tiistai 30. syyskuuta 2014

Kohtaamisia kuvien kanssa ja ajatuksia muutoksesta: Marika Mäkelän retrospektiivi Sara Hildénillä

Tässä postauksessa liikun sellaisessa maailmassa, josta en ole tottunut kirjoittamaan, ja jossa olen tottunut ajattelemaan, että "en ole hyvä tässä". Se on kuvien ja visuaalisuuden maailma. En tiedä onko tämä en-oikein-osaa -kokemus peräisin siitä, etten mielestäni osaa piirtää tai etten osaa tehdä käsilläni mitään kaunista.  En osaa teknisesti oikein valokuvatakaan, mutta silti otan runsaasti kuvia ja pidän kyllä kuvilla leikkimisestä. Sellaiseksi koen esimerkiksi digitaalisen kuvan muokkaamisen ja elämän pikku juttujen ja hetkien taltioimisen instagramiin, ja ylipäänsä kuvaviestien vaihtelun somessa.

Olen jostain päähän pälkähdyksestä innostuneena teettänyt itselleni työnohjaajan kuvakortit omista valokuvistani. Odottelen jännittyneenä pakettia, johon valitsin lähemmäs 180 kuvaa. En tiedä onko kuvan laatu laisinkaan riittävä, mutta jotenkin alkoi tuntua hurjan hauskalta tehdä sellaistakin. Kun kuitenkin vuosien mittaan on tullut otettua tuhansia ja tuhansia kuvia.  Ehkä sitten myöhemmin kerron ja näytän, mitä sain aikaan. Oli hauskaa kerätä se kuvakansio, katsoa omia kuvia sillä silmällä.

**

Mutta varsinaisesti haluan kertoa näyttelykokemuksesta. Kävin taannoin katsomassa Marika Mäkelän retrospektiivin Sara Hildénillä.


En yleensä jaksa katsoa näyttelyissä kuin pari huoneellista kuvia. Sitten väsähdän, etenkin jos olen katsonut intensiivisesti. Usein kiinnostun vain muutamasta kuvasta, ja muut saavat jäädä pienelle vilkaisulle.

Tässä näyttelyssä olisin halunnut katsoa melkein jokaista kuvaa puoli tuntia! Kuvat tuntuivat puhuttelevan aivan suoraan ja mutkattomasti, niiden kanssa olisi seurustellut vaikka miten kauan.

Sanon heti alkuunsa, että mitkään valokuvat eivät tee niille oikeutta. (Eikä siellä olisi kuvata saanutkaan,) Monet teokset ovat puupinnalle öljyllä maalattuja, ja puuta on kaiverrettu ja koristeltu kimalteilla tai kultavärillä. Ne ovat niin fyysisiä ja eläviä, että ne on pakko nähdä livenä.

Mäkelän kuvissa on usein yhtä aikaa sekä elämäiloa, huumoria ja energiaa että syvää melankoliaa. Ihminen on läsnä sekä biologisena olentona että kulttuuriolentona. Taulut kommunikoivat yhtä aikaa huumaavilla väreillä, koristeellisilla materiaaleilla (kuten metallinhohtoisilla väreillä), reliefimäisen pinnan ja myös tuntuvan työn jäljen kautta. Tauluja katsoessa siis oikein tunsi, että niitä on työstetty koko keholla. Vaikka työt ovat abstrakteja, niissä on myös symbolisia tasoja, jotka ovat hauskasti monimielisiä. Monia kuvia katsoessa mietin, että ne voisivat olla yhtäaikaa soluja tai ihmisen sisuskaluja, kukkia tai eläimiä - tai tieteellisiä kaavioita, jotain ihmeellisiä rakennepiirroksia. Juuri tämän monimielisyyden tai kaksijakoisuuden takia ne tuntuvat pakenevan määritelmiä, vaikka ne samalla tulevat niin suoraan kohti. Ne eivät siis ole sillä tavoin luotaantyöntävän vaikeita, että katsojalle tulisi orpo tai ulkopuolinen olo.

Kuvat ovat niin monitasoisia ja -mielisiä, että niistä on voi katsoa kuin peilistä omaa maailmaansa ja todellisuuttaan. Silti niissä on jokin hyvin selkeä ja varman tuntuinen taiteilijan oma viesti. Jostain syystä ne liikuttivat ja ilahduttivat minua aivan valtavasti, ilman että pystyi ihan selkeästi nimeämään että mikä tunne niistä kulloinkin välittyi. Ehkä se oli yksinkertaisesti Elämä, joka sieltä välittyi. Koin että taiteilija ei yritä tulla minua teoksessa myöskään tungettelevan lähelle, vaan tarjoaa oman maailmansa katsottavaksi, ja minä saan myös rauhassa vetää omat johtopäätökseni. Tunsin itseni katsojana hyvin vapaaksi.

Tunsin myös itseni valppaaksi ja eläväksi kun lähdin näyttelystä. Menin kotiin näyttelykirja mukanani ja päätin käydä katsomassa kuvia vielä monta kertaa uudestaan. Suosittelen näyttelyä lämpimästi!
Näyttelykirjan kannesta
Katsoin myös videon taiteilijasta työnsä ääressä. Minua liikutti kyyneliin asti muutama lause: jotain sellaista kuin että: "Minä saan maalata ihan mitä minä itse haluan. -- Tämä on minun työni, taiteeni, minun rakkauteni".

Eihän taiteilija tietenkään ole eristyksissä eikä itseriittoinen. Mutta hänen on uskallettava sanoa: minun työni. Teen sitä mitä minä haluan tehdä.

Jokin tuossa kovasti puhutteli ja ravisteli minua tässä työn suunnanvaihdoksen tilanteessa. Samoin havainto, että tämä määrätietoinen oman tiensä etsijä oli muuttanut suuntaa hyvin rohkeasti uransa aikana. Näin kai aina käy, kun ihminen uskaltaa kasvaa ja pysyä rohkeana työnsä kysymysten ääressä. Työn jälki muuttuu. Alkuvaiheen työt alakerrassa olivat aivan erilaisia kuin nämä, joista itse eniten pidin. Ehkä ihminen kysyy samaa peruskysymystä koko elämänsä, mutta parhaassa tapauksessa uskaltaa vastata kysymykseen eri ikäisenä eri tavalla. Luulen että itsekin haluan uskaltaa muuttua. Antaa vastauksen ydinkysymykseen viedä uuteen suuntaan.

Pidin myös siitä, mitä Mäkelä sanoi nauhalla kehollisuudesta taiteen tekemisessä. Jos on koko ikänsä maalannut täysillä koko kehollaan, on vanhemmiten hyväksyttävä se, että tekotapa muuttuu. Tehdään siis vanhemmiten käsivarrella, ja sitten lopuksi ranteella, hän totesi.

Ihminen saa vanheta. Se on tärkeä viesti.

**

EDIT: 1.10.2014

Tulihan niitä kuvia melkoinen nippu. Nähtäväksi jää, miten toimivat käytössä. On se vaan ihan hyvä tehdä semmoista mitä ei niin erityisen hyvin osaa. Ei kaiken tarvitse olla niin vakavaa...


4 kommenttia:

  1. Kiitos näyttelyvinkistä, täytyy katsoa, vieläkö ennättäisi ja tuleeko liikuttua siellä suunnassa. Ihanasti sanottu tuo "teen sitä mitä haluan tehdä", kuinka moni meistä pystyy samaan? Muistan itse jossain vaiheessa miettineeni, että pidänkö työstäni aidosti vai siksi, että sitä on kumminkin pakko tehdä. Liikuin ehkä jossakin noiden välimaastossa. Nyt tilanne on toinen ja voin omistautua suurelta osin sellaiselle, mitä todella haluan tehdä. Tosin en varmasti ole vielä selvittänyt itsellenikään, mitä kaikkea se mahtaa tarkoittaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! Ihanaa että sinulla on ollut mahdollisuus kysyä tätä kysymystä ja omistautua asioille, jotka ovat merkityksellisiä. Minä heilun myös välitilassa mutta on mukava havaita että työelämän katkoksessa on mahdollista ainakin ajatella asioita uudella tavalla.

      Poista
  2. Minä olin myös todella vaikuttunut näyttelystä. Tuli sellainen tunne että kuviin oli hiipinyt eemmän kuin niihin oli maalattu. Tietysti me katsomme jokaisessa kuvassa myös itseämme, mitä oma elämämme niihin heijastaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Tähtisade, olipa kiva kuulla että jaoit vaikuttumisen tuntemukset. Tiivistit hyvin sen miltä tuntui : kuviin oli hiipinyt enemmän kuin niihin oli maalattu. Peilaus tuntui hyvin voimalliselta.

      Poista