maanantai 27. lokakuuta 2014

Liikahduksia ajassa

Kävin, hieman yllättäen, Vintage expo-tapahtumassa Tampereen Tullikamarilla. Löysin pian itseni sovittelemasta 50-luvun mekkoja. En oikein tiedä miten siinä niin kävi, mutta ostin yhden mekon. En yleensä löydä kirpputoreilta muuta kuin kirjoja... Enkä todellakaan ole mieltänyt itseäni miksikään vintagevaatteiden harrastajaksi.


No, mekko on hieno ja mukava. Tiedän jo, että siitä tulee luottomekko... Mutta jäin miettimään, mitä muuta siinä oikein tapahtui...  Vaatteet jotenkin liikuttivat minua kovasti. Sovitin kai kuutta mekkoa ja olin kovin otettu niistä.

Ne oli ommeltu hyvin, monet oli tehty niin että niiden kokoa saattoi muuttaa päästämällä saumoista. Kankaat olivat aivan eri tuntuisia kuin nykyvaatteissa. Vaatteissa oli myös yksityiskohtia, joita harvoista vaatteista enää löytää... Omassa mekossa oli mm. taskut joissa oli koristeena pieniä reikäompeleita.


Liikutus liittyy kuitenkin enemmän siihen, että vaatteiden kautta tuntuu syntyvän jokin elävä, koskettava yhteys menneeseen. Siitäkin huolimatta, että joku mekoista saattoi olla myös 50-luvun kaavoilla tehty nykyversio, jäljitelmä... Vaatekappaleen olemuksen ja tunnun myötä saatoin ikään kuin hiukan astua niiden naisten elämään, jotka elivät arkeaan 50-luvulla. En oikein tiedä miksi juuri vaatteista syntyy tällainen tunne... Vanhat tekstiilit, astiat, valaisimet ja huonekalutkin liikuttavat joskus hieman samaan tapaan: "Minun mummolassani oli juuri tuollainen!"




Mutta ehkä vaatteessa on mukana ruumiillisuus erityisellä tavalla. Ja se ajatus että mekko on tehty varta vasten jollekulle, mekon kantaja on mitattu eri puolilta, hän on ehkä sovittanut mekkoa jonkin kerran ennen kuin se on tehty valmiiksi. Ehkäpä siinä ajatuksessa on mukana jotain sellaista, jota ei liitä hienoimpaankaan valmisvaatteeseen?

**

Ja sitten seuraa toinen ajatus: miksihän on nyt erityinen tarve lukea sellaista kirjallisuutta, jossa kuljetetaan perheiden ja sukupolvien ketjuja, pitkiä ajanjaksoja ja historiallisia peilauksia? Ehkä se on sitä, että haen ajallista otetta, jonka avulla olisi helpompi osata katsoa omaa nykyhetkeä jostain kauempaa? Hahmottaen nykyhetken suhteessa aikaan, joka oli, ja aikaan joka ehkä tulee?

Ehkä yritän kysyä, mitä aikaa me oikein nyt elämme, miettiä miten tätä ehkä aikaa katsotaan vuosikymmenten päästä? Miten tämän ajan ydinasiat olivat jo idullaan ja kehkeytymässä vuosikymmeniä sitten? Mitä silloin nähtiin?


sunnuntai 26. lokakuuta 2014

perjantai 24. lokakuuta 2014

Säätöä ja järjestämistä

Sapatin aikaiseen elämään liittyy pari arkipäiväistä mutta aika mukavaa ja elämää tasapainottavaa asiaa.

Olemme perheessä edelleen jatkaneet kirpputoriraivausta - jostain syystä vaatetta, kirjaa ja dvd:tä siirtyy edelleen kirppiskasaan. Miksi se on niin, miksi ei kaikesta luovukaan kerralla?

Se miten tavaroidensa kanssa elää, liittyy tietysti siihen, mitä perheenjäsenten työssä tapahtuu. Kun uskaltaa antaa yhden asian muuttua, monien muiden pienten muutosten virta alkaa. Muutos näkyy myös materiaalisissa asioissa. Tai eihän se ole mikään "myös". Elämähän on aineellista. Materia on sekä ihanaa että kauheaa.

Liityin myös kovin paljon asiaa pohtimatta kampanjaan "Vuosi ilman uusia vaatteita" - aloitin sen myöhässä, enkä ole  oikein miettinyt pysynkö siinä kokonaista vuotta. Olen kesän aikana pienentynyt aika tavalla, ja jossain vaiheessa joudun miettimään, mitä vaateasioille tehdä... Mutta kyllä se kampanja vaan on vaikuttanut! Se on oikeastaan se pieni pysähdys ennen päätöstä. Tarvitsenko todella? No, en. Tulee miettineeksi ostamisen yllykkeitä ja havainneensa ne monesti tarpeettomiksi.



Hauskin juttu oli kirjahyllyn uudelleenjärjestäminen. Päätin jatkaa kirjahyllyä, koska osa työkirjallisuudesta siirtyi kotiin. (En ole muuten ollenkaan katunut sitä, että pistin siitäkin niin paljon menemään yliopiston kierrätyshyllyyn. Ammatillinen uudistuminen saa joskus viimeisen sinettinsä siitä, että uskaltaa antaa pois tietyt kirjat... Lupaan kirjoittaa postauksen, jos koskaan kadun näitä luopumisia.)

Kunnon kirjahylly on sellainen asia, johon mielestäni voi hyvin investoida vähän enemmänkin. Päätin kuitenkin katsoa, löytäisinkö käytettyjä. Ensin löysin sokkelit, sitten lopulta hyllytkin, jotka noudan piakkoin.

Otin kaikki kirjat ulos, hätistelin kirjojen takana pesineet villakoirat ja organisoin kirjat uudella tavalla ja lisäksi vihdoin aakkostin ne. Samalla taas osa siirtyi kirpputorikassiin. Tällä kertaa iskin myös cd-levyihin kovalla kädellä. Nyt on sitten aakkostettu ja uudella tavalla organisoitu kirjahylly, jossa on myös otettu huomioon se, mitä seuraavaksi hankin (ainakin uuden Sirpa Kähkösen) tai mitkä kirjat ovat lainassa. Tällaiseen järjestelmällisyyteen en ole ennen kyennytkään.

Löysin lisäksi joitakin unohtuneita "sohvapöytäkirjoja", joiden katsoin ansaitsevan paikan ihan oikeasti näytillä ja selailtavana. Taide-, sisustus-, sarjakuva- ja kaupunkikirjoja.


Hyllytäydennyksiä odottamassa

Pidän kirjasouvista siksi, että kirjat ovat täynnä muistoja ja historiaa. Pidän erityisen paljon siitä sykähdyksestä, kun tarttuu vanhaan kirjaan todetakseen, että sen paikka on ilman muuta edelleen hyllyssäni. Että niin, sinä vanha ystävä siinä.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Oma tie

Muuallakin keskustellaan nyt yliopistotyön tulevaisuudesta ja yliopistosta työnantajana. Oheisessa Aikalaisen tohtorikoulutettujen vaikeuksia käsittelevässä juttusarjassa oli parikin asiaa, joita jäin pohtimaan. Niistä ensimmäinen:

Minua kiinnosti filosofi Ville Lähteen ratkaisu jäädä vapaaksi tietokirjailijaksi. Hän halusi kirjoittaa itselleen tärkeästä aiheesta (ympäristöfilosofiasta), kirjoittaa vapaammin kuin tieteellisessä genressä on mahdollista ja nimenomaan suomeksi. Hän sanoo haastattelussa muun muassa: "En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin parina viime vuonna. -- Koen olevani lähempänä tietokirjoittajaa kuin tiedekirjoittajaa, sillä tietokirjailijalle sallitaan  vapaampi ilmaisu. On myös helpottavaa, ettei tarvitse osallistua yliopiston muutosahdistukseen tai puida epäoikeudenmukaisia virkanimityksiä."



En ole tehnyt samaa ratkaisua kuin Lähde, mutta tunnistan jotain samoja elementtejä aiemmista liikahduksistani sivuun perinteiseltä akateemiselta polulta. Onnelliseksi tunsin minäkin itseni, kun uskalsin alkaa kirjottaa "eri tavalla" (= blogiin) ja kun kouluttauduin työnohjaajaksi. Samaa onnentunnetta tunnen myös nyt, kun uskalsin ottaa miettimistauon ja torjuin tarjolla olleet epätyydyttävät tavat pusertaa jatkoa akateemiselle työputkelle. Koen itseni vapaammaksi, samalla kuin kuitenkin koen Lähteen tavoin olevani osa akateemista keskusteluyhteisöä. Tulen edelleen  kutsutuksi luennoimaan, keskustelemaan ja vaikuttamaan. Tunnen olevani "omalla paikallani yhteiskunnassa", kuten Lähteenkin kerrotaan asian kokevan.

Mietin jo aiemmin, millaisia ratkaisuja olisi jatkaa akateemista elämää irti yliopisto-organisaatiosta. Tietokirjailijuus on yksi tapa toimia näin. Voisihan sitä olla myös kouluttajuus-työnohjaajuus-tietokirjailijuus...?


Ville Lähde näyttää löytäneen oman tonttinsa ja työmaansa, työn joka on autenttista ja mielekästä. Oli mukava löytää hänen bloginsa ja ajattelin hankkia hänen teoksensa Niukkuuden maailmassa.

Samanhenkisesti itse muovatusta kirjoittavan ihmisen elämänmuodosta on kertonut myös Peilikirjoitusta -blogin  Marja Leena Toukonen.




maanantai 13. lokakuuta 2014

Tieteentekijän puhe

Tieteentekijöiden liiton Vuoden 2014 tieteentekijän Kimmo Svinhufvudin puhe tästä linkistä.

Onnea Kimmolle! Hienoa, että palkitaan yliopisto-opetuksen sekä ohjauksen ennakkoluuloton ja monipuolinen kehittäjä, joka on myös ohjausvuorovaikutuksen tutkija, tietokirjailija, aktiivibloggaaja ja monialainen vaikuttaja.

EDIT:
15.10. tässä yhteenveto Opetus - välttämätön hyvä -seminaarista, joka alkoi Vuoden tieteentekijän palkitsemisella.

Akateemisen työn puntarointia osa III: myönteiset puolet

Edellisissä postauksissa (täällä sekä täällä) yritin miettiä akateemisen työn kuormittavia piirteitä ja tehdä vertailuja akateemisen työn ja freelanceriuden välillä. Mitkä sitten ovat yliopistotyön hyviä puolia, mikä on pitänyt minua kiinni siinä?

Kiinnittyminen tapahtuu hitaasti ja sen purkaminen myös. En nyt puhu siitä, miksi ihmiset tuppaavat kiinnittymään siihen,  mihin ovat jo satsanneet... Puhun siitä miksi edelleen valitsisin yliopiston?

Tärkein asia lienee henkilökohtainen suhde tutkimuksen tekoon, tiedon luomiseen. Vaikka tutkimukselle on nykyisin vähemmän aikaa - samalla kun siihen paradoksaalisesti painostetaan enemmän ja vaativammin kriteerein - se on silti asia, josta luopuminen olisi hyvin vaikeaa. Kuormitustekijänä mainitsin älyllisen vaativuuden, sen että työtehtävä vaatii todella ajatustyötä, ponnistelua, sitkeyttä ja keksimistä. Se on myös työn motivoiva puoli. Akateemisen työn valinnut ihminen pitää vaativuudesta työn ominaisuuteena ja vaatii haasteita.

Tutkimuksen ei kuitenkaan tarvitse olla massiivista, isolla rahalla rahoitettua. Tutkimuksesta voi nauttia yhtä paljon - ellei jopa enemmänkin - silloin kun se on pienimuotoista ja muun sivussa kirjoitettua. Tutkimus on erityisen antoisaa ja kohottavaa myös silloin, kun sitä saa tehdä tärkeästä aiheesta yhdessä monitaitoisen innostuneen porukan kesken.  Silloin työllä tuntuu olevan maksimaalisesti merkitystä.

Toinen tärkeä asia on mahdollisuus vaikuttaa. Monelle ei äkkiseltään näinä aikoina tule mieleen, että yliopistotyössä olisi vaikutusmahdollisuuksia. Mutta jos mietin sillä tavalla, että mistä positiosta käsin voisin eniten vaikuttaa ilmiöön, joka minua kiinnostaa, nousee yliopisto aika korkealle sijalle. Tutkija-opettajan työssä voi vaikuttaa käsitteenmuodostukseen, luoda uutta tietoa ja ylipäänsä löytää uusia kysymyksiä, joiden äärelle saa paljon ihmisiä yhteen. Yliopistossahan kohtaavat paitsi opiskelijat ja tutkija-opettajat opetuksessa ja opinnäytetyössä, myös ns. kentän monenlaiset toimijat tutkimushankkeissa, täydennyskoulutuksessa ja harjoittelutilanteissa.  Yliopistossa voi parhaimmillaan vaikuttaa monen sukupolven oppimiseen; tapaan hahmottaa jotain kohdetta.

Kolmas asia on ympäristö, jossa ihmiset ovat tottuneet käsitteelliseen tarkkuuteen, kriittisyyteen ja perustelemiseen. Tutkimusperustainen perusteleminen on edelleen osa toimintaa ja odotushorisonttia.
Tietystä vinkkelistä tämä tieteen viitekehys voi olla myös eräänlainen hidaste. Vahingoksi käy, kun siihen liittyy ilkeily, ylimielisyys tai toisten dissaaminen. Mutta: liiallinen yksioikoisuus ja kapeakatseisuus on vaaraksi.

Yliopistoja kurjistetaan vimmalla. YT:t jylläävät ja uudistukset romautetaan uupuneiden organisaatioiden niskaan ennen kuin edellisen jäljiltä on noustu edes kontilleen. Yhdistämisiä ja lopettamisia tapahtuu sellaisella tahdilla, että monien työntekijöiden maksama hinta on kova: se maksetaan työuupumisina, pitkinä sairaslomina, työkyvyttömyytenä, vieraantumisena, katkeruutena ja suruna. Uskon että irtisanomisten lisäksi suora aivovuoto tulee jatkossa kasvamaan yliopiston tehtävistä muille yhteiskunnan aloille.

Olisi kiire tunnistaa, millaiset asiat pitävät nykyisen yliopistoväen yliopistossa. Sidokset ovat monilla meistä kaukana omassa tohtorikoulutusajassa asti, niissä vaiheissa joiden kautta aikanaan valitsi akateemisen työn, kiinnittyi siihen  Minua mietityttää myös se, miten tällä hetkellä valmistuvat tohtorit näkevät yliopiston: mikä siinä heitä houkuttelee? Synkistyviä näkymiä on ilmassa paljonkin - onko muunlaisia?

lauantai 11. lokakuuta 2014

Deliberaatio ja haaveilua

Pirkanmaan kunnissa järjestettiin kuluneella viikolla Pirkka 14 -valmiusharjoitus, jossa tutkittiin kuntien valmiuksia selviytyä kyberhyökkäyksen aiheuttamista tietoverkkokatkoksista sekä päivittäistavara- ja energiahuollon katkoksista. Valmiusharjoitus ei näkynyt minun arjessani mitenkään erityisesti, mutta törmäsin sen kautta uutisiin kansalaisraadista ja demokraattisen deliberaation ideaan.

Deliberatiivisen demokratian instituutin sivuilla määritellään deliberaatiota mm. näin: "Demokraattisen päätöksenteon yhteydessä deliberaatiolla tarkoitetaan tasapuolista, eri näkemykset huomioon ottavaa ja parhaiden perustelujen punnitsemiseen pohjautuvaa keskustelua. Siihen liitetään usein synonyymeja kuten julkinen harkinta, puntaroiva keskustelu ja järkeily."

Minun korvaani tämä kuulostaa hyvin samalta kuin dialogi. Huomasin myös, että tässä deliberatiivisessa liikkeessä  - innostuksessa luoda keskustelevia, tasa-arvoisia foorumeita ja verkostoja edustuksellisen demokratian kylkeen ja siten lisätä kansalaisten osallisuutta ja vaikuttamismahdollisuuksia - puhutaan hyvin samanlaista kieltä kuin siinä ohjauksen maailmassa jonka itse tunnen.

**

Jos minä saisin päättää, haluaisin opettaa ohjausta yliopistossa laaja-alaisena toimintakäytäntönä. Unelmissani ohjausta maadoitettaisiin laajasti sen monipuolisiin teoriaperinteisiin sekä sen yhteiskunnalliseen muotoutumiseen. Tutustuttaisiin sen monimuotoisiin toimintatapoihin julkisten instituutioiden, yritysmaailman sekä kansalaistoiminnan piirissä. Harjoiteltaisiin ohjauksen keinoja omassa yhteisössä ja sen ulkopuolella.

Kutsuttaisiin yhteen keskustelukumppaneita eri toiminnan alueilta, joissa tehdään ja kokeillaan asioita aktiivisesti osallisuuden, toimijuuden ja dialogin hengessä. Eli esimerkiksi juuri tällaisia porukoita kuin nämä deliberatiivisen demokratian toimijat. Pidettäisiin koulutus koko ajan avoimena ja "hengittävänä". Vahvistettaisiin kaikessa toiminnassa kokemuksia dialogisuudesta ja yhteistoiminnan mahdollisuudesta.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Akateemisen työn puntarointia osa II

Viime postauksessa ihmettelin sapatilla elävän vapaata ja painotonta oloa, vaikka koko ajan olen keikkailut kirjan kanssa ja pysynyt monenmoisissa verkostoissa kiinni. Määrittelin kuusi asiaa, jotka mielestäni tekevät akateemisesta työstä älyllisesti vaativaa ja kuormittavaa. Pidän kylläkin älyllisestä kuormituksesta työn ominaisuutena - mutta halusin arvuutella, mitä tapahtuu, jos vaihdan ympäristöä kokonaan.

Ylipäänsä haluan mietiskellä, mitä työn eri "vaativuustekijöiden" analysoimisesta irtoaa. Jotkut akateemisen työn piirteet varmaankin liittyvät kaikkeen asiantuntijatyöhön, mutta mielessäni on nyt tässä kohtaa yliopisto vs. freelancerius. Tässä puntaroinnin tuloksia:

* Kakkonen (tutkimusrahoituksen hakemusralli) oli se, josta aloin ensimmäisenä  tinkiä kun työni alkoi saada vahvemmin koulutus- ja ohjaussisältöä ja aloin kehittää sitä puolta ammatillisesti (yliopistopedagogisella koulutuksella ja työnohjaajakoulutuksella ja muilla lyhyemmillä koulutuksilla). Olen sittemmin tietoisesti hakeutunut rooleihin, jossa minun ei tarvitse pyörittää hakemusmyllyä.

* Jos keskittyisin freelancerityöhön työnohjauksessa, valmennuksessa ja koulutuksessa, jäisivät pois myös ykkönen (oikea, ponnistelua vaativa tutkimustyö) ja kolmonen (jatkuva työnkuvan muutos ja sen myötä uuden oppiminen). Freelancerina tai yrittäjänä minun olisi keskityttävä siihen, mitä jo osaan ja mitä voin "monistaa".



* Kuutonen (pahoinvoiva organisaatio) katoaisi, jos omaa organisaatiota ei olisi. Ne rasitukset, joita asiakkaiden organisaatiot tuottaisivat, menisivät viitosen (vaativa ihmissuhdetyö ohjauksessa ja kehittämisessä) laariin. Nelonenkin (jatkuvista organisaatiomuutoksista kuormittuminen) katoaisi - tai se miltä osin se koskettaisi minua, menisi vitosen piikkiin.

* Jäljelle jäisi viitonen.

Mutta, käsi sydämelle. Kestäisinkö kokonaan ilman ykköstä? Jos en, olisinko valmis lusikoimaan kakkosta tähänastista isompia annoksia? Ehkä, jos olisi mukava porukka tukena!

Miten kolmosen puuttuminen vaikuttaisi? Pitkästyisinkö? Jos keskittyisin toistamaan samaa ydintehtävää laajasti, vaikkakin koko ajan uusissa ympäristöissä, mitä tapahtuisi uuden oppimiselle?

Tässä vertailin freelanceriksi jäämistä ja yliopistotyötä. Jos puntaroitavaksi lisää kolmannen vaihtoehdon - työn jossain muussa organisaatiossa kuin yliopistossa - kuvio mutkistuu entisestään.

Ehkä pitäisi seuraavaksi listata kuormittavuuden ohella voimaa tuovat tekijät yliopistotyössä. On paljon mahdollista, että olo on kevyt siksikin, että ne eivät ole varsinaisesti kadonneet ympäriltäni, eli en olekaan joutunut niistä vielä luopumaan. Tai sitten en vaan vielä huomaa sitä... Aikaahan on kulunut vasta aika vähän.


perjantai 3. lokakuuta 2014

Ajatuksia katkokselta - akateemisen työn puntarointia

Ajatuksia "sapatilta".

Sitaatit, koska ajatustyötä ja keikkaa on ollut jonkin verran, tai oikeastaan aika paljon. Kirjan kanssa kuljen puhumassa ohjauksen asioista. On yllättävää, miten monella työelämän alueella mietitään nyt ohjausta ja kysellään, mitä ohjaus on, onko juuri meidän työmme ohjaustyötä, mitähän meidän pitäisi tehdä... Suuri osa yhteydenotoista tulee nykyisin minulle uusilta toiminnan alueilta. Se on jännittävää. Hiukan pökerryttävääkin. Kirjasta otettiin jo toinen painos.

**

Olen alkanut tottua siihen, että saan itse päättää aikataulustani ja minun ei ole aina pakko lähteä aamulla liikenteeseen.

Nyt on tuhannen taalan paikka katsella yliopistoa etäämpää. Toivon että ehdin saada tarkennettua kuvaa sen verran, että tiedän tarkkaan, miksi jatkossa sanon yliopistolle joko "ei" tai "kyllä".


Mietin, mikä tässä tuntuu niin erikoiselta, kevyeltä. Tietenkin puuttuu se kumma puristusote, jonka mikä tahansa organisaatio aina ihmisestä ottaa. Tämä ote ei ole välttämättä negatiivinen asia... Mutta se on kuitenkin tuntuva ote, tai ehkä eräänlainen imu? Tai painon tunne? Sitä kantaa mukanaan. jos organisaatiossa on mukana. Vastuun ja osallisuuden riesa ja autuus.

Mutta on muutakin, joka puuttuu: kognitiivinen kuormitus. Yliopistotyö kuormittaa älyllisesti eri tavalla kuin mikään muu työ. Ainakin olen itse kokenut sen niin. Mistähän se kuormitus on koostunut?

1) Tutkimustyö on minusta edelleen yliopistotyön vaativin osa. Jotenkin sen kuuluukin olla sitä. Tutkimustyöstä alkujaan viehättyi ehkä juuri siksi että se on riittävän vaikeaa. Tutkimustyö on minusta todella tylsää silloin, kun se ei vaadi älyllistä ponnistelua. Kaipaan aitoa uteliaisuutta, aidosti vaikeita ja syvälle käyviä ongelmia. Muuten en jaksa motivoitua.

2) Tutkimusrahoituksen hakeminen on omanlaisensa laji, jossa en ole koskaan ollut taitava - mutta sen verran tiedän, että siinä mukana olo on erittäin kuormittavaa. Kuormittavaa on ainakin se, että pitää potentiaalisesti innostua ja lietsoa itsensä sellaiseen paloon, että syntyy järkevä suunnitelma. Samalla pitää varautua siihen, että todennäköisesti hakemus ei tuota tulosta. Vaativaa on paitsi toivottomalta tuntuva kilpaileminen, myös erilaiset jatkuvat yritykset liittoutua ja rakentaa projekteja; eräänlainen vaikutelmanhallintaan liittyvä peli, jota tutkimusrahoituksen hakemiseen liittyy enemmän ja enemmän. -- Yhtä kaikki, minä en koskaan oppinut sietämään tätä rasitusta kovin hyvin. En myöskään koskaan muista kokeneeni tässä asiassa mitään "vanhoja hyviä aikoja".


3)  Akateemiset työtehtävät ovat ainakin minulla olleet sen verran vaihtelevia, että on jatkuvasti pitänyt oppia paljon uutta lyhyessä ajassa, ottaa haltuun isoja tiedonalueita ja uusia taitoja. Työnkuvan muutos on ollut muutaman kerran hyvinkin suuri.

4) Jatkuvat organisaatiomuutokset ovat kuormittaneet - tosin ehkä vielä enemmän siksi, että olen ollut tehtävissä, jossa joutuu tukemaan ja fasilitoimaan työyhteisössä tapahtuvaa muutosta. Ja nimenomaan sellaisia muutoksia, joiden suuntaviivoihin ei ole itse päässyt vaikuttamaan. Ja muutoksia, jotka vyöryvät koordinoimattomina ja hallitsemattomalla tahdilla päälle ilman että edellisiä arvioidaan ja mietitään rauhassa.

5) Vaativa ihmissuhdetyö kehittämis- ja ohjaustehtävissä. Tässä on kyse itse asiassa samasta viehätyksestä, kuin mitä tutkimustyössä on. Se vaatii älyllistä ponnistelua ja on siksi äärettömän kiinnostavaa. Lisäksi, tälle, kuten tutkimustyölle, hahmotan hyvin vahvan eettisen sisällön, jonka takia rasitukset tuntuvat mielekkäiltä.

Viitonen on paitsi älyllisesti, myös emotionaalisesti vaativaa. Sitä on myös kuutonen:

6) Kuormitus joka johtuu pahoinvoinnista, epäsovusta tai katkeruudesta työyhteisössä.


**

Tämän listan tarkastelu on aika valaisevaa, yllätyin itsekin.  Tästä lisää jatkossa.