perjantai 3. lokakuuta 2014

Ajatuksia katkokselta - akateemisen työn puntarointia

Ajatuksia "sapatilta".

Sitaatit, koska ajatustyötä ja keikkaa on ollut jonkin verran, tai oikeastaan aika paljon. Kirjan kanssa kuljen puhumassa ohjauksen asioista. On yllättävää, miten monella työelämän alueella mietitään nyt ohjausta ja kysellään, mitä ohjaus on, onko juuri meidän työmme ohjaustyötä, mitähän meidän pitäisi tehdä... Suuri osa yhteydenotoista tulee nykyisin minulle uusilta toiminnan alueilta. Se on jännittävää. Hiukan pökerryttävääkin. Kirjasta otettiin jo toinen painos.

**

Olen alkanut tottua siihen, että saan itse päättää aikataulustani ja minun ei ole aina pakko lähteä aamulla liikenteeseen.

Nyt on tuhannen taalan paikka katsella yliopistoa etäämpää. Toivon että ehdin saada tarkennettua kuvaa sen verran, että tiedän tarkkaan, miksi jatkossa sanon yliopistolle joko "ei" tai "kyllä".


Mietin, mikä tässä tuntuu niin erikoiselta, kevyeltä. Tietenkin puuttuu se kumma puristusote, jonka mikä tahansa organisaatio aina ihmisestä ottaa. Tämä ote ei ole välttämättä negatiivinen asia... Mutta se on kuitenkin tuntuva ote, tai ehkä eräänlainen imu? Tai painon tunne? Sitä kantaa mukanaan. jos organisaatiossa on mukana. Vastuun ja osallisuuden riesa ja autuus.

Mutta on muutakin, joka puuttuu: kognitiivinen kuormitus. Yliopistotyö kuormittaa älyllisesti eri tavalla kuin mikään muu työ. Ainakin olen itse kokenut sen niin. Mistähän se kuormitus on koostunut?

1) Tutkimustyö on minusta edelleen yliopistotyön vaativin osa. Jotenkin sen kuuluukin olla sitä. Tutkimustyöstä alkujaan viehättyi ehkä juuri siksi että se on riittävän vaikeaa. Tutkimustyö on minusta todella tylsää silloin, kun se ei vaadi älyllistä ponnistelua. Kaipaan aitoa uteliaisuutta, aidosti vaikeita ja syvälle käyviä ongelmia. Muuten en jaksa motivoitua.

2) Tutkimusrahoituksen hakeminen on omanlaisensa laji, jossa en ole koskaan ollut taitava - mutta sen verran tiedän, että siinä mukana olo on erittäin kuormittavaa. Kuormittavaa on ainakin se, että pitää potentiaalisesti innostua ja lietsoa itsensä sellaiseen paloon, että syntyy järkevä suunnitelma. Samalla pitää varautua siihen, että todennäköisesti hakemus ei tuota tulosta. Vaativaa on paitsi toivottomalta tuntuva kilpaileminen, myös erilaiset jatkuvat yritykset liittoutua ja rakentaa projekteja; eräänlainen vaikutelmanhallintaan liittyvä peli, jota tutkimusrahoituksen hakemiseen liittyy enemmän ja enemmän. -- Yhtä kaikki, minä en koskaan oppinut sietämään tätä rasitusta kovin hyvin. En myöskään koskaan muista kokeneeni tässä asiassa mitään "vanhoja hyviä aikoja".


3)  Akateemiset työtehtävät ovat ainakin minulla olleet sen verran vaihtelevia, että on jatkuvasti pitänyt oppia paljon uutta lyhyessä ajassa, ottaa haltuun isoja tiedonalueita ja uusia taitoja. Työnkuvan muutos on ollut muutaman kerran hyvinkin suuri.

4) Jatkuvat organisaatiomuutokset ovat kuormittaneet - tosin ehkä vielä enemmän siksi, että olen ollut tehtävissä, jossa joutuu tukemaan ja fasilitoimaan työyhteisössä tapahtuvaa muutosta. Ja nimenomaan sellaisia muutoksia, joiden suuntaviivoihin ei ole itse päässyt vaikuttamaan. Ja muutoksia, jotka vyöryvät koordinoimattomina ja hallitsemattomalla tahdilla päälle ilman että edellisiä arvioidaan ja mietitään rauhassa.

5) Vaativa ihmissuhdetyö kehittämis- ja ohjaustehtävissä. Tässä on kyse itse asiassa samasta viehätyksestä, kuin mitä tutkimustyössä on. Se vaatii älyllistä ponnistelua ja on siksi äärettömän kiinnostavaa. Lisäksi, tälle, kuten tutkimustyölle, hahmotan hyvin vahvan eettisen sisällön, jonka takia rasitukset tuntuvat mielekkäiltä.

Viitonen on paitsi älyllisesti, myös emotionaalisesti vaativaa. Sitä on myös kuutonen:

6) Kuormitus joka johtuu pahoinvoinnista, epäsovusta tai katkeruudesta työyhteisössä.


**

Tämän listan tarkastelu on aika valaisevaa, yllätyin itsekin.  Tästä lisää jatkossa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti