maanantai 15. syyskuuta 2014

Muutoksesta, hartiavoimin

Amerikkalaisissa elokuvissa toistuvasti esitetään työpaikasta lähteminen sellaisen kohtauksen avulla, jossa henkilö menee toimistokoppiinsa, kerää pahvilaatikkoon pari henkilökohtaista tavaraa: valokuvakehyksen, viherkasvin ja jonkun pehmolelun, ja sitten marssii laatikon kanssa toimiston läpi ja ovesta ulos. Mukaan voi liittyä surkeaa tunnelmaa maksimoiva laatikon lipeäminen käsistä tavaroineen tai työnantajan omaisuuden (nitojan tai vastaavan) uhitteleva varastaminen. Idea on kuitenkin että kuvitetaan työpaikasta lähtöä, henkilön asennetta; lähtöön liittyvää sosiaalista tilannetta (muut toimiston ihmiset katsovat, joku ehkä auttaa myötätuntoisesti kun tavarat leviävät pitkin lattiaa tms.). Samalla muistutetaan katsojaa siitä, mitä henkilö jättää taakseen ja mihin toimistoon jäävät ihmiset ovat jäämässä. Toimiston väki markkeeraa myös sitä yleisöä, joka on työn jättäjän mielikuvissa häntä arvioimassa. Onko hän sankari jolle hurrataan (joka uskalsi puhua suunsa puhtaaksi) vai epäonnistunut ressukka.

Minua kummastuttaa aina tämä kohtaus - ihan jo siksi että en osaa kuvitella kenenkään häipyvän yhden pienen laatikon kanssa.

Olen itse nyt siinä työurani uudelleen arvioinnin tilanteessa josta olen enemmän tai vähemmän salaisesti haaveillut jo vuosia. Olen hämmästellyt sitä miten hirveän hitaasti ihminen saa tehtyä uraa uudelleen suuntaavia päätöksiä. Purkaessani loputtomia kirjahyllyjä ja mappirivejä, raahatessani kirjoja kierrätyshyllyyn ja varastoon, erotellessani silppuriin meneviä papereita paperinkeräykseen menevistä - olen kouriintuntuvasti tajunnut, miksi muutos kestää niin kauan. Työssä ollaan kiinni niin monituisin langoin!

Ainakin näin on yliopistotyön kanssa. Akateeminen työ ei ole vain työtehtävä tai projekti. Se on oma sitoumus - se josta kirjoitin edellisessä postauksessa - oma kiinnostukseen perustuva kasvun tie ja siihen kietoutuva akateeminen polku. Ei se aina ole mikään hieno "ura", joskus se on kummallinen kinttupolku tai epämääräinen laduntynkä, joka loppuu umpihankeen. Mutta kuitenkin, sen sitoumuksen solmii itse niin monella eri tavalla, että ei ole ihme että suuntaa ei muuteta hetkessä. Se mikä rakentuu hitaasti, myös purkautuu hitaasti.

Siksi olen tyytyväinen että muutostyöhön kuuluu se fyysinen raskas työ, jossa otetaan mittaa muuttolaatikoista, kierrätyshyllyistä ja paperipinoista. Olen tyytyväinen jokaisesta pienestä päätöksentekotilanteesta, jossa mietin lähteekö tämä vielä minun mukaani vai ei. (Olen myös kovasti iloinen siitä, että kierrättämilleni kirjoille löytyy uusia omistajia. Siinäkin omanlaisensa tyydytyksen tunne: kun kierrättämäni kirjat häviävät nopeasti yliopiston kierrätyshyllystä...!)

Niin - se muutos. Sen verran olen oppinut, että harvat päätökset ovat niin lopullisia, etteikö suunta voisi jonkun ajan päästä taas muuttua uudestaan. Mutta joskus tulee tilanteita, että vanhat syyt eivät enää riitä.


EDIT 30.9.2014:

Totuus on tarua ihmeellisempää. Repivä lähtö on ollut totta Palmenian irtisanotuille . Aiheesta myös mm. täällä.

Viesti tuntuu todellakin olevan: yliopistolainen, älä kohtele työtäsi kutsumustyönä, älä investoi itseäsi, identiteettiäsi siihen, älä rakenna henkilökohtaista työtapaa ja historiaa. Olet täysin korvattavissa...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti