä samat asiat ovat tärkeitä. Ja jolla on samantapaisia haaveita.

Yhden niistä haaveista haluaisin lausua tässä ääneen. Se olisi se, että ohjausalan ihmiset kohtaisivat yhteisellä kansallisella foorumilla, kuten ohjausalan konferenssissa. Työnohjaajat, coachit, ura- ja ammatinvalinnan ohjaajat, ohjaavat kouluttajat, ohjaustyön tekijät nuoriso- ja sosiaalityössä ja terveydenhuollossa, opinto-ohjaajat ja oppimisen ohjaajat...


keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Työuran katkosten myönteiset merkitykset

Jatkan postaamista Anu Järvensivun kirjasta Tarinoita suomalaisesta työelämästä, josta kirjoitin jo edellisessä postauksessa.

Katkosten merkitys

Toinen tärkeä asia, joka avasi mielessäni uusia ikkunoita, oli ajatus katkoksen myönteisestä merkityksestä. Järvensivun kertoman mukaan onnen tarinoissa korostuu katkoksen merkitys työelämätarinan "uudelleenkirjoittamisen" tilana. Järvensivun kuvaamissa myönteisissä työelämätarinoissa työuran katkos - vuorotteluvapaa, sairasloma, työttömyysjakso -- on osoittautunut tilaksi, jossa on ollut mahdollista rakentaa uusi, mielekkäämpi suhde työhön ja palata työelämään uudelta pohjalta. Katkos on paikka tulkita uudelleen oman sisäisen tarinan ja työelämän olosuhteiden sekä kulttuuristen resurssien välistä suhdetta, sen "salakirjoitusta".

Omalla taipaleellakin on helppo jälkikäteen nähdä, että jokainen tärkeä työelämää koskeva käänne on ollut seurausta jonkun katkoksen aikana tapahtuneesta uudelleenarvioinnista. Tai ainakin katkos on mahdollistanut niin perusteellisen ajatustyön, että muutos on tullut sysättyä liikkeelle.

Positiivisen psykologian virittämä työhyvinvoinnin ja ns. työnimun tutkimus lähtee ajatuksesta, että mielekäs työ (tai "autenttinen työ", jota käsitettä Järvensivu käyttää) nousee elävästä kytköksestä työtä tekevän ihmisen arvoihin - siihen että hän näkee työssä mieltä ja saa mahdollisuuden rakentaa työpanoksellaan jotain sellaista, joka on tärkeää ja arvokasta. Jos työn muutos on kiihtyvää, työyhteisöt jatkuvasti muuntuvia ja työn sisältämät sidokset koko ajan vaikeammin haltuun otettavia, on hyvinkin ymmärrettävää, että työn autenttisuutta tai mielekkyyttä joutuu ajoittain aktiivisesti etsimään uudelleen.


Katkos välttämättömyytenä?

Nykyään puhutaan jatkuvasti työurien pidentämisestä. En usko, että tämä mitenkään onnistuu, ellei suostuta Järvensivun kehottamalla tavalla arvostamaan katkojen ja ajoittaisen työelämästä sivuun vetäytymisen merkitystä. Ei ainoastaan lepäämisen ja palautumisen tai kehon virvoittamisen näkökulmasta. Vaan nimenomaan sen kannalta, että yksilö voi tulkita tarinansa uudelleen niin, että jokin mielekäs suunta löytyy.

Ihminen joutuu tekemään joskus hartiavoimin töitä muovatakseen uudelleen suhteensa työelämään. (Tai pitäisikö sanoa "yhteiskuntaelämään". Palkkatyö ei tietenkään ole ainoa tapa osallistua siihen.) Tätä uudelleenrakennustyötä pitäisi kunnioittaa ja arvostaa. Sehän takaa sen että ihmisen terveys ja hyvinvointi voivat säilyä, että hän voi olla mukana työelämässä ja osallistua yhteiskuntaan työpanoksellaan. Ei siis ole ylimääräistä luksusta etsiä mielekkyyttä tekemisiinsä ja osallisuuksiinsa. Muuten ihminen vieraantuu. Vieraantumisen hinta on kova.



Työnohjaus "katkoksena"

Katkos mahdollistaa yksilön eletyn ja valitun tarinan sekä olosuhteiden ja kulttuurin tarjoamien puitteiden välisen suhteen uudelleentulkinnan. Eli salakirjoituksen tulkinnan mahdollisuuden.

Järvensivun ajatukset työuran katkoksien hyvistä puolista saivat minut taas kerran ajattelemaan työnohjausta. Työnohjaushan on nimenomaan pienen katkoksen luomista arjen keskelle. Sille on ominaista tuo jatkuva pohdiskelu yksilön tarinan ja "rakenteen" (työelämän olosuhteiden, talouden, kulttuuristen tekijöiden) välissä. Työnohjauksessa pääsee kiinni oman tarinan salakirjoitukseen. Joskus siellä syntyy radikaali uudelleentulkinta.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Tarinoita työelämästä

Luen Anu Järvensivun kirjaa Tarinoita suomalaisesta työelämästä (Työterveyslaitos). Pidän kovasti tutkijan konstailemattomasta kerronnasta, johon on suodattunut pitkä tutkimuskokemus ja -yhteistyö. Kirjoittaja käyttää moniäänistä instrumenttia vaivattomasti. Kirja toimisi mielestäni oivallisena työnohjaajan apuvälineenä.

Kirjassa kuvataan kirjoitettujen työelämätarinoiden aineistoa eri näkökulmista.  48 tarinan aineisto on kerätty vuosina 2011-2012 eri-ikäisiltä naisilta ja miehiltä. Keskeisintä teoksessa on kahden perustarinatyypin tarkastelu: on onnelliseksi rakentuva tarina ja kärsimystarina. Tuntuu yksinkertaiselta, hieman itsestäänselvältäkin. Niin - mutta kahtiajako ei tässä teoksessa ole lattea vaan erittäin kiinnostava. Miksi samoissa olosuhteissa voi syntyä niin erilaisia tarinoita?

Kaksi tarinatyyppiä

Onnellista tarinaa ei leimaa niinkään vastoinkäymisten puute kuin elämänhallinnan ja toimijuuden ulottuvuus. Vastoinkäymisiä kohdataan ja käsitellään, niiden kanssa työskennellään ja sitten niistä edetään ratkaisuihin, jossa oman elämän kannalta suotuisia mahdollisuuksia voidaan kaivaa esiin. Tulevaisuudelta odotetaan jotain myönteistä, vaikka asiat eivät ole välttämättä aina sillä tolalla kuin odotettiin tai toivottiin. Elämän hahmotetaan olevan omissa käsissä siinä määrin, että vaikeissa tilanteissa, kriiseissä tai katkoksissa voidaan etsiä sellaista tulkintaa tai näkökulmaa, josta käsin voidaan jatkaa eteenpäin.

Kärsimystarinassa taas korostuu se, että asiat tuntuvat tapahtuvat olosuhteiden heittelemälle kertojalle, joka valittaa, on vihainen tai katkera, mutta ei pysty muuttamaan positiotaan tai etsimään omalle toimijuudelle uutta tilaa. Kärsivään asemaan siis jäädään, ja usein siitä seuraa katkeruutta. Työelämän tapahtuvat riistävät toimijuiuden kokonaan eikä tulevaisuus näyttäydy mahdollisuuksien kautta.

Salakirjoitus

Järvensivu käyttää jäsennyksensä pohjana Vilma Hännisen teoriaa elämän tarinallisesta jäsennyksestä (ns. tarinallisen kiertokulun teoria). Ihminen toteuttaa tarinansa yhtäältä tietyissä sosiaalis-materiaalisissa olosuhteissa ja toisaalta yhteisön tarjoamissa "merkitysavaruuksissa". Yhteiskunta yhteisöineen ja kulttuureineen tarjoaa siis ne kerronnalliset resurssit, joiden avulla yksilö voi kertoa sisäinen tarinansa siitä mitä hänelle tapahtuu, mitä hän tavoittelee ja miten elämä kutoutuu, ja miksi asiat menevät niin kuin ne menevät.

Yksilön kertoman oman elämänsä tarinan sekä toisaalta yhteisön suomien mahdollisuuksien ja rajoitteiden välinen suhde on osittain piilossa ja arvoituksellinen. Se, miten yksittäinen ihminen muovaa juuri oman tarinansa siinä mahdollisuuksien maisemassa jossa elää - ja se kumpi lopulta tuottaa kumman - on ikään kuin salakirjoitusta, joka jää piiloon, ellei sitä aleta syystä tai toisesta tarkastella ja tutkia.

Ajoittain elämässä tulee kohtia, joissa ihminen voi yrittää tulkinta tätä salakirjoitusta - eli yrittää tietoisesti hahmottaa miten oma elämä rakentui ikään kuin yksilöllisenä responssina olosuhteisiin, miten se meni niin kuin se meni. Mitä tekemistä omilla valinnoilla, reaktioilla ja tulkinnoilla oli sen kanssa, miten asiat ovat. Mitä muita tulkintoja ehkä voisi olla, mitä muita valintoja voisi vielä tehdä. Salakirjoituksen purku ja sen uudelleen tulkinta vaatii aikaa ja voimia ja usein jonkun selkeän sysäyksen. Salakirjoituksen uudelleentulkinta voi myös auttaa muuttamaan elämää. Tästä aiheesta lisää jatkopostauksissa.

Tarinat törmäämässä

On helppo tunnistaa näitä tarinoita omasta ympäristöstä. Työyhteisöt sisältävät näitä tarinoita sekä ääneen lausuttuna, toistettuina ja kiteytettyinä että vihjaten esitettyinä, näytettyinä ja demonstroituina tarinoina. Joskus tuntuu, että ihmiset, jotka ovat hyvin vahvasti sitoutuneet joko onnentarinaan tai kärsimystarinaan, eivät ollenkaan voi ymmärtää toisiaan. Kärsimystarinan kantaja saattaa esimerkiksi uskoa, että onnentarinan kantaja on saavuttanut onnensa jotenkin arveluttavin konstein ja on siten moraaliton. Onnentarinan kantaja taas voi ajatella, että kärsimystarinan kantajan tulisi vain "ottaa itseään niskasta kiinni" ja että tämä valittaa ilkeyttään.

Hitaus

Yksilön työelämätarina ei synny hetkessä. Havaintoja ja tulkintoja, joista tarina rakentuu, kerätään ja hahmotetaan vuosien ajan ja niiden merkityksestä saa kiinni vasta ajan kuluessa. Sortteerattavaa on niin paljon: mikä on työtä ja työpaikkaa, mikä on minua? Minun persoonaani, fysiikkaani, reaktiokykyäni? Mikä on elämänvaihetta, perhettä, kumppania, mikä työkaveria, esimiestä, ammatillista identiteettiä ja ammatillisia sokeita pisteitä? Elämänkulun kontekstiin sijoittuvia asioita ei vaan voi rakentaa millään muulla tavalla kuin hitaasti.

Työelämätarina rakentuu työssä ja työllä - ja sen muuttaminen on myös työtä. Tästä lisää tuonnempana.



Järvensivu, Anu. 2014. Tarinoita suomalaisesta työelämästä. Helsinki: Työterveyslaitos.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Muutoksesta, hartiavoimin

Amerikkalaisissa elokuvissa toistuvasti esitetään työpaikasta lähteminen sellaisen kohtauksen avulla, jossa henkilö menee toimistokoppiinsa, kerää pahvilaatikkoon pari henkilökohtaista tavaraa: valokuvakehyksen, viherkasvin ja jonkun pehmolelun, ja sitten marssii laatikon kanssa toimiston läpi ja ovesta ulos. Mukaan voi liittyä surkeaa tunnelmaa maksimoiva laatikon lipeäminen käsistä tavaroineen tai työnantajan omaisuuden (nitojan tai vastaavan) uhitteleva varastaminen. Idea on kuitenkin että kuvitetaan työpaikasta lähtöä, henkilön asennetta; lähtöön liittyvää sosiaalista tilannetta (muut toimiston ihmiset katsovat, joku ehkä auttaa myötätuntoisesti kun tavarat leviävät pitkin lattiaa tms.). Samalla muistutetaan katsojaa siitä, mitä henkilö jättää taakseen ja mihin toimistoon jäävät ihmiset ovat jäämässä. Toimiston väki markkeeraa myös sitä yleisöä, joka on työn jättäjän mielikuvissa häntä arvioimassa. Onko hän sankari jolle hurrataan (joka uskalsi puhua suunsa puhtaaksi) vai epäonnistunut ressukka.

Minua kummastuttaa aina tämä kohtaus - ihan jo siksi että en osaa kuvitella kenenkään häipyvän yhden pienen laatikon kanssa.

Olen itse nyt siinä työurani uudelleen arvioinnin tilanteessa josta olen enemmän tai vähemmän salaisesti haaveillut jo vuosia. Olen hämmästellyt sitä miten hirveän hitaasti ihminen saa tehtyä uraa uudelleen suuntaavia päätöksiä. Purkaessani loputtomia kirjahyllyjä ja mappirivejä, raahatessani kirjoja kierrätyshyllyyn ja varastoon, erotellessani silppuriin meneviä papereita paperinkeräykseen menevistä - olen kouriintuntuvasti tajunnut, miksi muutos kestää niin kauan. Työssä ollaan kiinni niin monituisin langoin!

Ainakin näin on yliopistotyön kanssa. Akateeminen työ ei ole vain työtehtävä tai projekti. Se on oma sitoumus - se josta kirjoitin edellisessä postauksessa - oma kiinnostukseen perustuva kasvun tie ja siihen kietoutuva akateeminen polku. Ei se aina ole mikään hieno "ura", joskus se on kummallinen kinttupolku tai epämääräinen laduntynkä, joka loppuu umpihankeen. Mutta kuitenkin, sen sitoumuksen solmii itse niin monella eri tavalla, että ei ole ihme että suuntaa ei muuteta hetkessä. Se mikä rakentuu hitaasti, myös purkautuu hitaasti.

Siksi olen tyytyväinen että muutostyöhön kuuluu se fyysinen raskas työ, jossa otetaan mittaa muuttolaatikoista, kierrätyshyllyistä ja paperipinoista. Olen tyytyväinen jokaisesta pienestä päätöksentekotilanteesta, jossa mietin lähteekö tämä vielä minun mukaani vai ei. (Olen myös kovasti iloinen siitä, että kierrättämilleni kirjoille löytyy uusia omistajia. Siinäkin omanlaisensa tyydytyksen tunne: kun kierrättämäni kirjat häviävät nopeasti yliopiston kierrätyshyllystä...!)

Niin - se muutos. Sen verran olen oppinut, että harvat päätökset ovat niin lopullisia, etteikö suunta voisi jonkun ajan päästä taas muuttua uudestaan. Mutta joskus tulee tilanteita, että vanhat syyt eivät enää riitä.


EDIT 30.9.2014:

Totuus on tarua ihmeellisempää. Repivä lähtö on ollut totta Palmenian irtisanotuille . Aiheesta myös mm. täällä.

Viesti tuntuu todellakin olevan: yliopistolainen, älä kohtele työtäsi kutsumustyönä, älä investoi itseäsi, identiteettiäsi siihen, älä rakenna henkilökohtaista työtapaa ja historiaa. Olet täysin korvattavissa...

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Kone käy

Olen täällä katkosajallani totutellut uuteen olotilaan. Nukun pidempään - mutta en mitenkään erityisen pitkään. Istun koneella aivan yhtä paljon kuin ennenkin. Suunnittelemani jokapäiväinen käveleminen on kariutunut harmittavaan polvirikkoon, joka on pitänyt minut aloillani.

Akateeminen minä jatkaa vaikka akateeminen fasiliteetti ja työsuhde puuttuvat ympäriltä. Työtä on koko ajan - kirjoitustyötä, ajatustyötä, keskustelua, kohtaamisia, kutoutuvia suunnitelmia. Jäin miettimään, että miksi kone ei pysähdy, vaikka nyt pitäisi olla sapattiajan rauhaa ja lepoa.

Akateemisista asiantuntijoista sanotaan joskus, että heitä ei pysty johtamaan. Että he eivät suostu johdettaviksi, kun tietävät itse mielestään kaiken paremmin. No, voihan se olla niinkin.

Mutta yksi juttu tässä konkretisoituu. Akateemiseen työhön tullaan tutkijakoulutuksen kautta, jossa opetellaan ihan ensin johtamaan itse itseä. Olen oikeastaan jo gradusta asti johtanut itseäni tutkijapolulla, pistänyt itseni töihin, rakentanut työprosessini itse, etsinyt kysymyksiä ja suuntia. Se taito on opittava, jotta pystyy kasvamaan tutkijana ja uusia haasteita etsivänä älytyöläisenä.

Onhan siinä toki ohjaus mukana, eihän sitä yksin tietenkään tehdä. Mutta tärkeä tulos hyvästä väitöskirjaohjauksesta on oikeastaan juuri se, että tutkija oppii pysyvästi johtamaan omaa työtään oman kasvunsa ja kiinnostuksensa virittämänä. Eli se älyllinen ponnistelu ei palvele vain jotain työtehtävää tai projektia, se palvelee sitä omaa tieteellistä kontribuutiota, jota oma työskentely ja oma ura askel askeleelta kannattelee.

Siksi on niin vaikea suuntautua työhön pelkästään sen perusteella mitä organisaatio tai jokin työtehtävä vaatii tai ei vaadi. Jos organisaatio ja työsuhde katoaa ympäriltä, oma akateemisiin kiinnostuksiin perustuva työprosessi ja luova työskentely silti jatkuu mielessä. Olen akateemisen yhteisön jäsen edelleen, eikä se yhteisökään tiedä että minä olen nyt tauolla.

**

Tästä aukeaa myös erittäin mielenkiintoinen näkymä ja mahdollisuus. Sitähän voi olla akateemisen yhteisön jäsen vaikka ei olisikaan yliopisto-organisaation jäsen. Työskentelynsä voi myös pysyvästi järjestää sillä tavalla, tiedän siitä esimerkkejäkin. Hmm.


maanantai 1. syyskuuta 2014

Sapatille uuden kirjan kanssa, oma kirja maailmalle lähetettynä

Sapattijaksoni alkaa tästä päivästä. Syyskuun ensimmäisenä.  Lähetin nuorison kouluihinsa ja jäin aivan entisten tottumusteni mukaisesti kahvikupin ja tietokoneen ääreen. Odotan mielenkiinnolla mitä oikein tapahtuu.

Löysin itselleni parhaan mahdollisen kaverin tähän tilanteesen: työelämän muutoksia ja katkoksia käsittelevä kirja, jonka on kirjoittanut Työterveyslaitoksen tutkija Anu Järvensivu:  "Tarinoita suomalaisesta työelämästä"(Kirja on tulossa, muttei vielä hyppysissäni.) Minua kiinnostaa kirjan ennakkomainoksen lupaama moniulotteinen näkökulma: miksi joillekin katkoksellisesta taipaleesta voi tulla onnellinen tai voimauttava tarina, joillekin kärsimystä ja kurjistumista? Minkä verran on kohtuullista edellyttää joustoa? Minkä suuruinen joustaminen ja muuntautumiskyky on melkeinpä kansalaisvelvollisuus ja minkä suuruinen silkkaa rääkkiä?

Aion tutustua kirjaan ja käyttää sitä apunani kun yritän katsella yliopistotyötä, yliopisto-organisaatioita ja toimintakulttuureja sekä niihin kietoutuvaa omaa työuraani hieman etäämpää ja ymmärtää mitä seuraavaksi.

isommalla kynällä isompia ajatuksia...?

Tiedän jo hyvin minkä tyyppistä työni saisi olla. Siinä pitää olla sopivassa suhteessa kirjoittamista, tutkimista, opettamista, ohjaamista ja kehittämistä. Riittävä kiinnittyminen johonkin organisaatioon tai työprosessiin, jotta työn mielekkyys säilyy. Riittävä liikkuvuus eri toimintakenttien rajapinnassa ja siten jatkuva vertailun mahdollisuus. Ja toisaalta sellainen ajatuksellinen etäisyys tai perspektiivis, ettei umpeudu minkään tehtävän tai aseman sisään. Mutta sitä en vielä ihan tarkalleen tiedä, mitä oikein "kysyn" -- minkä kysymyksen, uuden näkökulman tai ison teeman perässä liikun. Sen ei tarvitse välttämättä olla uutta tietoa tuottava (akateeminen) tutkimuskysymys, vaikka saahan se sitäkin olla - mutta sen pitää olla oikeasti uteliaisuutta virittävä, jotta motivoituu ponnistelemaan.

Kirjan kirjoittamisen myötä tajusin, että en pelkästään tarvinnut työvälinettä koulutuksiini. Halusin enemmän: halusin esittää puheenvuoron ohjauksesta - aikuiskasvatuksen kentälle. Se kenttä on paljon laajempi kuin tajuammekaan. Ohjauksen toimintamahdollisuudet ovat sitä myös. Unelmani on ainakin se, että aikuisten kasvun, oppimisen ja hyvän yhteiselämän kannalta merkittävät toimijaryhmät ja tahot löytäisivät toisensa joustavammin, kuuntelisivat toisiaan ja oppisivat toisiltaan.

Uusia lukijoita näkyy listalla - tervetuloa! :-) Kirjajulkkareissa kuulin myös monista lukijoista, joita ei näy lukijalistalla, mutta jotka käyvät silti paikalla säännöllisesti. Kiitos teille kaikille - tervetuloa lukemaan juuri sillä omalla tavalla.

EDIT: Järvensivun kirja vaikuttaa mainiolta! Postauksia tulossa aiheesta.