perjantai 12. joulukuuta 2014

Miksi työnohjaus on vaativa ohjauksen laji?

Tämä on jatkopostaus (edellinen postaus täällä). On siis ajateltu, ja olen itsekin ajatellut, että ohjauksen muotojen joukossa työnohjaus on erityinen ja vaativa. Niin tosin ovat muutkin ammattiohjauksen muodot, mutta tästä ehkä myöhemmin...

Puhun ohjauksesta mielelläni laaja-alaisena ilmiönä, ja olen kirjassani keskittynyt siihen, mikä toimii ja pätee kaikessa ohjauksessa. On kuitenkin selvää, että ohjauskontekstit ja -tilanteet ovat keskenään hyvinkin erilaisia. Joskus mennään selkeä tavoite edellä, joskus tavoitteenasettelua vasta etsitään. Joskus ohjausprosessille asettuu hyvinkin fokusoituneita koulutuksellisia tavoitteita, joskus ei. Joissain tilanteissa tarvitaan hyvin syvälle yksilön kokemukseen pureutumista, joskus taas yhteisten toimintamuotojen tai käytäntöjen käsittelemistä.

Mutta muutakin haluan sanoa ohjauksen muotojen vertailusta. Mietin erityisesti kahta erottelevaa tekijää.  Tässä palaan siihen tapaan, jolla olen keskusteluntutkijana vertaillut erilaisia institutionaalisia kohtaamisia: millaisia "vuorovaikutuksen rakennepiirteitä" niistä löytyy.


Ohjauksen suhde ohjattavan toimintaan: onko se välittömästi käsillä...

Kun ohjataan opinnäytteitä, taiteellista työtä tai muita oppimistehtäviä korkeakouluissa, tutkimusryhmissä tai harjoittelijoita tai oppisopimusopiskelijoita työpaikoilla, työskentelyn jaettuna resurssina on käsillä oleva työkäytäntö eri tehtävineen, työkulttuuri ja sen monet toimijat. Näin voi olla joskus myös vertaisohjauksessa. Mukana on senioriutta tai kollegiaalisuutta - viitekehyksenä jokin ammatillinen käytäntö tai tiedonala. Joissain ohjaustilanteissa ohjaajalla ja ohjattavalla voi olla peräti yhteinen toiminnan kohde, vaikka jaettu tutkimus, tai yhteinen asiakas. Joskus ollaan muuten vaan saman työkäytännön piirissä.

Ohjaajalle tämä kaikki on tietenkin tutumpaa kuin ohjattavalle, mutta silti käytäntö, praksis, on yhteisenä toiminnan resurssina. Tällöin laaja osa ohjauksesta voi välittyä ja rakentua myös eksplikoimattomana kulttuurisena ja prosessuaalisena tietona. Ohjausvuorovaikutuksessa voidaan käyttää resurssina tai viitata muuhunkin kuin siihen mitä toinen on sanonut, kuten tekstiin, kuviin, kaavioihin, ynnä muihin toiminann apuneuvoihin. Voidaan nojata myös sellaiseen, mitä kumpikaan ei osasi sanallistaa, mutta jota silti yhdessä ymmärretään, koska se on käsillä ja havaintojen ulottuvilla.

... vai puheen välittämää?

Sen sijaan työnohjauksessa operoidaan keskeisesti sen varassa, mitä ohjattavat kertovat ja ilmentävät   - työskentely nojaa siihen, mitä on yhdessä vuorovaikutuksessa tuotettu, puheessa representoitu. On totta, että työnohjaaja hankkii usein muutakin tietoa työyhteisöstä kuin työnohjattavien kertomaa. Silti pääosin työskentely tapahtuu sen yhdessä kerrotun, kuullun ja "yhdessä todistetun" sfäärissä. (Jos toisin on, alammekin helposti puhua koulutuksellisten, valmentavien tai kehittävien elementtien tuomisesta mukaan työnohjaukseen...)

Miksi tämä sitten on erityisen vaativaa? Juuri siksi, että työnohjauksessa asiat on kokonaan "luettava ulos" puheesta ja vuorovaikutustilanteesta - ei varsinaisesti päästä näkemään ohjattavan toimintaa tai sen tuloksia.  Työnohjaus on usein siis tietyllä tapaa abstraktia ja analyyttistä.

Tällöin tarvitaan jokin teoreettinen jäsennys ja välineistö siihen, miten vuorovaikutuksesta poimitaan havaittavaksi tai "luetaan" asioita työskentelyä varten. Eli mitä ohjattavien tuottamalle "materiaalille" yhdessä tehdään. Jos ohjattavan esittämiä asioita ei peilata koulutuksellisiin, ammatillisiin tai vastaaaviin periaatteisiin, niitä on peilattava johonkin muuhun jäsennykseen.


Nojaako ohjaaja senoriuteensa tai asiantuntijapositioonsa vai ei?

Toinen tekijä työnohjauksen vaativuudessa liittyy tuohon mainittuun keskustelulliseen analyyttisyyteen.  Työnohjaaja voi joskus olla saman alan asiantuntija, mutta usein ei. Ja silloinkin kun hän on asiantunteva ohjattavien työn sisällöissä, hän ei keskity asiantuntijanäkemysten tarjoamiseen ja ohjattavien taidon arvioimiseen tai hiomiseen tässä mielessä

Mitä tiukemmin pidetään kiinni siitä, että työnohjaaja ei ole antamassa ammatillisia neuvoja tai konsultaatiota, sen vahvemmin ohjaajan interventiot painottuvat kysymisen ja tulkitsemisen käytäntöihin. Mitä kauemmas asiantuntijapositiosta ja asiantuntijan opastavasta tai neuvovasta otteeesta mennään, sen korostuneemmaksi tulevat tutkivan puheen menetelmät ja sen kompleksisempia ja analyyttisempiä niiden tulee olla.

Siksi työnohjaus tulee lähemmäs terapeuttista työtä kuin monien oppimisprosessien ohjaus. Tällaisen johtopäätöksen tulin esittäneeksi jo väitöskirjassani, kun mietin, mitä silloin paljon neuvoja sisältäneelle  ohjauskeskustelukäytännölle tapahtuisi, jos siitä otettaisiin neuvomisen eri muodot kokonaan pois. Totesin tarvittaisiin enemmän ja monipuolisempia kysymisen ja tulkitsemisen käytäntöjä. 

Kysyminen (t. puhumaan kutsuminen) ja tulkitseminen työtapoina saavat kysymään ohjauskäytännöltä seuraavaa:
- mitä asioita ihmisten halutaan tuovan esiin ja miksi juuri niitä?
- millaisia ilmiöitä puheen välityksellä havainnoidaan?
- onko olemassa asioita, joita päätellään ihmisten toiminnasta, vaikka he eivät suoranaisesti toisi niitä itse esiin? Mitä nämä ovat?
- millä tavoin ohjattavien käyttäytyminen tilanteessa on ylipäätään tarkasteltavana?
- millä tavoin ihmisten asiat tai kokemukset ovat yhteisesti tarkasteltavina?
- mihin kokemuksia peilataan? Miten niitä jäsennetään yleisemmälle tasolle? Miten niitä rinnastetaan toisiinsa? Miten ymmärrys kumuloituu tai siirtyy tilanteesta toiseen?

Tässä oli siis kaksi mielestäni oleellista asiaa. Yhtäältä ohjauksen muotoja erottelee se, mikä rooli ohjaajan substanssitietämykselllä (tai asiantuntijapositiolla) on. Toisaalta niitä erottelee se, missä määrin asiat täytyy esittää vain puheen kautta ja missä määrin on pääsy lähelle itse (ohjattavan) toimintaa. Erot näissä asioissa näkyvät selvinä eroina vuorovaikutuskäytännöissä ja ohjauksen keinovalikoimissa.

**

Tästä tietenkin aukeaa kaikenlaisia lisäpohdintoja. Käy esimerkiksi ymmärrettäväksi se, miksi työnohjauksesta liikkuu tietynlaisia kauhutarinoita. Työnohjauksen irvikuvahan on jotain sellaista, että: puhutaan satunnaisia asioita, "avaudutaan" liikaa ja perusteettomasti, työnohjaaja ei ota kantaa eikä millekään oikein tehdä mitään. Sehän on siis irvikuva nimenomaan epäonnistuneesta tutkivasta puheesta. Tutkivasta puheesta joka jääkin latteaksi, ei-selitysvoimaiseksi ja joka ei johda mihinkään.

Tutkivasta työskentelystä ei siis saa irti, ellei siinä ole työskentelyn kannalta mielekästä fokusta, jonka toimijat pystyvät hahmottamaan ja jonka suhde heidän omaan työtoimintaansa avautuu heille ja auttaa ymmärtämään omaa työtä tai omaa toimintaa siinä uudella tavalla.

Tutkivasta työskentelystä voi olla vaikea saada jotain irti myös silloin, jos ylipäänsä asioiden verbaalinen, analyyttinen käsittely on ohjattaville vaikeaa, jos he eivät pysty tuottamaan tai kertomaan omista ajatuksistaan kovin paljoa.

Toisaalta. Voi olla myös niin, että tutkiva työskentely toimii kannattelevana ympäristönä. Joskus osa ryhmästä ei kovin paljoa osallistu analyyttiseen tutkivaan puheeseen, mutta kokee silti saavansa tukea ja kannattelua ryhmästä, yhdesssä olemisen tavasta, siitä että omat ajatukset on kuultu.


**

Jatkan pohdintaa myöhemmissä postauksissa. Olisipa kiva kuulla, mitä tämä herättää. Sanoinko vain mutkikkaasti jotain täysin itsestäänselvää?

4 kommenttia:

  1. Ei. Et sanonut mutkikkaasti jotain itsestäänselvää. Tässä oli tosi paljon sellaista, mitä minun olisi nyt täyden työnohjauspäivän jälkeen oikein hyvä pohtia - vaan kun on takki ihan tyhjänä. Toivottavasti muistan palata asiaan myöhemmin.

    Samoin kuin kirjaasi. Erinäisten postinkulun ongelmien jälkeen sain sen viimeinkin, mutta siinä vaiheessa en pystynyt lukemaan mitään muuta kuin ihan suoraan tähän omaan kirjoittamiseen liittyvää... sitten kun olisin pystynyt, unohdin kirjan ystävän luo. Että näin. Palaan asiaan ensi vuoden puolella, kun tämä oma proggis alkaa viimein asettua.

    Hyvää joulunodotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos kun kommentoit! Takkityhjä oloon virkoamisen ajatuksia lähettelen. Ja odotan innolla kirjaasi. Hyvää joulunodotusta myös sinulle!

      Poista
  2. Mietin, että lienee varmaan myös to-kenttiä (hmm
    mitkä muuten ei olisi?) joissa "konsultoivaa ja analysoivampaa" tapaa tarvitaan kumpaakin, jotta to koetaan hyödylliseksi? Ja sitten myös sitä, että raja to:ssa ja terapiassa on kuitenkin hyvä muistaa. Vastasin mutkikkaasti itsestäänselvää mutta hyvä kai näitä on aika ajoin muistutella ja pohtia.
    Kirjasi on hyllylläni :).

    VastaaPoista
  3. Hei, olen samaa mieltä siitä, että myös työnohjauksessa voidaan liikkua näillä jatkumoilla! Lisäksi minusta ohjaus ja terapia kyllä ovat eri asioita. Halusin vaan pointata millaisten vuorovaikutuspiirteiden osalta to ja terapia muistuttavat toisiaan.

    VastaaPoista