keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Ajatuksia katkokselta - ties kuinka mones osa...

Olen alkanut pitää sapattijaksostani ja oppinut rauhoittumaan. Tämä elämänvaihe ei ole pelkästään ollut helppo, mutta vaikeuksista ehkä toisella kertaa.

Nyt mietin mieluummin, mitä arvokasta tässä tahdin hidastamisessa (hetkeksi) on. Ainakin se on muistuttanut siitä, mitä kaikkea tapahtuu työkeskeisen elämänmuodon ulkopuolella. Reittini ja aikatauluni ovat tätä nykyä sellaiset, että seuranani on usein eläkeläisiä. Käyn Kauppahallissa kahvilla, Amurin Helmessä lounaalla ja Pyynikin uimahallissa uimassa. Uimahallin saunan lauteilla ja hallin Kahvila Aniitassa on kiva istuskella ja kuunnella mitä puhuvat ne, jotka ovat työvuotensa viettäneet ja raatamisensa raataneet. He ovat ansainneet leponsa ja arkiset huvinsa.

Kuljen mielelläni vanhempien ihmisten mestoilla myös siksi. että on kiva tuntea itsensä "tytöksi". Vaikka takuulla tiedän että ihan ikäiseni jo olen, melkein viisikymppinen. Silti tunnen joskus, että tässä seurassa olen nyt ihan hupakko ja parasta vain olla hiljaa ja kuunnella.

**

Minulla on edelleen polvinivelen kanssa vaikeuksia, joten olen opetellut tahdin hidastamista hyväksymällä, etten voi tällä hetkellä kuntoilumielessä oikein hyvin kävellä, saati sitten hölkätä. Niinpä downshiftaan nykyisin uimahallin vesijuoksuväylällä, joka on aina ihan täynnä. Vesijuoksu on laji, josta vasta opettelen pitämään. Se on kuitenkin siitä hyvä laji, että jos sen tekee oikein, siinä ei kiirehditä eteenpäin lujaa. Vaikka edelläni olisi kuinka hidas menijä, sillä ei ole mitään merkitystä harjoituksen kannalta. Voin juosta vaikka puoli tuntia paikallani. Olen yleensä hyvin reviiritietoinen ihminen ja haluan tilaa ympärilleni. Lisäksi liikunnassa minulla on taipumusta ryhtyä hieman kilpailuhenkiseksi, vaikka tätä onkin vaikea myöntää.. Tässä nykyisessä arjessani on siis jotain todella mielenkiintoista: että ihan oikeasti ja konkreettisesti menen hitaammin ja sillinä suolassa.

**

Olen lukenut runsaasti kaikenlaista, nettiä, kirjoja ja lehtiä. Kodin Kuvalehdessä 21/14 kertoo kansalaisaktivisti Ville-Veikko Hirvelä kysyvänsä joka aamu itseltään. "Kun kerran olen hengissä, mihin tämän ehkä viimeisen päiväni käytän?  Mikä on tärkeintä mitä voin maapallolla juuri tänään tehdä?" Hirvelä elää erittäin altruistisen ja askeettisen elämänmuodon mukaan, omistautuen muiden palvelemiselle, vapaaehtoiselle köyhyydelle ja äärimmäiselle säästäväisyydelle. Luin tekstin ihmetellen, mutta jotenkin virkistyen. Tuollaisia tekstejä lukiessa tunnistan usein lähinnä sen, miten eri tavalla henkilö elää kuin mihin itse koskaan olisin valmis ja tulee epämääräisen vaikea olo. Mutta nyt sainkin jotenkin iloa ajatuksesta, että joku uskaltaa kysyä tuommoista, ja sitten toteuttaa johdonmukaisesti elämäntapaansa. Hän oli tietenkin maksanut valinnoistaan luopumisilla. Mutta sellaista se on, jos aikoo jotain valita.

Mitä varten minä haluan sitten tehdä työtä ohjauksen parissa? Onko se tehtäväni? Ajattelin että tämän vähempää en nyt kysyisi itseltäni. Miksi haluan olla rakentamassa juuri sitä asiaa? Vai onko sen takana jotain muuta vielä tähdellisempää? Eihän ohjauskaan ole itseisarvo vaan se mitä sen avulla uskon maailmaan parhaassa tapauksessa rakentuvan. Mitä merkitystä ohjauksella on? Tai sillä että ohjausta toteutettaisiin sillä tavoin kuin toivoisin? Mistä luovun jos omistaudun juuri tälle asialle?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti