perjantai 19. joulukuuta 2014

Joulun lähestyessä

En yleensä ole mietekirjojen ystävä, mutta tämän jakaisin mielelläni: Hilkka Olkinuora: "Elä ihmeessä! Kirja naiselle."  Jakaisin sen kelle vaan, en vain naisille... Olkinuora puhuu ja kirjoittaa usein todella viisaasti.


Tässä joulunalusajatukseksi, kohdasta Pysähtyminen.

"Suurilla uskoinnoilla on rutiininsa, rukousnauhansa, rituaalinsa. Älä sano: Sehän on vain tapa. Tavan ja käsinkosketeltavan kokemuksen voimat ovat suuret, jos annat niille aikaa. Niin kuin kiire siittää kiirettä, niin rauha luo rauhaa. Ulkoinen alkaa kehrätä sisimmässäsi olevasta sisältöä."

"Pelkistetyn, pysähtyväisen, vastuullisen ja vapaan elämän on oltava mahdollista. Olemmehan onnistuneet luomaan sen vastakohdankin.

Kun tuuli merellä loppuu, se on vaihtamassa suuntaa. Pysähtyminen on tyyntä tuulen edellä 
Pysähtymiseen ja kuuntelemiseen tarvitset aikaa.





Joulun valoa kaikille....

... onnea, rauhaa ja iloa tulevalle vuodelle











PS Aloitan vuoden alusta uuden työn - siitä ja muista asioista jatkan bloggauksia vuoden 2015 puolella. Ennen tuulen kääntymistä, hetki tyventä.



perjantai 12. joulukuuta 2014

Miksi työnohjaus on vaativa ohjauksen laji?

Tämä on jatkopostaus (edellinen postaus täällä). On siis ajateltu, ja olen itsekin ajatellut, että ohjauksen muotojen joukossa työnohjaus on erityinen ja vaativa. Niin tosin ovat muutkin ammattiohjauksen muodot, mutta tästä ehkä myöhemmin...

Puhun ohjauksesta mielelläni laaja-alaisena ilmiönä, ja olen kirjassani keskittynyt siihen, mikä toimii ja pätee kaikessa ohjauksessa. On kuitenkin selvää, että ohjauskontekstit ja -tilanteet ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Joskus mennään selkeä tavoite edellä, joskus tavoitteenasettelua vasta etsitään. Joskus ohjausprosessille asettuu hyvinkin fokusoituneita koulutuksellisia tavoitteita, joskus ei. Joissain tilanteissa tarvitaan hyvin syvälle yksilön kokemukseen pureutumista, joskus taas yhteisten toimintamuotojen tai käytäntöjen käsittelemistä.

Mutta muutakin haluan sanoa ohjauksen muotojen vertailusta. Mietin erityisesti kahta erottelevaa tekijää.  Tässä palaan siihen tapaan, jolla olen keskusteluntutkijana vertaillut erilaisia institutionaalisia kohtaamisia: millaisia "vuorovaikutuksen rakennepiirteitä" niistä löytyy.


Ohjauksen suhde ohjattavan toimintaan: onko se välittömästi käsillä...

Kun ohjataan opinnäytteitä, taiteellista työtä tai muita oppimistehtäviä korkeakouluissa, tutkimusryhmissä tai harjoittelijoita tai oppisopimusopiskelijoita työpaikoilla, työskentelyn jaettuna resurssina on käsillä oleva työkäytäntö eri tehtävineen, työkulttuuri ja sen monet toimijat. Näin voi olla joskus myös vertaisohjauksessa. Mukana on senioriutta tai kollegiaalisuutta - viitekehyksenä jokin ammatillinen käytäntö tai tiedonala. Joissain ohjaustilanteissa ohjaajalla ja ohjattavalla voi olla peräti yhteinen toiminnan kohde, vaikka jaettu tutkimus, tai yhteinen asiakas. Joskus ollaan muuten vaan saman työkäytännön piirissä.

Ohjaajalle tämä kaikki on tietenkin tutumpaa kuin ohjattavalle, mutta silti käytäntö, praksis, on yhteisenä toiminnan resurssina. Tällöin laaja osa ohjauksesta voi välittyä ja rakentua myös eksplikoimattomana kulttuurisena ja prosessuaalisena tietona. Ohjausvuorovaikutuksessa voidaan käyttää resurssina tai viitata muuhunkin kuin siihen mitä toinen on sanonut, kuten tekstiin, kuviin, kaavioihin, ynnä muihin toiminann apuneuvoihin. Voidaan nojata myös sellaiseen, mitä kumpikaan ei osasi sanallistaa, mutta jota silti yhdessä ymmärretään, koska se on käsillä ja havaintojen ulottuvilla.

... vai puheen välittämää?

Sen sijaan työnohjauksessa operoidaan keskeisesti sen varassa, mitä ohjattavat kertovat ja ilmentävät   - työskentely nojaa siihen, mitä on yhdessä vuorovaikutuksessa tuotettu, puheessa representoitu. On totta, että työnohjaaja hankkii usein muutakin tietoa työyhteisöstä kuin työnohjattavien kertomaa. Silti pääosin työskentely tapahtuu sen yhdessä kerrotun, kuullun ja "yhdessä todistetun" sfäärissä. (Jos toisin on, alammekin helposti puhua koulutuksellisten, valmentavien tai kehittävien elementtien tuomisesta mukaan työnohjaukseen...)

Miksi tämä sitten on erityisen vaativaa? Juuri siksi, että työnohjauksessa asiat on kokonaan "luettava ulos" puheesta ja vuorovaikutustilanteesta - ei varsinaisesti päästä näkemään ohjattavan toimintaa tai sen tuloksia.  Työnohjaus on usein siis tietyllä tapaa abstraktia ja analyyttistä.

Tällöin tarvitaan jokin teoreettinen jäsennys ja välineistö siihen, miten vuorovaikutuksesta poimitaan havaittavaksi tai "luetaan" asioita työskentelyä varten. Eli mitä ohjattavien tuottamalle "materiaalille" yhdessä tehdään. Jos ohjattavan esittämiä asioita ei peilata koulutuksellisiin, ammatillisiin tai vastaaaviin periaatteisiin, niitä on peilattava johonkin muuhun jäsennykseen.


Nojaako ohjaaja senoriuteensa tai asiantuntijapositioonsa vai ei?

Toinen tekijä työnohjauksen vaativuudessa liittyy tuohon mainittuun keskustelulliseen analyyttisyyteen.  Työnohjaaja voi joskus olla saman alan asiantuntija, mutta usein ei. Ja silloinkin kun hän on asiantunteva ohjattavien työn sisällöissä, hän ei keskity asiantuntijanäkemysten tarjoamiseen ja ohjattavien taidon arvioimiseen tai hiomiseen tässä mielessä

Mitä tiukemmin pidetään kiinni siitä, että työnohjaaja ei ole antamassa ammatillisia neuvoja tai konsultaatiota, sen vahvemmin ohjaajan interventiot painottuvat kysymisen ja tulkitsemisen käytäntöihin. Mitä kauemmas asiantuntijapositiosta ja asiantuntijan opastavasta tai neuvovasta otteeesta mennään, sen korostuneemmaksi tulevat tutkivan puheen menetelmät ja sen kompleksisempia ja analyyttisempiä niiden tulee olla.

Siksi työnohjaus tulee lähemmäs terapeuttista työtä kuin monien oppimisprosessien ohjaus. Tällaisen johtopäätöksen tulin esittäneeksi jo väitöskirjassani, kun mietin, mitä silloin paljon neuvoja sisältäneelle  ohjauskeskustelukäytännölle tapahtuisi, jos siitä otettaisiin neuvomisen eri muodot kokonaan pois. Totesin tarvittaisiin enemmän ja monipuolisempia kysymisen ja tulkitsemisen käytäntöjä. 

Kysyminen (t. puhumaan kutsuminen) ja tulkitseminen työtapoina saavat kysymään ohjauskäytännöltä seuraavaa:
- mitä asioita ihmisten halutaan tuovan esiin ja miksi juuri niitä?
- millaisia ilmiöitä puheen välityksellä havainnoidaan?
- onko olemassa asioita, joita päätellään ihmisten toiminnasta, vaikka he eivät suoranaisesti toisi niitä itse esiin? Mitä nämä ovat?
- millä tavoin ohjattavien käyttäytyminen tilanteessa on ylipäätään tarkasteltavana?
- millä tavoin ihmisten asiat tai kokemukset ovat yhteisesti tarkasteltavina?
- mihin kokemuksia peilataan? Miten niitä jäsennetään yleisemmälle tasolle? Miten niitä rinnastetaan toisiinsa? Miten ymmärrys kumuloituu tai siirtyy tilanteesta toiseen?

Tässä oli siis kaksi mielestäni oleellista asiaa. Yhtäältä ohjauksen muotoja erottelee se, mikä rooli ohjaajan substanssitietämykselllä (tai asiantuntijapositiolla) on. Toisaalta niitä erottelee se, missä määrin asiat täytyy esittää vain puheen kautta ja missä määrin on pääsy lähelle itse (ohjattavan) toimintaa. Erot näissä asioissa näkyvät selvinä eroina vuorovaikutuskäytännöissä ja ohjauksen keinovalikoimissa.

**

Tästä tietenkin aukeaa kaikenlaisia lisäpohdintoja. Käy esimerkiksi ymmärrettäväksi se, miksi työnohjauksesta liikkuu tietynlaisia kauhutarinoita. Työnohjauksen irvikuvahan on jotain sellaista, että: puhutaan satunnaisia asioita, "avaudutaan" liikaa ja perusteettomasti, työnohjaaja ei ota kantaa eikä millekään oikein tehdä mitään. Sehän on siis irvikuva nimenomaan epäonnistuneesta tutkivasta puheesta. Tutkivasta puheesta joka jääkin latteaksi, ei-selitysvoimaiseksi ja joka ei johda mihinkään.

Tutkivasta työskentelystä ei siis saa irti, ellei siinä ole työskentelyn kannalta mielekästä fokusta, jonka toimijat pystyvät hahmottamaan ja jonka suhde heidän omaan työtoimintaansa avautuu heille ja auttaa ymmärtämään omaa työtä tai omaa toimintaa siinä uudella tavalla.

Tutkivasta työskentelystä voi olla vaikea saada jotain irti myös silloin, jos ylipäänsä asioiden verbaalinen, analyyttinen käsittely on ohjattaville vaikeaa, jos he eivät pysty tuottamaan tai kertomaan omista ajatuksistaan kovin paljoa.

Toisaalta. Voi olla myös niin, että tutkiva työskentely toimii kannattelevana ympäristönä. Joskus osa ryhmästä ei kovin paljoa osallistu analyyttiseen tutkivaan puheeseen, mutta kokee silti saavansa tukea ja kannattelua ryhmästä, yhdesssä olemisen tavasta, siitä että omat ajatukset on kuultu.


**

Jatkan pohdintaa myöhemmissä postauksissa. Olisipa kiva kuulla, mitä tämä herättää. Sanoinko vain mutkikkaasti jotain täysin itsestäänselvää?

tiistai 9. joulukuuta 2014

Onko kaikki samaa?

Jatkoajatuksia tälle postaukselle, jossa mietin ohjausta positiona, jonka esimerkiksi kollegat voivat ottaa suhteessa toistensa työprosesseihin. Mielessäni on myös keskustelu Työnohjaajien tietopankki-facebooksivulla, jossa kysyttiin, olenko kirjassani ja lehtijutuissa tarkoittanut sanoa, että kuka tahansa voi olla työnohjaaja. Talentian lehtijuttu löytyy täältä.

Olen tosiaan halunnut korostaa, että ohjausta (laaja-alaisesti ymmärrettynä) voivat oppia ja harjoittaa muutkin kuin ihmissuhdealojen työntekijät ja että ohjauksessa käytetyt työskentelytavat tai keskustelun keinot eivät sinänsä ole erityisen monimutkaisia. Niitä pitää olla valmis harjoittelemaan ja käyttämään tilanneherkästi, ja tärkeätä on tunnistaa ohjauksen fokus ohjattavan toiminnan ja toimijuuden tukemisena.

En kuitenkaan ajattele sen tarkoittavan, että kuka vaan silti OSAA ohjata. En liioin usko, että työnohjaajaksi -- tai ammattiohjaajaksi ylipäänsä -- voisi ryhtyä tuosta vaan. Sanomalla "voi oppia" rohkaisen kouluttautumaan ja harjoittelemaan, kiinnostumaan ja tarttumaan asiaan.

Haluan myös rohkaista niitä, joiden työn osana ohjaus jo on, tunnistamaan ja systematisoimaan työnsä ohjauksellisia piirteitä ja kehittämään työtään niistä käsin.  Ohjaukseen joka tapauksessa harjaannutaan hyvin monenlaisista lähtökohdista. Monenlaista ohjausta siis toteutetaan ilman, että siihen on saatu kovin pitkällistä tai lainkaan koulutusta. Tutkijat ohjaavat opinnäytteitä, ja heillä on usein ohjaustoiminnan mallinaan vain se, miten heitä itseään on ohjattu. Työpaikoilla ohjataan opiskelijoita ja oppisopimusohjattavia. Näihin tehtäviin toki liitetään usein ohjauskoulutuspanostuksia, mutta ne eivät ole laajoja eivätkä tue ohjaajaa pitkäkestoisesti. Toimintaympäristö ei myöskään aina näissä tilanteissa erityisemmin tue ohjaajana toimivaa pedagogisessa tehtävässään.

Silti näissä ohjaustilanteissa voidaan onnistua hyvin ja toteuttaa hyviä ohjausprosesseja. Joskus niissä taas onnistutaan vähemmän hyvin. Olen ohjausmallissani yrittänyt tuoda esille ohjaustoiminnan yleisiä elementtejä, jotta kaikenlaisissa ohjaustilanteissa ja -käytännöissä toimivat voisivat systematisoida ohjaustoimintaansa, arvioida ja kehittää sitä.

On kuitenkin itsessään mielenkiintoinen kysymys, miten ohjauksen muodot sitten eroavat toisistaan. Täytyyhän sitä melkein väistämättä pohtia, jos on ensin korostanut ohjausalan jaettua "yhteismaata". Tästä ajattelinkin kirjoittaa seuraavassa postauksessa. Miksi työnohjausta ei minunkaan mielestäni voi tehdä tuosta vaan? Mikä tekee siitä erityisen vaativaa?

torstai 4. joulukuuta 2014

Yksilö, yhteisö, toimijuus, elämäntehtävä


Olen lukemassa kirjallisuutta tuleviin ohjausaiheisiin tutkimushankkeisiin. Mietin lukiessani yhteisön ja yksilön välistä suhdetta. Toimijuuden käsite tuntuu edelleen aika hyvältä, siinä on tarkastelupiste, josta käsin on pääsy sekä yksilön konkreettiseen toimintaan jossain yhteisössä, organisaatiossa tai tilanteessa (usein työhön liittyvässä) että hän omaan ainutlaatuiseen kokemusmaailmaansa.

Tarvitaan joka tapauksessa käsitteitä, joiden avulla mahdollistuu liikahtelu yksilöllisen ja yhteisen/sosialisen välillä.

Jossain lukemassani tekstissä sivuttiin elämäntehtävän tai kutsumuksen (vocation) käsitettä.Senkin aion pitää käsillä.

Yksilön elämäntehtävä ei aina löydy työn piiristä, tai se on usein jotain sellaista joka ylittää työn ja "muun elämän" välisen rajan, ehkä koskettaa kaikkia elämänalueita. Elämäntehtävä voi olla vaikka huolehtia perheestään, jolloin  työ voi tarkoittaa lähinnä keinoa ansaita riittävästi rahaa kohtuullisen työajan sisällä perheestä huolehtimiseen.

Kun mietimme inhimillisen toiminnan, yksilöllisen kokemuksen, oppimisen ja hyvän elämän kysymyksiä ja niiden välisiä yhteyksiä, tarvitaan lopulta myös jokin tällainen arvoja ja perimmäisiä päämääriä kuvaava käsite.

Olen hyödyntänyt pitkään yhteisöllisiä oppimisnäkemyksiä, jotka ohjaavat helposti tarkastelemaan yhteisöä ja etsimään tutkimukseen analyysiyksikköjä, jotka tavoittavat yhteisöllistä muutosta ja oppimista.  Olen nyttemmin tullut sille kannalle, että tarvitaan käsitteistö, jonka avulla voidaan vaihtaa näkökulmaa yksilöllisen, ryhmän, yhteisöllisen  ja välistä sitäkin laajempien kontekstien välillä. Yksilöllisen kokemuksen, yksilön mielen ja kehon näkökulmaa ei saa sivuuttaa, sen tulee pysyä mukana. Elämme ihmisolentoina yksilöinä; kokemuksemme ja sosiaalisuutemme rakentuu sen varaan, että koemme minuutemme pysyvänä (vaikka se olisikin aikaansaannos tai illuusio tai vaikka tämä kokemus voi useista syistä järkkyä...)

Yksilön toimijuus kylläkin rakentuu suhteissa, ryhmässä, yhteisöllisesti  ja tietyissä rakenteellisissa ja kulttuurisissa ehdoissa. Mutta se myös osaltaan muovaa näitä ehtoja. Se voi kuljettaa päämääriä tai "missioita" ympäristöstä toiseen.

Elämäntehtävähän on juuri sellainen asia, joka usein syntyy ja saa mielekkyytensä suhteessa erilaisiin yhteisöllisiin konteksteihin, mutta sitä ei kuitenkaan voi pelkistää tai kiinnittää yhteenkään niistä. Elämäntehtäväähän "kuljetetaan" ja kypsytetään eri paikoissa ja ympäristöissä ajan myötä.

Kun yhteisöt ponnistelevat kohti tavoitteitaan, joskus yksi ihminen ja yhden ihmisen vahva toimijuus voi olla keskeinen yhteisen tavoitteen muotoilussa, säilymisessä ja kannattelussa.

**

Minun tulee ratkaista, milloin on tärkeätä säilyttää fokus yhteisössä (joka ei ole riippuvainen yhdestä yksilöstä), milloin taas seurata yksilöä oman elämänsä projektissa, kulkemassa mahdollisesti yhteisöjen välillä.