maanantai 13. lokakuuta 2014

Akateemisen työn puntarointia osa III: myönteiset puolet

Edellisissä postauksissa (täällä sekä täällä) yritin miettiä akateemisen työn kuormittavia piirteitä ja tehdä vertailuja akateemisen työn ja freelanceriuden välillä. Mitkä sitten ovat yliopistotyön hyviä puolia, mikä on pitänyt minua kiinni siinä?

Kiinnittyminen tapahtuu hitaasti ja sen purkaminen myös. En nyt puhu siitä, miksi ihmiset tuppaavat kiinnittymään siihen,  mihin ovat jo satsanneet... Puhun siitä miksi edelleen valitsisin yliopiston?

Tärkein asia lienee henkilökohtainen suhde tutkimuksen tekoon, tiedon luomiseen. Vaikka tutkimukselle on nykyisin vähemmän aikaa - samalla kun siihen paradoksaalisesti painostetaan enemmän ja vaativammin kriteerein - se on silti asia, josta luopuminen olisi hyvin vaikeaa. Kuormitustekijänä mainitsin älyllisen vaativuuden, sen että työtehtävä vaatii todella ajatustyötä, ponnistelua, sitkeyttä ja keksimistä. Se on myös työn motivoiva puoli. Akateemisen työn valinnut ihminen pitää vaativuudesta työn ominaisuuteena ja vaatii haasteita.

Tutkimuksen ei kuitenkaan tarvitse olla massiivista, isolla rahalla rahoitettua. Tutkimuksesta voi nauttia yhtä paljon - ellei jopa enemmänkin - silloin kun se on pienimuotoista ja muun sivussa kirjoitettua. Tutkimus on erityisen antoisaa ja kohottavaa myös silloin, kun sitä saa tehdä tärkeästä aiheesta yhdessä monitaitoisen innostuneen porukan kesken.  Silloin työllä tuntuu olevan maksimaalisesti merkitystä.

Toinen tärkeä asia on mahdollisuus vaikuttaa. Monelle ei äkkiseltään näinä aikoina tule mieleen, että yliopistotyössä olisi vaikutusmahdollisuuksia. Mutta jos mietin sillä tavalla, että mistä positiosta käsin voisin eniten vaikuttaa ilmiöön, joka minua kiinnostaa, nousee yliopisto aika korkealle sijalle. Tutkija-opettajan työssä voi vaikuttaa käsitteenmuodostukseen, luoda uutta tietoa ja ylipäänsä löytää uusia kysymyksiä, joiden äärelle saa paljon ihmisiä yhteen. Yliopistossahan kohtaavat paitsi opiskelijat ja tutkija-opettajat opetuksessa ja opinnäytetyössä, myös ns. kentän monenlaiset toimijat tutkimushankkeissa, täydennyskoulutuksessa ja harjoittelutilanteissa.  Yliopistossa voi parhaimmillaan vaikuttaa monen sukupolven oppimiseen; tapaan hahmottaa jotain kohdetta.

Kolmas asia on ympäristö, jossa ihmiset ovat tottuneet käsitteelliseen tarkkuuteen, kriittisyyteen ja perustelemiseen. Tutkimusperustainen perusteleminen on edelleen osa toimintaa ja odotushorisonttia.
Tietystä vinkkelistä tämä tieteen viitekehys voi olla myös eräänlainen hidaste. Vahingoksi käy, kun siihen liittyy ilkeily, ylimielisyys tai toisten dissaaminen. Mutta: liiallinen yksioikoisuus ja kapeakatseisuus on vaaraksi.

Yliopistoja kurjistetaan vimmalla. YT:t jylläävät ja uudistukset romautetaan uupuneiden organisaatioiden niskaan ennen kuin edellisen jäljiltä on noustu edes kontilleen. Yhdistämisiä ja lopettamisia tapahtuu sellaisella tahdilla, että monien työntekijöiden maksama hinta on kova: se maksetaan työuupumisina, pitkinä sairaslomina, työkyvyttömyytenä, vieraantumisena, katkeruutena ja suruna. Uskon että irtisanomisten lisäksi suora aivovuoto tulee jatkossa kasvamaan yliopiston tehtävistä muille yhteiskunnan aloille.

Olisi kiire tunnistaa, millaiset asiat pitävät nykyisen yliopistoväen yliopistossa. Sidokset ovat monilla meistä kaukana omassa tohtorikoulutusajassa asti, niissä vaiheissa joiden kautta aikanaan valitsi akateemisen työn, kiinnittyi siihen  Minua mietityttää myös se, miten tällä hetkellä valmistuvat tohtorit näkevät yliopiston: mikä siinä heitä houkuttelee? Synkistyviä näkymiä on ilmassa paljonkin - onko muunlaisia?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti