keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Oma tie

Muuallakin keskustellaan nyt yliopistotyön tulevaisuudesta ja yliopistosta työnantajana. Oheisessa Aikalaisen tohtorikoulutettujen vaikeuksia käsittelevässä juttusarjassa oli parikin asiaa, joita jäin pohtimaan. Niistä ensimmäinen:

Minua kiinnosti filosofi Ville Lähteen ratkaisu jäädä vapaaksi tietokirjailijaksi. Hän halusi kirjoittaa itselleen tärkeästä aiheesta (ympäristöfilosofiasta), kirjoittaa vapaammin kuin tieteellisessä genressä on mahdollista ja nimenomaan suomeksi. Hän sanoo haastattelussa muun muassa: "En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin parina viime vuonna. -- Koen olevani lähempänä tietokirjoittajaa kuin tiedekirjoittajaa, sillä tietokirjailijalle sallitaan  vapaampi ilmaisu. On myös helpottavaa, ettei tarvitse osallistua yliopiston muutosahdistukseen tai puida epäoikeudenmukaisia virkanimityksiä."



En ole tehnyt samaa ratkaisua kuin Lähde, mutta tunnistan jotain samoja elementtejä aiemmista liikahduksistani sivuun perinteiseltä akateemiselta polulta. Onnelliseksi tunsin minäkin itseni, kun uskalsin alkaa kirjottaa "eri tavalla" (= blogiin) ja kun kouluttauduin työnohjaajaksi. Samaa onnentunnetta tunnen myös nyt, kun uskalsin ottaa miettimistauon ja torjuin tarjolla olleet epätyydyttävät tavat pusertaa jatkoa akateemiselle työputkelle. Koen itseni vapaammaksi, samalla kuin kuitenkin koen Lähteen tavoin olevani osa akateemista keskusteluyhteisöä. Tulen edelleen  kutsutuksi luennoimaan, keskustelemaan ja vaikuttamaan. Tunnen olevani "omalla paikallani yhteiskunnassa", kuten Lähteenkin kerrotaan asian kokevan.

Mietin jo aiemmin, millaisia ratkaisuja olisi jatkaa akateemista elämää irti yliopisto-organisaatiosta. Tietokirjailijuus on yksi tapa toimia näin. Voisihan sitä olla myös kouluttajuus-työnohjaajuus-tietokirjailijuus...?


Ville Lähde näyttää löytäneen oman tonttinsa ja työmaansa, työn joka on autenttista ja mielekästä. Oli mukava löytää hänen bloginsa ja ajattelin hankkia hänen teoksensa Niukkuuden maailmassa.

Samanhenkisesti itse muovatusta kirjoittavan ihmisen elämänmuodosta on kertonut myös Peilikirjoitusta -blogin  Marja Leena Toukonen.




4 kommenttia:

  1. Ihana juttu. Samantapaisesta elämänmuodosta näillä omanlaisilla mausteillani haaveilen minäkin, eikä se nyt niin kaukana ole. Minulle kuitenkin on isoimmaksi haasteeksi tullut se, että kun olen ollut "omillani" jo toistakymmentä vuotta, niin yhteisöjen käsitekin alkaa olla omalla kohdalla varsin hapertunut ja hatara. Kuulun vähän sinne ja vähän tänne, ja tarkkaan ottaen kuulunko yhtään mihinkään. Se kyllä haastaa itsetuntoa ajoittain, kun ei ole oikein mitään itsestäänselvää viiteryhmää tai samanmielisten joukkoa ja vastakaiku on enemmän satunnaista. Niin että ... verkostoista kyllä kannattaa pitää kiinni silloin kun niitä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Liisa! Tuo yhteisön kysymys on minulta vielä aika paljon kääntelemättä... poden oikeastaan vasta sitä, että jos irtoaa organisaatiosta, voiko yhteisön rakentaa muulla tavalla? Tämä irti oleminen on minulle niin uutta vielä. Yliopisto-organisaatiosta lähteminen ei kuitenkaan tarkoita välttämättä akateemisesta yhteisöstä lähtemistä, nyt vasta olen alkanut kunnolla tajuta sen.. Eli kuten sanot, pitäisi osata ihan eri tavalla verkottua ja pitää verkostoistaan kiinni. Olen vähän tätä jo tehnyt ja alkanut tajuta miten samanhenkiset tyypit jotenkin ennen pitkää löytävät toisensa. Verkoston rakentaminen on kyllä itse asiassa jotain sellaista mitä myös tutkijana on tottunut tekemään. Kyllä tästä varmaan jotenkin pääsee eteenpäin... mutta paljon on miettimistä.

      Poista
    2. Uskon että onnistut kyllä rakentamaan hyvän kokonaisuuden tuosta kaikesta. Minä kamppailen ulkoisten haasteitten lisäksi tämän luonteeni kanssa, joka on hyvä risteytys siiliä ja kilpikonnaa :-)

      Poista
  2. Kiitos kannustuksesta... kamppailua se on minullakin. Tajusin tänään että oon tän asian kanssa paljon herkemmillä kuin ymmärsinkään. Jokaisessa luonteessa lienee haasteensa. "Siilikonna" on varmasti hyvä risteytys. :-)

    VastaaPoista