perjantai 11. joulukuuta 2015

Neuvominen hoivaamisena

Edelleen mietin samoja juttuja: huolenpidon, hoivan, empatian ja neuvomisen kysymyksiä.  Katso aiempia pohdintoja mm. täältä ja täältä

(Ehkä ihmisillä on elämässään muutama peruskysymys, joita he työssään jatkuvasti tutkivat ja pohtivat. Minulle yksi tällainen peruskysymys taitaa olla tämä arkkityyppinen tilanne: ihminen kertoo huolensa ja toinen vastaa siihen. Vastaus voi olla neuvo tai suositus, eli eräänlainen ongelmanratkaisu, tai sitten jotain muuta. Olen viime aikoina paljon miettinyt sitä, mitä ongelmallista neuvovassa responssissa on ammatillisissa tilanteissa. Neuvon vastaanottaja kun ei välttämättä kaipaa kuulla neuvoja. Ja itse usein reagoin neuvomiseen niin, että se lähinnä ärsyttää.)

Mutta nyt haluan miettiä asiaa vastakkaiselta puolelta. Neuvo on kuitenkin keskeinen huolenpidon muoto ja neuvon voi kuulla myös hoivaamisena, välittämisenä ja osallistumisena toisen huoleen. Tämä tapa tarkastella neuvoa ei ole minulle luontaisin, ehkä juuri siksi haluan sitä miettiä. Tässä irtoan keskusteluntutkijan näkökulmasta - eli mietin miten ihmiset kokevat neuvot, en niinkään sitä miten neuvojaksot rakentuvat keskustelussa.

Olen alkanut havainnoida sitä, miten usein itsekin arkitilanteissa neuvon, ohjeistan ja lempeästi komennan.  Silloin oikeastaan haluan vain sanoa: välitän sinusta, kannattelen sinua mielessäni, ajatukseni kulkee mukanasi, haluan että voit hyvin. Tarkoitan tämän tapaista, lähes rituaalinomaista "Aja varovasti!" "Laita lämmintä päälle!" Tai sairaslomalla olevalle ystävälle: "Nyt ei saa sitten tehdä töitä, älä edes avaa konetta! Lepäile nyt hyvin. Tee jotain mukavaa." Nämä ovat monesti keskustelun loppuun kuuluvia toivotuksia, mutta tämäntapaisia voi tulla muuallakin keskustelussa ikään kuin ehdotuksina siitä, miten selvitä huolen kanssa. Ja sen osoittamisena, että jotain ratkaisuja kuitenkin on.

Olenkin alkanut tietoisesti kuunnella neuvoja jakavia ihmisiä eri korvalla. Neuvon ilmiasu on kylläkin "ratkaisuvaihtoehdon" ehdottaminen. Neuvoja ei kuitenkaan välttämättä tarkoita neuvollaan sitä, että hän tässä nyt tarjoaa sellaista tietoa, jota toinen ei lainkaan ole itse älynnyt, tai että hän epäilisi toisen kyvykkyyttä ratkoa asiaa. Neuvo tarjotaan, koska sen kautta osallistutaan toisen huoleen tai hankalaan tilanteeseen jotenkin, osoitetaan mielenkiintoa toisen hyvinvointia kohtaan ja toivotaan toiselle hyvää. Moni myös kokee, että jollei sanota mitään ratkaisuvaihtoehtoa ääneen, jää näköalaton olo, ikään kuin toiveikkuus jäisi puuttumaan.

Tiedän, että monet ihmiset nimenomaan kokevatkin asian niin päin, että ihanaa, kun heitä neuvotaan. He saavat huomiota, heidän asiaansa osallistutaan eikä heidän tarvitse pärjätä yksin. He lukevat neuvosta tämän huolenpito-ulottuvuuden ja ovat mielissään ja kiitollisia. Ja sitten he noudattavat neuvoa tai ovat noudattamatta. Valinta on kuitenkin heidän.

"Paremmin tietämisen ulottuvuuden" ohella yritän hieman opetella kuulemaan neuvon "huolenpito-ulottuvuutta".

lauantai 28. marraskuuta 2015

Havaitun ja koetun haltuunotto

Jatkopohdinta edellisen postauksen jälkeen.

Yhä enemmän huomaan ajattelevani, että kun ihmisellä on oikea iso ja painava huoli, on ensimmäinen tarve sittenkin kuulluksi ja nähdyksi tuleminen. Ei ratkaisu, ei vinkki, ei normalisointi, ei konstien lista, eikä mikään muukaan sellainen teko, joka siirtää välittömästi huomion eteenpäin, tulevaan, pois huolesta tai vihjaa, että nyt pitäisi kohta jo olla myönteisempi... Huomion täytyy ensin kohdistua siihen missä asiakas nyt on, mitä hän kokee. Vasta sitten voi seurata jotain muuta.

Tämä ei tarkoita, että ihmistä kannustettaisiin jäämään muhimaan ongelmaan, tai että hänet jätetään vaille ratkaisumahdollisuuksia.

Ihmisillä on kyllä useimmiten tarve löytää ratkaisuja, edetä ja selviytyä. Uskon sen perustavaksi tarpeeksemme, osaksi elämänhalua, toimijuutta ja elämisen arvoista elämää.

Mutta yhtä perustava tarve on oman tilanteen ymmärtäminen ja jäsentäminen, koetun, havaitun tai kärsityn haltuunotto kokemuksessa ja kehossa. Se että koettu jotenkin tunnustetaan, otetaan omaksi, kudotaan omaan tarinaan.

Kun olen miettinyt, mitä sisältyy tilanteisiin, jossa pettyy institutionaalisiin palvelukohtaamisiin, pettymys liittyy usein tähän. Asia jonka on tuonut käsiteltäväksi, on niin iso ja painava, että sen kanssa haluaisi ensin tulla nähdyksi ja kuulluksi oikein. Vasta sitten pystyy orientoitumaan ratkaisemiseen. Pakollakin voi ratkaisuun siirtyä, mutta siitä jää sellainen pettynyt ja orpo olo, tunne siitä, että ohitettiin.

Sillä on sitten taas monenlaisia seurauksia toipumiselle, ratkaisuille ja toimijuudelle. Näistä ehkä myöhemmin. Jotain tästä mietin myös täällä.

Jo viime postauksen perusteella saattoi arvata, että olen viime aikoina joutunut tekemisiin terveydenhuollon järjestelmien kanssa - jouduin sairaalaan hoidettavaksi yllättäen. Olen jo toipumassa, mutta sairaalajakso pyörii mielessä vieläkin ja kirvoitti monenlaisia ajatuksia. Huomasin muun muassa, että monet sairaanhoitajat ovat mestareita tässä toisen ihmisen näkemisessä ja kuulemisessa. He tekevät sen pienieleisesti, mutkattomasti ja vähin sanoin. Monille heistä tuntuu olevan kuin toinen luonto katsoa asiaa ja tilannetta potilaan kannalta.

Ja se ei ole kiireestä ja ajasta kiinni. Kaksi ihmistä voi käyttää saman minuuttimäärän pyörähtäessään potilaan luona ja tehdä sen aivan eri tavalla.



Joskus kun elämä pysähtyy, ja joutuu etäälle arkisista kuvioistaan, käy niin että kuva muuttuu radikaalisti. Se liittyy ehkä jollain tavalla tähän nähdyksi tulemiseen.

Kohtaamisessa on mielestäni kyse siitäkin, että kun tulee "nähdyksi oikein", pystyy integroimaan omat kokemuksensa tarinalliseen ymmärrykseen omasta elämänkulusta. Huonoissa terveydenhuollon kohtaamisissa ei ole kyse pelkästään siitä, että tulee kohdelluksi objektina. Kyse on myös siitä että sairauden tai avuttomuuden kokemus jää integroitumatta, katkokselliseksi, irralliseksi. Pahimmassa tapauksessa traumatisoituu.


tiistai 10. marraskuuta 2015

Ammattilainen avautuu asiakkaalle

Tekee mieli blogata yhdestä asiasta, jota olen kummeksunut ja johon olen nyt törmännyt niin monta kertaa, että uskon ettei kyse ole sattumasta, ei edes tupla- tai triplasattumasta, vaan oikeasti toistuvasta ilmiöstä.

Olen törmännyt siihen asiakkaan roolissa selostaessani terveysongelmaa tai jotain muuta vastaavaa huolta. On ollut terveydenhuollon tilanteita ja muutamia muita palvelukohtaamisia. Jossain kohtaa keskustelua käy niin, että löydän itseni - asiakkaana - kuuntelemassa kuvausta ammattilaisen huolesta. Kyse ei ole ohimenevästä maininnasta, vaan pidemmästä, tunteikkaastakin kuvauksesta.

Eli keskustelunanalyyttisesti tulkitsisin että mennään huolenkerronnan puolelle.

Huomaan reagoivani mielessäni aina samalla tavalla: hei, tämä aika on varattu minun asialleni! Nyökkäilen ja vastailen niin minimaalisesti kuin osaan, jotta saisin pikaisesti huomion takaisin omaan asiaani.

Sen verran keskusteluntutkijan vikaa minussa on, että puolikorvalla kuuntelen, mihin kohtaan keskustelua tällaiset ammattilaisen huolenkerrontajaksot tulevat. Samalla kun asiakkaana kärsimättömänä odotan, että saisin puhetilan ja huomion takaisin, jokin puoli minussa analysoi tilannetta uteliaana ja haluaisi nähdä sen litteroituna.


Nuo ammattilaisen huolenkerrontajaksot tuntuvat olevan kohdassa, jossa asiakkaan huolta on kerrottu jo laajemmin. Huolen responssejakin on siis ehkä ehtinyt olla useita, minimipalautteesta ja myötäelävistä eleistä alkaen.

Ammattilaisen huolenkerronta ("no kuule kun minullakin on ollut x, ja se oli tosiaan kauheaa, kun ...") voisi olla siis yritys vahvistaa empaattista ja normalisoivaa vastausta? Tiedän tutkimuksen perusteella, että muun muassa joissain neuvolavuorovaikutustilanteissa tapahtuu jotain hieman tämän kaltaista. Asiakas on huolissaan siitä, onko hänen kuvaamansa poikkeuksellisen tuntuinen tilanne hälyttävä. Hän saattaa toistaa ja laajentaa huolen kertomista huolimatta ammattilaisen normalisoivista vastauksista. Tällaisissa tilanteissa ammattilaisen omaan kokemukseen vetoaminen on nimenomaan "vahvistettu" normalisointikeino. Se lopulta vakuuttaa asiakkaan siitä, että hänen huolensa todellakin on sittenkin "ihan normaalia". Omissa opinnäytteen ohjauksen tutkimusaineistoissani on näkynyt tällaisia tilanteita myös. Logiikka on ikään kuin: jos ammattilaisellekin käy näin, sitten se lienee tavallista kelle vaan.

Tässäkö olisi yksi selitys sille, miksi ammattilainen alkaa kertoa seikkaperäisesti ja tunteikkaasti omaa asiaansa: normalisoidakseen minun asiaani? Kokemani tilanteet eivät kuitenkaan muistuttaneet tutkittuja tilanteita. Normalisointi ei ylipäänsä oikein istu niihin, joten täysin en tähän selitykseen tyydy. Lisäksi tilanteissa on käynyt niin, että ammattilaisen puhe on suhteellisen emotionaalista, ja olen joskus jopa tajunnut itse tuottavani myötätuntoisia responsseja.

**

Olen ollut käsityksessä, että niin sanottu professionaali neutraalisuus olisi edelleen yleinen käytäntö. Ammattilainen on tilanteessa käsittelemässä nimenomaan asiakkaan asiaa. Tarkoitus on pitää huomio siinä, eikä tuoda ammattilaisen henkilökohtaisia kokemuksia mukaan eikä ylipäänsä vetää huomiota häneen. - Onkohan alettu opettaa jotain toisenlaista tapaa?



Vai olisiko kyse jonkinlaisesta yrityksestä tehdä tilanteesta tasa-arvoisempi? Joskus olen tulkinnut, että tällainen keskustelutilanne on virinnyt siitä, että minun taustani ja ohjausammattilaisuuteni on ollut tiedossa. Eli viritetään hetkeksi kollega-kollegatilannetta välillemme?

Kokemusten jakaminen on hyvinkin tavallista silloin, kun kyse on vertaisista. Vertaistuen idea on se, että jokainen saa jakaa kokemuksiaan, jokaisen kokemus saa vuorollaan yhtäläisen tilan.

Erilaiset hoitotilanteet ja vastaavat hahmottuvat kuitenkin palvelukohtaamisina: tarkoitus on että minä saan käsitellä omaa asiaani eikä minun tarvitse antaa keskustelutilaa ammattilaisen kokemukselle. Minulla on myös lupa olla kiinnostumatta siitä, edes siinä tapauksessa että siinä ehkä piilisi minulle jokin hyödyllinen vinkki.

Vai onko ehkä ajateltu, että omien kokemusten rinnastaminen asiakkaan kokemuksiin olisi myötätunnon ja empatian muoto?

Mutta empatiaa ja tarkkaa kuuntelemista varten on toki olemassa muitakin, vähemmän tilaa vieviä tapoja.

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Pystyvyys, toimijuus?

Olen miettinyt toimijuutta ohjauksen päämääränä ja tajunnut uudella tavalla sen, että nimenomaan pystyvyydellä on erityinen merkitys siinä, että jokin toimijuus ylipäänsä pääsee kehittymään. Pystyvyys sitoo motivaation ja tekemisen yhteen ja varmistaa jatkuvuuden ja tulevaisuuden.

Pystyvyydessä on aina elämänhistoriallisesti ainutkertainen ulottuvuus. Ihminen voi olla osaava ja saada hyvää palautetta ympäristöstään, mutta pystyvyys voi silti olla aivan rikki.

Pystyvyyttä voi yrittää rakentaa "keskimääräisesti" ja "kaikille" vain tiettyyn pisteeseen asti. Yksilölliset ja piilossa olevat toimijuuden esteet vaativat yksilöllistä ohjausta.

Mietin sitä, missä määrin ohjaus voi ylipäänsä raivata pois erilaisia toimijuuden esteitä ja kuinka syvällä ne kulloinkin ovat. Yksi pystyvyyteen liittyvä  erityisongelma on huijarisyndrooma, jota olen ennenkin pohtinut akateemisten ihmisen ongelmana. Kiinnostuin siitä työnohjausurani alussa. Se tuntuu olevan hyvin tavallinen kokemus ainakin akateemisille naisille.

Liityykö huijarisyndrooma mille tahansa aloille? Onko joillain aloilla ympäristön tarjoaman palautteen ja yksilön kokeman sisäisen vakuuttumisen suhde mutkattomampi? Ovatko onnistumisen kriteerit ja näyttämisen tavat sellaiset, että yksilö voi helpommin uskoa riittävänsä ja pätevänsä?

Voiko huijarisyndroomaa syntyä, ellei työhön liity jotain kutsumukseen viittaavaa eetosta? Jotain jonka suhteen on oltava "aito" tai puhdas?

lauantai 10. lokakuuta 2015

Vaikuttaako ohjaus?

Ohjauksen vaikuttavuus tai tuloksellisuus on ollut mielessäni viime aikoina. Ei vähiten siksi, että että taloustilanteen alati kiristyessä ja näkymien synkistyessä kysellään jatkuvasti, mikä on kustannustehokasta, mikä vaikuttavaa ja mihin kannattaa satsata. Mutta myös siksi, että työmaalla meillä on sekä käynnistynyt että haussa tutkimusta, jossa pureudutaan asiaan. Yritämme vastata haasteeseen. Kunnianhimoinen pyrkimyksemme on kytkeä ohjausvuorovaikutuksen ilmiöt vaikutusta kuvaaviin indikaattoreihin. Ei helppoa, mutta uskomme, että mahdollista.

Olen myös koulutuksissa alkanut ruotia aihetta. Pari noottia tähän keskusteluun; reunamerkintöjä, jotka löydän toistuvasti tätä nykyä muistiinpanoistani.

Vaikuttavuus on arjessa piiloon jäävä kysymys. Käytännön ohjaustoiminnassa on usein vallalla tilanne, että ohjauksen hyötyyn, tarpeellisuuteen ja tuloksellisuuteen uskotaan, mutta sitä ei systemaattisesti arvioida eikä seurata. Organisaatioita johtavat eivät aina hahmota mitä ohjaukselta voi odottaa tai miten sen vaikutus syntyy. Tieto ohjauksen tarpeellisuudesta on upotettu ohjauskäytäntöihin ja sitä harjoittavien ihmisten tietämykseen, mutta puuttuu yhteisötason yhteinen näky siitä miksi ohjaus on tarpeellista ja mihin se vaikuttaa.

Ohjaustilanteilla on hyvin erilaisia agendoja, ja niiden tuloksellisuus antautuu tarkasteltavaksi sitä myöten hyvin eri tavoin.

Esimerkiksi terveyden edistämiseen käytetyllä ohjauksella on institutionaalisia päämääriä, joiden suuntaan ohjauksessa pyritään aktiivisesti vaikuttamaan. Perustana on tutkimustieto terveyttä edistävistä elintavoista, niiden muuttumisen ja muuttamisen prosesseista sekä siitä, milloin ihminen on otollisessa vaiheessa potentiaalisen muutoksen suhteen. Tällöin onnistuneen ohjauksen kriteerinä voisivat olla terveydentilaa, työ- tai opiskelukykyä tai hyvinvointia kuvaavat indikaattorit. Onnistunut ohjaus tuottaa liikettä toivottuun suuntaan.

Toisaalta esimerkiksi yksilön työnohjaus lähtee usein liikkeelle tilanteesta, jossa ei vielä olla selvillä, millaista muutosta etsitään. Joskus työnohjaus ei edes virity etsimään käyttäytymisen muutosta, vaan se on pikemminkin yritys ymmärtää mitä omassa työssä ja tilanteessa on käsillä. Joskus muuttuukin lähinnä kokonaiskuva, tulkinta tilanteesta. Yksilötyönohjauksen tuloksellisuuden havainnollistamiseksi voisi sopia joidenkin psykoterapian prosessitutkijoiden ehdottama case-tarkastelu: kuvaus laadullisesta muutoksesta tilannejäsennyksessä. Yhteistyönä syntyy uusi tulkinta joka luo potentiaalin elää ja tehdä työtä toisin. Joskus siihen liittyy jo ohjauksen aikana näkyvä käyttäytymisen muutos, joskus ei.

Työnohjauksella voi olla myös työkyky- tai työhyvinvointivaikutuksia, jotka voisi varmaan havaita mittaamalla. Olen miettinyt, että jos vielä jossain vaiheessa palaan tekemään työnohjausta enemmälti, aion ottaa käyttöön jonkun yksinkertaisen tavan mitata alku- ja lopputilannetta työhyvinvoinnin osalta kaikilla asiakkailla. Samalla mietin, että keskeisintä olisi päästä kiinni siihen, mitä tapahtuu yksilön ja työn kohteen välisessä suhteessa. Sellainen on muutos on laadullinen. Siksi ehkä helpointa olisikin miettiä työnohjausta oppimistapahtumana ja hahmottaa sitä kautta, mitä laadullista muutosta asiantuntijuudessa on ehkä tapahtunut.

Eri tyyppisten ohjauskäytäntöjen eroja selventää ehkä sekin, mihin paikannetaan ne tyypilliset toimijuuden esteet, joita ohjauksessa pyritään voittamaan. Ovatko esteet omassa asennoitumisessa, tietämyksessä ja osaamisessa, pystyvyydessä, ryhmän tai yhteisön toiminnassa, vai kenties organisaatiossa tai sen toimintakulttuurissa? Onkohan niin, että mitä tiiviimmin esteiden hahmotetaan löytyvän yksilön mielestä, sen helpompaa on vaikuttavuusasetelmia rakentaa?

Olen yrittänyt miettiä myös sitä, mikä olisi yhteisön tai ryhmän ohjauksen onnistumisen kriteeri ja mistä sen voisi systemaattisin keinoin havaita. Tämä jätettäköön toisen postauksen aiheeksi.

Ohjauksen vaikutusta on joka tapauksessa usein vaikeaa erottaa muista toiminnoista ja tekijöistä, jotka todennäköisesti vaikuttavat samaan suuntaan. Esimerkiksi työnohjauksen tai uraohjauksen vaikutus kietoutuu usein yhteen muiden sellaisten tekijöiden kanssa, joiden piirissä tai kautta ohjattava käsittelee kysymyksiään. Tai jos mietitään jonkun oppilaitoksen ohjaustoimintaa: sen vaikutushan asettuu ilman muuta yhteyteen koko opetustoiminnan kanssa, ja siitä irrallaan ei ohjausta ole mielekästä tarkastella.

Tätä vaikutuksen paikantamisen ongelmaa ratkomaan on myös luotu erilaisia koeasetelman muunnelmia, joilla voidaan yrittää etsiä vaikutusta ja samalla pysyä uskollisena inhimillisen toiminnan kokonaisvaltaisuudelle ja sosiaaliselle merkitysvälittyneisyydelle. Toivoakseni jo vuoden sisällä tiedän niistäkin enemmän.

tiistai 6. lokakuuta 2015

Hyvä katse

Katsottuna olemisen tunnelmista jatkan vielä. Viime postauksessa mietin, että toisten katse (tai se millaiseksi sen uskoo) voi sisäistyä esteiksi tai pidäkkeiksi, jotka estävät elämästä hyvää elämää.

Toisten katse voi toimia myös toisin. Toisten katse voi olla myötätuntoinen, arvostava ja lämmittävä, sellainen jonka valossa voi kasvaa ja elpyä.

Ajattelen niin, että ohjaustyön yksi tehtävä on tietoisesti ja ammattimaisesti opetella katsomaan toista niin että hän voi sen katseen valossa kasvaa. Se ei tarkoita läheskään aina että kasvua pääsisi seuraamaan, tai että sitä tarvitsisi aina kovasti ottaa kantaakseenkaan. Pointtini on ehkä se, että ylipäänsä miettisin, miten katson toista, miltä  minun katseeni toisesta tuntuu. Se että tämän tiedostaa, vaikuttaa siihen miten tulee toimineeksi.

**

Minulla on kokemusta useista vertaisryhmistä, jota ei ohjaa mikään instituutio, vaan jotka ovat rakentuneet omaehtoisesti harjoittamaan tätä hyväksyvää, myötätuntoista ja innostavaa suhtautumista toisiinsa.  Niissä on lämmin olla siksi, että siellä monta ihmistä yhtä aikaa katselee toisiaan hyväksyvästi.

Tästä bloggailen myös työasioissa Naiset työssä -hankkeen asioista Kalevan Muutos.Nyt -blogissa.




sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Katseesta ja sisäisestä katsojasta

Viikonloppuna olin tilaisuudessa, jossa jossain kohtaa puhuttiin arvioinnista ja sen tuottamasta katseesta, siitä miten tietoisuus arvioivasta katseesta vaikuttaa toimintaan. Katse-asia jäi mieleeni.

Olen miettinyt myös viime aikoina aika tavalla sitä, miten arvoiva katse voi rakentua pitkällä ajalla sisäistetyksi, ikään kuin ihmisen omiksi sisäisiksi silmiksi, niin että sen vaikutusta ei huomaa eikä pysty kyseenalaistamaan, ellei elämä erityisellä tavalla pakota siihen.

Olen alkanut myös miettiä sitä Ohjaustyön oppaassa esittämääni ohjausmallia ja toimijuuden ajatusta, miettinyt mitä sieltä puuttuu tai mihin suuntaan sitä jatkaisin. Tekisi mieleni täydentää kirjassa käyttämiäni jäsennyksiä jollain sellaisella käsitteellä tai metaforalla, joka auttaisi käsittelemään tätä asiaa

Sitä että toimijuus kehittyy vain jos "sisäinen katsoja" sallii.

Ja että kehittyvä toimijuus vaatii ajoittain nimenomaan sellaisen tilan ja suhteen, jossa tätä sisäistä katsojaa päästään ihmettelemään ja kyseenalaistamaan.

Ehkä tämä on yksi kohta, jossa ohjaus ja terapia tulevat lähelle toisiaan, ja jossa usein ohjauksessa ehkä keinot tai aika loppuvatkin. Miten syntyisi niin turvallinen ja onnistunut vuorovaikutussuhde ja keskusteluhistoria, että ihminen voisi alkaa tunnistaa toimijuuden sisäisiä esteitä?

Kaikki ohjaussuhteet ja ohjausympäristöt eivät pysty tähän eikä niiden tarvitsekaan. Joskus tosin toimijuuden sisäisiä esteitä purkautuu myös ikään kuin vahingossa, ilman että kukaan sitä osasi erityisesti tavoitella. Joskus oikein ajoitettu ihmismäinen kohtelu tekee ihmeitä!





Minua mietitytti tuoreena työnohjaajana aikanaan kovasti imposter syndrome- ilmiö, huijarisyndrooma. Törmäsin siihen asiakaskunnassani korkeakoulutettujen asiantuntijoiden parissa. Siinä on yksi esimerkki toimijuuden sisäisestä esteestä, jota on vaikea purkaa. Siitä voi tulla tietoiseksi ryhmässä, mutta vertaisryhmä sinänsä ei vielä takaa, että ongelmasta pääsisi eroon. Uskon että monet kantavat tätä asiaa vuosikausia, piilossa.

Jokin tässä katseen, ja erityisesti sisäistetyn katseen. ajatuksessa nyt kiehtoo.

Toinen asia jossa huomaan ajatusteni askartelevan on itsereflektiivinen puhe. Olen kollegan kanssa kirjoittamassa artikkelia, jossa katsomme ammattilaisen ja asiakkaan vuorovaikutusta. Huomiomme kohde on tällä kertaa ammattilaisen interventioissa, mutta minun mielessäni pyörivät myös asiakkaiden kerronnat. Erityisesti minua kiinnostavat kohdat, joissa asiakas pysähtyy kuin paradoksin äärelle, kertoen itsestään ihmetellen, avuttomana. "En käsitä miksi toimin niin kuin toimin, ei tässä ole järkeä minunkaan mielestäni..."

Ihminen ei aina ymmärrä itseään eikä käsitä miksi estää omaa toimijuuttaan.

torstai 24. syyskuuta 2015

Viitekehyksen tarpeesta työnohjauksessa

Jatkan piiiitkästä aikaa postaussarjaa, jonka edellinen juttu on täällä. Kyselin noissa posteissa mm. miksi työnohjaus on niin vaativa ohjauksen laji ja mitä siihen liittyvä "tutkiminen" oikein tarkoittaa.

Tutkiva työskentely on aina vaativaa, kognitiivisestikin. Työnohjaaja joutuu kysymään: miten "luen" -- miten yhdessä luemme -- sitä materiaalia, jota ohjaustilanteessa syntyy?  Mitä tulisi nostaa etualalle, mitä jättää taka-alalle? Mikä tulee näkyviin, mikä jää peittoon?

Kun tutkin ja mietin aikanaan ohjaavaa koulutusta ja sen piirissä toteutuvia ohjaustilanteita, kehkeytyi ajatus, että jos ei ole oikein selviä tutkivan työskentelyn kehyksiä (eli ei ole selvää, mitä tutkitaan), keskustelu ohjautuu helposti pelkkään ongelmanratkaisuorientaatioon. Ehkä jopa sellaiseen ongelmanratkaisuun, jossa ohjaajan tietämys otetaan annettuna, samoin sen pohjalta syntyvät ratkaisuehdotuksetkin. Aletaan siis ratkoa keskustelussa esiin tulevia ongelmia (huolenaiheita, vaikeita asioita) siten, että ohjaaja neuvoo ja tarjoaa ratkaisuja melko aktiivisesti.

Ongelmanratkaisu ilman riittävää tutkivaa työtä ei kuitenkaan ole kovin kestävää. Ei ainakaan useimmissa niissä asioissa, joiden takia maksaa vaivan olla ohjauksessa.

Tutkiva ote edellyttää jonkinlaisen "linssin", kehyksen, viitekehyksen tai käyttöteorian. Viitekehys kertoo, millaisia kohteita on olemassa, miten ne erottuvat taustasta ja antautuvat havainnoitavaksi, miten niitä voi lähestyä, miten ne ovat havaittavissa ja tiedettävissä. Ilman kehystä tutkiminen ei rakennu, kumuloidu.

Jonkin kohteen tutkiminen, "inquiry", edellyttää systemaattista kysymistä, pohdintaa, ajatusten testaamista ja vertailemista - jos tälle toiminnalle ei ole mitään kriteerejä, ajatus ei testaudu eikä myöskään muuta toimintaa.

Tämän vuoksi minun on vaikea lämmetä sellaisille ohjauksen teoretisoinneille, jotka korostavat aivan äärimmäistä tilanteisuutta, "pelkkää läsnäoloa", tässä-ja-nyt kohtaamista.

Tämä "tässä-ja-nyt" on tietenkin se moodi, jossa kohdataan, se välttämätön edellytys, josta käsin työskennellään. Mutta ohjaustilanne viittaa mielestäni kuitenkin myös jonnekin muualle. Sen mielekkyys tulee sen kyvystä kytkeä ihmistä oman elämänsä erilaisiin kulkuihin, polkuihin, tiloihin tai maisemiin. Jos korostetaan sitä, että ohjaaja ei tarvitse viitekehystä ja ainoastaan "kohtaa tässä ja nyt", ei ehkä tulla tietoiseksi siitä, mihin hänen huomionsa sitten kumminkin ohjautuu ja millä perusteella. Jotain tulee aina joka tapauksessa valikoiduksi huomion kohteeksi.

 Tällainen "vain kohtaaminen" voi tietenkin silti joskus toimia äärettömän hyvin tietyn prosessin tietyssä kohdassa: joskus ohjattava on niin vahvasti kykenevä ohjaamaan työskentelyään, että hän osaa hyvin hyödyntää tällaiset peilaamiseen keskittyvät kohtaamiset. Ja ohjaajalla voi olla erinomainen intuitiivinen kyky löytää kulloisestakin tilanteesta mielekkäitä elementtejä.

Psykodynaamisessa terapiassa (ja ehkä muissakin terapioissa?) pidetään ymmärtääkseni ihanteena sellaista ammattilaisen asennetta terapeuttiseen kohtaamiseen, että hän tyhjentää mielensä, vapautuu ennakkoajatuksista ja antaa mielensä liikuskella tässä ja nyt asiakkaan kertomassa "maailmassa". Pointti lienee kuitenkin se, että näin voi toimia teoreettisesti jo varsin harjaantunut mieli: irtoaminen vapauttaa herkistymään niille asioille, joita psykoterapian viitekehys on jo opettanut terapeutin havainnoimaan.

En siis (ollenkaan!) tarkoita intuition käytön kieltämistä (se olisikin hullu ajatus) - vaan ehkä sitä, että mielestäni ohjaus olisi selkeämpää ja laadukkaampaa jos ohjaaja olisi pohtinut perusteitaan tunnistaa tutkivan työn kohteita ja osaisi niistä jotain myös asiakkaalle kertoa.

Eli hänellä olisi ihan reilusti viitekehys tai niiden kombinaatio.

torstai 20. elokuuta 2015

Päiväkirjatyöskentelyyn?

Laitan tähän blogin lukijoiden tiedoksi ystäväni Käen Marin (Beamcoaching) pitämien tämän syksyisten päiväkirjaryhmien linkin. Molempiin ehtii vielä mukaan.

Beamcoaching löytyy myös facebookista

Mari ohjaa taidolla, herkkyydellä ja suurella sydämellä luovien prosessien kanssa työskenteleviä. Päiväkirjatyöskentelyllä on arvaamattomia mahdollisuuksia kenen tahansa työskentelyyn ja arkipäivään.

Päiväkirja on ollut omassa elämässäni kahdeksanvuotiaasta asti, sain syntymäpäivälahjaksi kiinalaisen koristeellisella kannella varustetun viivoitetun päiväkirjan. Siinä oli punainen nauha, jonka saattoi laittaa merkiksi. Kirja on tallella ja sitä on aika hauska lukea. Käsiala on aluksi siistiä ja kuvaus hyvin yksityiskohtaista (tarina alkaa syntymäpäivän aamusta). Myöhemmin käsiala muuttuu suttuisemmaksi ja tekstit suorasukaisemmiksi. Tekstistä näkee selvästi, mitä kirjaa olen kulloinkin lukenut. Hupaisaa.

Minua kiinnostaa kovasti millä kaikilla eri tavoilla kirjoittaminen voi olla työnohjauksen ja luovien prosessien tukena. Pysyn kuulolla, ehkäpä saan Marilta haastattelun?


keskiviikko 19. elokuuta 2015

Kun neuvo ei toimi

Olen miettinyt vanhaa tutkimusteemaani, neuvomista ja neuvomisen kautta tapahtuvaa ongelmanratkaisua. Olen kutsunut sitä myös ongelmanratkaisuorientaatioksi (Vehviläinen 2014a, b). Se on keskeinen osa monia ammatillisia käytäntöjä sekä arkielämän kanssakäymistä. Ongelmakuvauksiin ja huoliin vastataan usein neuvolla.

Kun huoli on monimutkainen, ahdistava ja pitkäkestoinen, neuvo voi kuitenkin tuntua ikävältä ja olla epätervetullut responssi. Miksi?

Yksi näkökulma asiaan on se, että murhettaan tai vaikeuksiaan käsittelevä ihminen on haavoittuva.
Sen kertominen, että asiat eivät ole hyvin, tuottaa eräänlaisen paljastumisen kokemuksen. Siksi huolen kertoja usein kaipaa osakseen myötätuntoa; ikään kuin luvan kokea asiansa vaikeana. Liian nopea ja mutkaton neuvo tuottaa sellaisen olotilan, että toinen ei orientoidu asian työläyteen, ahdistavuuteen tai muuten vaan sen mittakaavaan - eli ei "oikeasti ymmärrä".

Toinen näkökulma on se, että neuvo voi tuntua vihjaavan, että asia olisi ratkottavissa jollain yksittäisellä tiedolla tai ratkaisumallilla. Neuvon vastaanottajasta voi tuntua, että toinen aliarvioi hänen tietämystään. Useinhan vaikeissa ongelmissa kyse on siitä, että pelkkä tieto mahdollisista tai järkevistä toimintatavoista ei ole riittänyt. Huolen potija on todennäköisesti jo tietoinen ratkaisumalleista, ehkä kokeillutkin monenlaista vaihtoehtoa, muttei silti ole kyennyt ratkomaan tai lieventämään ongelmaa. Usein vaikeat pitkäkestoiset ongelmat eivät liitykään tiedon tai toimintamallien puutteeseen, vaan sisäisiin esteisiin, kompleksisiin ristiriitoihin, yhtäaikaisiin vastakkaisiin voimiin, tunnekuormiin ja ylipäänsä monien asioiden yhtäaikaiseen vaikutukseen.

Kun kuuntelee laajoja ongelmakuvauksia, joita erilaisissa auttamistilanteissa kerrotaan, niissä on yleensä mukana paitsi ongelman luonnehdintaa, myös vaihtoehtoisia tulkintatapoja ja analyysejä ongelman syistä. Lisäksi kuvauksiin kietoutuu lukuisia ratkaisuyrityksiä, oman toiminnan kritiikkiä, ihmettelyä, miksi itse toimii niin kuin toimii, ja yrityksiä analysoida sitä, mikä omassa toiminnassa ylläpitää ongelmaa. Kertoja on siis jo ongelmaa aukoessaan itsereflektiivinen ja myös tietoinen siitä mikä ehkä olisi järkevää. Huolen kuvaukset sisältävät paradoksin: tiedän miten tämän pitäisi mennä, mutta se ei mene niin! Sellaiseen puheeseen "no mikset tee näin"  tai "tiedäthän että usein ihmisille on hyväksi näin" -tyyppinen neuvo töksähtää ja tuntuu lattealta. Se ohittaa tärkeitä osia siitä mitä toinen on jo sanonut, se ei tunnu virittyvän siihen, mitä toinen yrittää omasta kokemuksestaan kertoa.


Neuvo on voi mennä ohi myös silloin, kun aihe on sillä tavoin henkilökohtainen, että kenelläkään muulla ei ole mahdollisuutta tietää, miten olisi lopulta paras menetellä tai mitä on ylipäätään tehtävissä.

Vielä yksi näkökulma: joskus oikein painokas neuvominen tuottaa sellaisenkin implikaation, että jos ei toimi neuvon suuntaisesti, on vaikea palata samaan asiaan enää uudelleen.

Ja viimein: neuvomisen ongelma huolen kertojan kannalta on siinä, että sen voi kuulla puheenaihetta sulkevana puheenvuorona, tai ainakin aiheesta siirtymistä mahdollistavana. Sen jälkeen on vaikea enää jatka asian aukomista, ja voi olla että se keskustelutila, jota huolen kertoja kaipasi, jää ottamatta. Arkikeskustelujen huolenkerrontatilanteissa on havaittu sellainen keskustelun kulku, että ongelmia käsiteltäessä ratkaisuvaihtoehtojen käsittely kuljettaa asiaa kohti ratkaisua ja siten mahdollista puheenaiheen vaihtamista.

Silti: huolen kuulijalle tulee usein kuitenkin ensimmäiseksi mieleen ratkaisuehdotuksia. Niin se vain on!  Ja totta tosiaan -  neuvohan voi olla myös oikein onnistunut teko. Omat ohjauksen tutkimusaineistonikin ovat täynnä neuvoja, joita vastaanottaja kipeästi kaipaa ja ilomielin vastaanottaa (Vehviläinen 2009). Neuvon onnistumisen elementeistä voisin kirjoittaa seuraavaksi myös tänne. Neuvomisen onnistumisen tekijöitä on eritelty paljon ohjausvuorovaikutuksen tutkimuksissa.

Olen myös vastustanut ajatusta, että "ohjauksessa ei saa neuvoa". Neuvomisella on paljon käyttöä monentyyppisissä ohjaustilanteissa. Tiedän myös kokemuksesta, että vaikka ammatillisessa tilanteessa ammattilainen voi taiteilla koko keskustelun oikeastaan varsinaisesti ottamatta kantaa asiaan, yleensä arkikeskustelussa ja läheisten välisissä suhteissa on kannan ilmaisemisella tärkeä paikka ja merkitys. Joskus huolen kertoja sitä myös nimenomaisesti pyytää: sano nyt rehellisesti mitä mieltä olet! Ehkä tärkeätä onkin kannan esille tuomisen tapa ja tyyli ja etenkin ajoitus.

Miksi tämä neuvon ongelmallisuus minua niin kiinnostaa? Ehkä siksi, että olen itse erittäin huono vastaanottamaan neuvoja. Haluaisin itse keksiä ihan kaiken. :-)


Itse asiassa olemme me ihmiset kyllä arkisessa vuorovaikutuksessamme aikamoisia vuorovaikutustaitureita. Ainakin minä tunnen monia ihmisiä, joilla on loistava kyky tasapainoilla huolen vastaanottajina, valita milloin neuvovat ja milloin eivät ja olla osuvalla tavalla tukena.

Voisi olla hauska kirjoittaa seuraavaksi siitä, mitä kaikkea muuta sitä voi sitten tehdä kuin neuvoa.

Vehviläinen, S. 2009. Student-initiated advice in academic supervision. Research on language and social interaction. 42(2): 143-190. 
Vehviläinen, S. 2014. Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta. Helsinki: Gaudeamus.
Vehviläinen. S. 2014b. Ongelmanratkaisua opinnäytteen äärellä: neuvot opinnäytteen ohjauksen vuorovaikutuksessa. Prologi  9-26.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Nuoruus on seikkailu suunnaton...

Tänä kesänä olen miettinyt muun muassa Prometheus-leirin konseptia. Omat nuoreni ovat käyneet protuleirin ja kokeneet siellä hyvin merkityksellisiä asioita. Protuleirillä tuntuu onnistuvan paitsi ryhmäytyminen ja jokaisen yksilön hyväksyvän ilmapiirin rakentaminen, myös rakentavan keskustelukulttuurin ja aidon dialogin mahdollisuus. Pystytään keskustelemaan maailmankatsomukseen, etiikkaan, ihmiskuvaan, erilaisuuteen ja identiteettiin liittyvistä kysymyksistä, tarkastelemaan eri näkökulmia, tulemaan ehkä hieman tietoiseksi oman ajattelun rajoista ja myös laajentamisen mahdollisuuksista. Sen lisäksi ollaan paljon yhdessä rennon ja leikinkaltaisen olotilan puitteissa.

Tämän kokemuksen jo pelkkä sivusta seuraaminen on hyvin koskettavaa. Molempien lasten protuleirin päätösjuhla oli unohtumaton kokemus, ja unohtumatonta oli myös nähdä omassa lapsessa se, mitä viikko oli vaikuttanut.

Jotain hyvin voimallista tässä toiminnassa tosiaan on, kun se ilmeisesti onnistuu kerta toisensa jälkeen. Mietin että nuoret onnistuvat sellaisessa, mitä aikuiset yhteiskuntaelämän eri saroilla eivät tahdo millään saada toimimaan.

Jäin pohtimaan tätä asiaa ohjauksen näkökulmasta. Eikö tämä ole loistava esimerkki onnistuneesta vertaisohjauksesta? Ja eikö se myös kerro, että jos on tahtoa ja fokusta, jos on perustava sitoumus tiettyihin perustaviin arvoihin, ihmiset myös OSAAVAT ohjata yhdessä?

Moni aikuinen, jonka lapsi nauttii protuleiristä, miettii hieman haikeana, että voi kun itse olisin aikanaan saanut käydä, Leirejä järjestetään aikuisillekin nykyisin.

Mutta entä jos nuoret vetäisivät protuleirin aikuisille? Opettaisivat meitä miten se tehdään? Leirin ohjaajissa on kyllä usein aikuisiakin vetäjiä, mutta enimmäkseen he ovat varsin nuoria itsekin.



Olen kesän aikana myös käynyt läpi omaa nuoruuttani, miettinyt ja muistellut ihmisiä, joita silloin tunsin ja omia vaiheitani. Olen myös pohdiskellut sitä, miten nuorena koettu voimakas häpeäkokemus tai kiusaaminen voi saattaa nuoren ihmisen ikään kuin itse luovuttamaan pois toimijuuttaan tai sen mahdollisuuksia. Näillä ratkaisuilla voi olla sitten pitkät seuraamukset aikuisuuten asti. Nuori ihminen saattaa sulkea itseltään asioita tai tekemisiä siksi, että epäonnistumisen tai epäedullisen vertailun tuottamaa häpeää on vaikea kestää.  Näitä häpeäkokemuksia elämä kyllä heittää kaikkien tielle, eivätkä muut aina ymmärrä mitä nuoren mielessä tapahtuu. Silti häpeällä voi olla ratkaiseva rooli merkittävissä johtopäätöksissä, ratkaisuissa, poissulkemisissa tai ohjautumisissa... On ehkä helpompi luovuttaa jokin elämänalue, toiminta, harrastus tai intressi kokonaan pois, kuin elää häpeäntunteiden kanssa. Nuorella on vielä aika vähän strategioita käsitellä musertavia tunteita. Apua siihen ainakin tarvitsisi.

Mikael Leiman kirjoittaa dialogisen opinto-ohjauksen yhteydessä "sietämättömistä" perustavista negatiivisista tunteista, joita usein löytyy suojamekanismien taustalta. Hän toteaa kuitenkin myös, että koska nuori ihminen ei ole ehtinyt pystyttää ja vakiinnuttaa monimutkaisia suojajärjestelmiä, nämä tunteet ovat myös suhteellisen helposti käsillä. Siksi nuoren ihmisen toimijuutta voi myös usein huomattavasti tukea oikeaan kohtaan osuneella avuksi asettumisella.

Siksikin jäin sitä protuleiriä niin kovasti miettimään. Sehän voi olla monelle se onnekas käänne, jossa saakin nähdä itsensä aivan toisin, saa erilaista palautetta kuin mihin on tottunut, saa tulla lämpimän ja hyväksyvän katseen alaiseksi. Sellaisen katseen, jonka turvin toimijuutta voi lähteä laajentamaan.

Voi kun jokainen saisi tämän osakseen jossain kohtaa nuoruuttaan.



sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Sisäinen este

Yksi näkemys ohjauksesta on että ohjauksessa poistetaan toimijuuden esteitä ja että toimijuuden esteet ovat usein sisäisiä, eräänlaisia elämän varrella rakennettuja suojauksia tai puolustusmekanismeja. Tällaisen ajatuksen esittää emeritusprofessori Mikael Leiman dialogisen ohjauksen mallissaan. Olen lueskellut sitä viime aikoina ja samalla miettinyt omia sisäisiä toimijuuden esteitäni. Asiasta lisää mm. Toimijuuden tuki -hankkeen sivuilta ja kirjasta Toimijuuden tuki: dialoginen ohjaus. (Koivuluhta & Kauppila 2015)

Olen hyvin kiinnostunut Leimanin luomasta ohjausmallista, vaikka itse määrittelenkin ohjausta eri tavalla ja painottaisin monia asioita toisin. Tulen kuitenkin varmaankin kirjoittamaan Leimanin ajatuksista lisää myöhemmin. Mielestäni hän kirjoittaa innostavasti ja koskettavasti, niin että praksis tuntuu tekstissä.

Mutta olen kyllä tosiaan itsekin sitä mieltä, että toimijuuden esteitä voi usein hahmottaa sisäisinä. Niiden tausta on "ulkoinen" ja niitä voisi kyllä analysoida myös yhteiskunnallisina rakenteina. Silti niiden tarkastelu sisäisenä esteenä on sikäli mielekästä että sisältäpäin niihin aukeaa muutoksen mahdollisuus.

On hämmentävää kohdata jokin oma sisäinen esteensä ikään kuin uudestaan, kun on kuvitellut sen jotenkin haalistuneen tai lakanneen olemasta merkittävä. Elämän erilaiset taitekohdat tai muutokset nostavat tällaisia esteitä esiin joskus uudelleen ja entistä ehompina. Sitä voi sitten miettiä, muuttuuko este sitä käsittelemällä, vai yksinkertaisesti toimimalla toisin?

Ei voi tietää ellei kokeile. Elämä on näkökulmakysymys, mutta samalla kovin pragmaattista.



Nämä sisäiset esteet ovat usein ulkopuolisille mysteerejä. Sisäisesti tottakin todempia. Vastapuhe, neuvot ja tsempit auttavat harvoin. Keskustelu ja jakaminen on kyllä ehdottoman tärkeää, ja tietenkin sekin tieto, että muut eivät estettä näe. Tämä tieto voi pitää ihmisen liikkeessä ja toiminnassa, ja rohkaista. Tämä tieto ei kuitenkaan poista estettä. Se saattaa auttaa väistämään sitä ja lieventämään sen otetta. Mutta ei poistamaan. Ehkä keskeisintä on se että pystyy itse tutkimaan estettä niin paljon kuin uskaltaa.  Uskon Leimanin tavoin, että vain se auttaa, että esteen omistaja itse pääsee havainnoivaan positioon.

Voipi olla myös niin että jotkut sisäiset toimijuuden esteet pysyvät kannettavinamme koko elämän. Niiden kanssa sitten jotenkin opitaan pelaamaan.


Koivuluhta, M. & Kauppila, A. (toim.) 2015. Toimijuuden tuki: dialoginen ohjaus. Publications of the University of Eastern Finland, Reports and Studies in Education, Humanities and Theology.

torstai 4. kesäkuuta 2015

Toimijuudesta

Nykyisten tutkimuskuvioiden yksi johtolanka on "toimijuus". Se on käsite, joka kuvaa ohjauksen päämäärää. Ohjattavan toimijuutta tulisi vahvistaa.

Olen jotenkin kotiutunut tämän käsitteen käyttöön niin pitkälle, että onkin ehkä aika alkaa kummastella ja kyseenalaistaa sitä hieman. Olen päässyt keskusteluun eri tutkijoiden kanssa, jotka avaavat käsitettä eri suuntiin ja painotuksiin.

Ensinnäkin. Voiko käsitettä palauttaa konkreettisen vuorovaikutuksen tasolle? Onko paikannettavissa siirtymiä, jotka ratkaisevasti muuttavat toimijuutta? Onko mahdollista sanoa vaikka että kaksi tuntia sitten toimijuus oli erilaista kuin nyt? Eilen toimijuus oli erilaista kuin tänään?


Jotenkin tuntuu, että kyllä VOI sanoa, että viime kesänä toimijuus oli erilaista kuin tänään. Ja VOI sanoa vaikkapa, että äskeisessä keskustelussa jokin muutti JOTAIN toimijuuden kannalta merkityksellistä, ehkä toimijuuden edellytyksiä. (Mutta se ei riitä! Olen joskus kirjoittanut siitäkin, miten saman perustavan, mannerlaattoja liikauttavan oivalluksen voi joutua tekemään hyvin monta kertaa ennen kuin se muuttuu toisenlaiseksi todellisuudeksi.) Eli: koska toimijuus on yksilön suhde SEKÄ elämänhistoriallisesti jäsentyvään toimintaan t. koettuun elämänkulkuun ETTÄ vaihtuviin sosiaalisiin kenttiin, ei olekaan ihan äkkinäisesti mahdollista todeta toimijuuden muuttuneen. Se johtuu siitä, että asiat, joita ihmisen toimijuudessa sovitellaan yhteen, ovat suhteellisen laajoja ja moniulotteisia ja ajassa jäsentyviä. Niiden "havaitseminen" mielessä tai keskustelussa ei ole ihan yksinkertaista.  Havaitsemiseen vaikuttaa se, että tulkintamme näistä kentistä (samoin kuin itsestämme) muuttuu koko ajan.

Toimijuus on vähän sellainen juttu, että oikeassa elämässä sen muutoksen kyllä kiistatta tajuaa ja tuntee. Se on aivan päivänselvää, kun sen näkee itsessä, omassa lapsessa, läheisessä, työkaverissa, opiskelijassa tai asiakkaassa. Mutta sen todentaminen tieteellisin menetelmin on kinkkisempi juttu. Ja vielä vaikeampaa todistaa, että juuri ohjauksella oli merkittävä vaikutus toimijuuden muutoksessa.

Onko toimijuus eräänlainen "ideaalityyppi", eli käsitteellinen kooste, joka kuvaa jotain sellaista moniulotteista kokonaistilaa, jota kohti yritetään suuntia ja liikahtaa, mutta jota ei välttämättä puhtaaksiviljeltynä koskaan havaita? Ja se, miksi sitä on vaikea havaita, johtuu sen luonteesta perspektiivi-käsitteenä? Se ei ole absoluuttinen vaan aina suhteessa johonkin?

Tätä pitää ihmetellä uudestaan ja uudestaan. Toimijuutta pitää yllä niin moniulotteiden kudos asioita, että ei se muutos vaan jäsenny muuta kuin matkan päästä. Tarvitaan vuosien perspektiivi ymmärtää miten toimijuus kehkeytyy ja muuntuu. Eniten aina hämmästyttää se, että miksi jokin asia ei yhtenä hetkenä ole mahdollinen, ja sitten toisena hetkenä se onkin. Eikä sitten enää oikein tajua, missä ne esteet olivatkaan.

Ainoa mikä on varmaa: toimijuus muuttuu vain jos:

...on tutkiva mieli joka kyselee, järjestelee, tarkastelee elämän eri lankoja ja kuteita ja on valmis katsomaan mikä liikkuu ja mikä on missäkin kiinni. On oltava valmis kysymään asioita.

... on tekoja, toimimista, siirtymistä, paikan vaihtamista, paikan ja tilan variaatiota. Kokemusta joka karttuu ja muovaa meitä ja tuottaa koko ajan uutta perspektiiviä siitä, mikä on mahdollista.

... on osallisuutta ja pääsyä tekemään, toimimaan, ottamaan osaa. Minäksi voi tulla vain yhteisyydessä ja osallisuudessa.

... toisten ihmisten turvaa ja rakkautta, joka mahdollistaa nuo edelliset: että se (minä) joka katsoo (itseään), katsoo myönteisesti ja arvostaen eikä armottomasti ja estäen.


tiistai 2. kesäkuuta 2015

Alli ja Anssi ne yhteen soppii: yhteistyösuhde ohjauksen onnistumisen takeena

Alkaa tässä päästä pian tutkimisen makuun. Vauhtia ja suuntaa tullut hommaan monestakin syystä. Silloin kun asiat pyörivät paikallaan tai etenevät hitaasti, on vaikea olla turhautumatta. Sitten kun hommat alkavat virrata (siksi että ilmestyy uusia voimia pyörittämään asioita tai on itse asettunut uuteen "asentoon"), sen tyhjäkäynnin aikaiset ajatustyöt ja muut tekemiset voivat tulla käyttöön.

Yksi asia jota olen miettinyt kauan, ja johon nyt alkaa tulla konkreettista  reittiä eteenpäin, on "työskentelyongelman" tai työskentelyn kohteen yhteinen määrittäminen.

Psykoterapian tutkijat ovat pitkään olleet sitä mieltä, että onnistunut yhteistyösuhde -- "työskentelyliitto" eli allianssi -- on tekijä, joka parhaiten ja vakuuttavimmin selittää terapian onnistumista. Minun on kyllä helppo uskoa se myös ohjauksen osalta. vaikka se ei ole tietenkään ainut asia, joka työskentelyn onnistumiseen vaikuttaa. Ei yksi tekijä koskaan ole.

Silti olen aivan vakuuttunut että ohjausprosessin alku ja siinä syntyvä yhteisymmärrys intresseistä, motivaatiosta, työskentelyodotuksista, -tavoista ja niiden perusteluista on keskeinen tekijä yhteistoiminnan onnistumiselle. Se mikä alussa tehdään näkyväksi, tekee helpommaksi myös korjata suuntaa ja arvioida tekemistä yhdessä myöhemminkin, matkan jo alettua.

Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta ei se sitä ole. Kerta toisensa jälkeen olen todennut, miten usein ohjauksellisissa tilanteissa tämä unohtuu, lähdetään tarjoamaan toiselle ratkaisuja oletettuun ongelmaan (asiakastilanteissa) tai tarjoamaan omien intressien mukaista toimintavaihtoehtoa (työyhteisön ryhmätilanteissa) selvittämättä ensin, missä ollaan, millä asialla itse kukin hahmottaa olevansa ja miten eri osapuolet tulkitsevat sen tilanteen tai asian jonka äärellä ovat.

**

Tästä pitäisi nyt sitten päästä eteenpäin ja saada tutkimusta aikaan usemmallakin saralla. Miten tämä yhteinen työskentelyn kohde ja kysymys rakennetaan, mitä eri tapoja tähän on eri tyyppisissä tilanteissa? Mitkä tekijät voivat uhata allianssia ja miten sitä voidaan korjata ja uusintaa?  Mikä on riittävää yhteisymmärrystä ohjauksen onnistumiseksi? Millä ehdoin vaikuttavuutta on mielekästä mitata yksilöllisen ja toisaalta yhteisöllisen toimijuuden muutosten todentamiseksi?


sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kateus - peili vai upottava suonsilmä

Kateus on perustunne, jota ilman kukaan ei elämästä selviä. Sitä on vaikea jakaa, mieluiten sitä hautoo yksikseen piilotellen. Olen tässä pohdiskellut omia kateuskokemuksiani, tässä mietinnän tulos.


Jos kateuden kanssa malttaa keskustella, siltä oppii. Läksy on karvasta mutta aika hyödyllistä. Kateus kertoo

- vertaisuudesta ja sen kautta identiteetistä tai sitä koskevista toiveista. Kenen kanssa haluaisit nähdä itsesi vertaisena - sellaisena, joka on samassa asemassa, tilanteessa, lähtökohdissa, kehyksessä tai kulttuurissa: sellaisena jonka kanssa etenet yhtä jalkaa tai jonka elämästä voit peilata omaasi?

- pettymyksistä unelmiin. Mitkä olivatkaan ne suuret toiveet, jotka romuttuivat? Miten tulkitsit noita toiveita? Miksi toivoit juuri sellaista? Miten näiden unelmien kautta itsesi näit?

- harhaluuloista. Millaiseksi uskottelit maailman, läheisesi, tärkeät tekemisesi? Ennen muuta: millaiseksi uskoit itsesi?

- haudatuista toiveista. Mitä et vielä uskaltanut itsellesi suoda? Mikset?

- vakaumuksistasi. Kateuteen tuntuu usein, joskin ehkä hieman valeasussa, liittyvän joku perustava arvo tai vakaumus. Sitä ei heti huomaa, mutta kun kysyy tarpeeksi kauan: miksi kadehdin tuota ihmistä, sieltä voi näkyä uskomus siitä että tuo ihminen kykenee toteuttamaan sen arvon tai päämäärän, joka minun pitäisi.  Tai jonka haluaisin toteuttaa. Miksen siis voisi?

- jostain todellisesta itsessäsi. Kateuden kohde ei usein liene sellainen joka ei missään suhteessa muistuta itseä. Ehkä pikemminkin niin, että kateuden kohde tuntuu näyttävän täytenä sellaista jota itsessä ei oikein päässyt esiin tai tullut todeksi. Kateus kertoo siten myös jostain hyvästä itsessä joka on nupulla, tai hiukan idulla - tai ehkä henkitoreissaan. Mutta kuitenkin jotenkin olemassa.

Työ kehossa, keho työssä

Mietin tohkeissaan olemisen yhteydessä sitä, mistä nyt muutenkin paljon puhutaan: miten henkilökohtaiseksi ja kehokohtaiseksi työ voi ja saa käydä. Antaumuksellisuus on yksi työn hyvinvointia tuottava puoli, mutta myös sen riskitekijä.

Ajatukset lähtivät kiertymään samaan suuntaan, kun twitterissä törmäsin Kauppalehden uutiseen älyrannekkeesta. Jutussa kerrottiin, että työterveyshuollon palveluntarjoaja antaa alennusta työterveysmaksuista, jos työntekijä ottaa käyttöön älyrannekkeen, joka mittaa terveydentilaan liittyviä asioita, tässä pilotoidussa versiossa lähinnä liikuntaan liittyviä asioita. Ajatus on se, että työnantaja voi vielä herkemmin tunnistaa terveysriskejä ja puuttua niihin ajoissa.

Tässä asiassa on aika monenlaisia mietityttäviä ulottuvuuksia. Yksi on se, missä määrin yksilöiden terveys ja sitä koskeva tieto on lopulta työnantajan asia.

Voidaan ajatella, ja onkin ajateltu. että työnantajan kuuluu ottaa työntekijän terveydestä yhä suurempaa  vastuuta, koska työ tunkee niin suuressa määrin ihon alle ja kehoihimme ja mieliimme, yöuniimme ja syömisiimmekin. Eli mitä enemmän työ pureutuu meihin yksilöinä, sen tärkeämpää on että työnantaja käsittelee ja myös "hoitaa" meitä yksilöinä. Jonkun mielestä tämän voi lukea myös yhä suurempana "holhoamisena" eli instituutioiden ylivastuullisuutena ihmisestä. Toisaalta asian voi nähdä myös niin, että yksityisen ja työn välinen raja häilyy ja siirtyy tällaisen tiedonkeruun myötä.

Entä miten vastuu tiedosta ja sen käytöstä lopulta hahmotetaan? Kun mittaamisen kohde on yksilö ja yksilön keho, myös vastuu saattaa helposti hahmottua yksilön vastuuna. Se on tietenkin sikäli oikein, että itsehän me syömisemme, unemme, kehomme hoidamme. Mutta toisaalta silloin katse ei käänny työyhteisöön ja työpaikan käytänteisiin. Ne kuitenkin ovat yleensä työhyvinvoinnin ja työkyvyn kannalta avainasemassa. Jos työpaikalla sairastetaan ja voidaan huonosti, tai uuvutaan, vastuuta johtopäätöksistä pitäisi ottaa työpaikalla ja sen toimintatavoissa.

Ihmisen keho, psyyke, toiminta ja identiteetti ovat väistämättömän kietoutuneita työhön. Työnantaja luo tavallaan suhteen meidän kehoihimme, siinä missä mieliimme, identiteetteihimme, todellisiin ja virtuaalisiin julkisivuihimme ja erilaisiin hengentuotteisiimme. Millainen tämä suhde saa ja voi olla, millaiset tietovirrat ja määrittelyt muovaavat sitä, ja mihin suuntaan me kuljemme tässä asiassa?

En näe oikein realistisena sellaistakaan ratkaisua, että tietämisen kenttä jotenkin lakkaisi laajenemasta, että niitä tiedon palasia ei enää tuotettaisi lisää, yhä eriytyvämmin kysymyksin.

Tämä on samantapainen keskustelu kuin keskustelu lihavuudesta, sen tuottamista kansanterveydellisistä riskeistä ja niihin liittyvistä vastuista. Lihavuus ja muutenkin kehon ominaisuuksiin liittyvät asiat liittyvät myös keskusteluun kehonkuvista, ulkonäöstä, siitä minkä näköisiä ja mallisia saamme olla. Ja siitä miten muokattavia meidän tulisi olla ja missä määrin kehojen muokkaukseen vaikuttavat tietämykset ja teknologiat myös ahdistavat ja alistavat meitä. Mikään tiedon murunen tai väittämä ei tunnu olevan viaton tässä keskustelussa, koska käsitykset tästä asiasta ovat läpeensä moraalisesti latautuneita. Terveyskeskustelun rinnalla käydään keskustelua terveysdiskursseista ja niiden merkityksistä.

En näköjään päätynyt vastaukseen vaan uusiin kysymyksiin...

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Yhteisöohjauksen solmukohdat viimeinen osa: vaikuttavuuden seuraaminen

Tähän väliin kirjoitankin nyt viimeisen osan yhteisöohjauksen bloggaussarjasta. Edellisen osan löydät täältä ja sen kautta muutkin.  Tässä siis viimeinen postaus ja kahdeksas solmukohta.

8 Ohjaustoiminnan vaikuttavuus

Viimeinen mallini elementti on sellainen, jota me emme ehkä systemaattisesti pohtineet Campus Conexus-hankkeessa. Hankeen loppua kohti aloimme tätäkin miettiä, ja kirjoitin asiasta hieman, mutta varsinaisesti asia jäi avoimeksi kysymykseksi. Se saattoi osittain liittyä siihen, että toimintamme kiinnittyi jo toisten tahojen käynnistämiin muutoksiin yliopistossa: tuimme ohjausjärjestelmien, ohjauskäytäntöjen ja yhteisen toiminnan rakentumista niissä kehyksissä, jossa talossa oli päätetty toimia. Lisäksi oli tiedossa, että opintojen ohjaustoiminta vaikuttaa useisiin prosessihin ja siten sillä on useita vaikuttavuuden kriteereitä, joita jokainen yhteisö tai porukka joutuu itse arvioimaan. Oli se varmaan niinkin, että vaikuttavuuden asiat otetaan itsestäänselvinä, etenkin silloin kun on kova kiire rakentaa jokin systeemi uuteen uskoon. Toisaalta - juuri silloinhan niitä olisi otollisinta kysyä!

Campus Conexus ehti toimia vielä aikana, jolloin talossa alettiin valmistautua laatujärjestelmän auditointiin. Siinä yhteydessä, fasilitoinnissa mukana pyöriessä, huomasin, ettei tämä elementti ole todellakaan helppo, vaikka sen tulisi olla keskeisellä sijalla. Toimintaa on ikävä kyllä mahdollista toteuttaa kysymättä tätä kysymystä. Nyt kun olen alkanut asiaa enemmän miettiä ja seurata keskusteluja aiheesta, tuntuu siltä että vaikuttavuudesta puhutaan paljon, mutta tiedetään lopulta aika vähän. Ongelmana lienee useimmin se että ne asiat, joihin haluamme vaikuttaa, ovat monimutkaisia ja niissä tapahtuu seuraamuksia hyvin monen tekijän summana. Usein tiedämme selvemmin sen, mitä vaikutuksia emme halua tai mihin suuntaan toimintaa ei saisi viedä.

Kyse on siitä, mitä ohjaava yhteisö pitää ohjaustoiminnan keskeisenä vaikuttavuuden kriteerinä. Mihin asiaan lopulta ohjaustoiminnalla halutaan vaikuttaa, missä vaikutusten pitäisi näkyä ja millaisella aikajänteellä? Mitä varten ohjausta täytyy olla, tai mitä tapahtuisi jos sitä ei olisi? Tai jos toiminta olisi hyvin heikkoa?

Yliopiston opetusta arvioidaan ja sitä säädellään ulkoa päin joka tapauksessa tutkintojen määrien, valmistumisaikojen sekä tietyltä osin opintojen joutuisan etenemisen (vuodessa 55 opintopistettä suorittaneiden osuus) kautta. Pedagogisen toiminnan näkökulmasta nämä ovat ehkä pikemminkin "tuottavuuden" tai "tehokkuuden", ei niinkään vaikuttavuuden kysymyksiä. Ohjauksen näkökulmasta olisi vaikea olla tyytyväinen siihen, että tutkintoja syntyisi nopeasti ja paljon, jolleivät ne sisällöllisesti ole rakentaneet hyvää asiantuntijuutta ja mielekästä toimijuutta. - Valintavarmuutta, keskeyttämisiä ja loppuunsaattamisia mietitään joskus koulutuksen vaikuttavuusasiana. Silti: yksilön kannalta oikein ajoitettu keskeyttäminen ja suunnitelman muutoskin voi olla hyvä asia.

Vaikuttavuuden kysymykseen onkin vaikea vastata kysymättä, mitä ohjauksen eri osapuolet itse pitävät keskeisenä perusteena ja syynä ohjaustoiminnalle. Mitä siinä tulisi tapahtua ja mistä toimijat itse näkevät, että ovat onnistuneet tai epäonnistuneet? Onko ohjauksen vaikuttavuus korkeissa graduarvosanoissa, vai kenties hyvissä työelämätaidoissa tai uravalmiuksissa vastavalmistuneilla? Onnistuneissa siirtymissä koulutuksen ja työn nivelvaiheissa? Vai siinä ettei jäädä ilman työtä tai ainakaan työttömyys pitkity? Onko taika mielekkäässä suhteessa omaan elämänprojektiin? Vai näkyykö onnistunut ohjaustyö ohjattavan taitavuutena tai asiantuntevuutena, joka näkyy myöhemmin työssä? Onko paras merkki ohjauksen onnistumisesta kokemuksellinen: se, että osapuolet ovat siihen tyytyväisiä?

Kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä että vaikuttavuuden kysymys on vaikea ja silti sitä pitää kysyä. Ajattelen itsekin, että yhteisöohjauksen tärkeä solmukohta, joka pitää tuoda esille heti työskentelyn alussa (vaikka esittelen sen tässä lopussa) on juuri tämä. Miksi ohjaamme ja mistä konkreettisesti näemme onnistumisen? Millaisten asioiden systemaattinen seuraaminen huolehtisi siitä, että tiedämme olevamme tekemässä oikeita asioita? Mistä tiedämme että vaikutus on myönteinen, mielekäs, järkevä? Se ei aina ole täysin ennakoitavissakaan - mutta silti. Jos ohjaus on toimijuuden vahvistamista jollain sosiaalisen käytännön kentällä, mistä toimijuuden vahvistuminen näkyy?

Jos ajattelee, että vaikuttavuuden kriteerin tulisi olla konkreettinen ja sellainen, jota voi seurata, onkin ehkä järkevintä, että niitä olisi useita ja että ne olisivat monipuolisia ja mahdollisia tuloksia laajalti kartoittavia. Silloin voitaisiin ainakin varustautua pahimpia ongelmia vastaan ja myös huolehtia siitä, ettei kavenneta katsetta liikaa.

torstai 14. toukokuuta 2015

Hoffice

Luin tässä jokin aika sitten Me Naiset -lehdestä hauskan jutun "Hofficesta". Hoffice on "home" +  "office". Sillä tarkoitetaan sitä, että joku avaa kotinsa etätyöpaikaksi, eräänlaiseksi pop-up-toimistohotelliksi. Etätyötä tehdään tietyillä pelisäännöillä (mm. jokainen kertoo muille mitä aikoo saada aikaan, ja työtä tehdään 45 minuutin rupeamissa, välillä pidetään taukoa ja jumpataan hartioita, toisia ei häiritä puheluilla, ja yhteisestä hiljaisen puurtamisen tilasta voi vetäytyä vaikka torkuille välillä).  Lounasta syödään yhdessä. Lounasraha on pari euroa, muuten rahaa ei kuviossa liiku.


Moni lehdessä haastateltu koki tällaisen idean mielekkääksi vaihtoehdoksi kahvilassa, kirjastossa, kotona tai toimistohotellissa työskentelylle. Jutussa puhuttiin uudesta kaupunkisosiaalisuudesta, uusista tavoista luoda yhdessäoloa tai väljästi sopimuksenvaraista yhteisöllisyyttä ja  muotoilla uudelleen työn ja vapaa-ajan, työn ja kodin rajaa.

Helsinki on aktivoitunut näköjään hofficejen suhteen muutenkin. Täältä näet lisää, samoin Riitta Oittisen omakohtaisesta jutusta Tiedetoimittaja-lehden verkkosivuilla.

Minulle tuli heti mieleen vanha kunnon kirjoitusretriitti. Tuo hofficen idea on oikeastaan pohjimmiltaan aika samanlainen. Luodaan ohjaavia rakenteita jokaisen omalle työskentelylle, uppoudutaan omaan työhön, mutta työhiljaisuus jaetaan toisten kanssa. Yhteisöllisyyttä joka on väljää, joustavaa, tarkoituksellista mutta kotoista ja ihmisen kokoista. Sopivaa ryhmäpainetta ja rakennetta. Silti aika yksilöllistä.

En tiedä tulisiko minun koskaan lähdettyä jonkun vieraan ihmisen kotiin töitä tekemään. Todennäköisesti olen siihen liian erakko. Mutta se minua tuossa kiinnostaa, että sosiaalisuuden muodot, ja tavat järjestää aikaa ja tilaa, ovat tosiaankin muokattavana ja muutoksessa.

Jos tuollaiselle on kysyntää, se tarkoittaa että liikkuvia työntekijöitä, joille ajatus on luonteva, on koko ajan enemmän.

Olen miettinyt työn ja yksityisen välistä rajaa ja liukumaa muutenkin viime aikoina, siitä pian lisää.

sunnuntai 3. toukokuuta 2015

Jatkopohdintaa tohkeissaan olemisesta

Jäin miettimään päivän Hesarin äärellä tänään. Anna-Stina Nykänen kirjoitti sunnuntaijutussaan tohkeissaan olemisen tunteesta, joka on professori Eeva Jokisen mukaan se moodi, jota nykyisessä epävarmassa työelämässä tarvitaan. "Hei-me-tehdään-se" hengellä pyöritetään projekteja ja muita kamppailuja - paikataan purkautuvaa hyvinvointivaltion verkkoa ja psyykataan itseä ja toisia aina uusiin epävarmoihin hankkeisiin. Tällä hengellä myös saadaan aikaan aivan uudenlaista yhteisöllisyyttä ja innostutaan ajattelemaan yhdessä uudella tavalla. Tohkeissaan oleva altistuu muiden käytettäväksi liiankin helpolla - tässä riski. Toisaalta tohkeissaan oleva voi kantaa innostuksen liekin seuraavaan paikkaan ja kokea pätkissäkin rakentavansa jotain tärkeää. Eli asialla on sekä riistävä että rikastuttava puoli.

Työhön liittyvät tunteet kiinnostavat näköjään nyt kaikkia, ei ainoastaan psykologeja. Innostuksen ohella myös uuvutaan, luovutetaan ja otetaan aikalisää, kertoo Nykänen Jokisen ja kumppaneiden kirjasta. Sen tilasinkin ja postailen siitä lisää kun pääsen katsomaan.

Olen miettinyt tätä asiaa paljon ja kauankin, koska olen itse aika tuulella käypää sorttia, kova innostumaan ja myös innostuksen aallonharjalla väsymään.Tuli mieleen: tohkeissaan olo oli jotain sellaista, jota opin nuorena tutkijanalkuna nopeasti yliopistossa piilottamaan. Yliopistossa tuli olla viileän älyllinen; liika innostus oli aina epäilyttävää, naiivia ja pintapuolista. - Olen vasta nyt, kun olen parinkymmenen vuoden jälkeen irronnut yliopiston huomasta, alkanut tajuta millaista suhdetta työhön yliopistotyö minuun rakensi. Yksi osa sitä oli tämä kummallinen suhde tunteisiin. Tästä lisää joskus myöhemmin.

**

Minusta tuntuu, että joidenkin meistä on helpompi ruveta olemaan tohkeissaan kuin toisten. Joillekin meistä tunteet valtavaat sekä kehon että mielen hyvin todellisina ja pakottavina, joillekin laimeampina ja tyynempinä aaltoliikkeinä. 

Uskon myös, että työelämä etsii meistä koko ajan henkilökohtaisempaa otetta, kuten työn ja tunteiden sosiologit osoittavat. Annamme työlle itsemme ja se muovaa meitä kehoinemme ja mielinemme. 

Nykyisin myönteistä kiinnittymistä työhön kutsutaan "työn imuksi". (Pitäisin itse work engagement -termin käännöksenä "kiinnittymisestä". Näin termiä käyttivät Campus Conexuksen tutkijat Marita Mäkinen, Johanna Annala ja Vesa Korhonen. Se kuulostaa neutraalimmalta, minusta siinä on enemmän se klangi, että sana viittaa myös sosiaalisiin rakenteisiin, ei vain koettuun tilaan. Lisäksi "työn imussa" työ tuntuu olevan se joka imee, eli "työ" on agenttinen. Kiinnittymisessä aktiivisena kuulen työn tekijän. Eli tuntuu subjektilla olevan agenttisuutta enemmän...) 

Työn imu-tutkijat eivät toki tarkoita termillä tunnetilaa, vaan mielekkyyden ja merkityksellisyyden pitkäkestoista kokemusta; sellaista suhdetta työhön, joka mahdollistaa ponnistelun, palkitsevuuden ja ajoittaisen innostuneisuuden tunteen, koska työ on arvokasta ja sen tuloksilla jotain keskeistä merkitystä tekijöilleen. Työn imu kantaa tylsienkin päivien yli.  

Kuten Nykänen Jokista siteeraten toteaa, kukaan ei jaksa olla innostuksen tilassa koko ajan. Tohkeissaan oloa seuraa aina väsähdys, kaipa se on kemiallinenkin totuus.  Tämän takia minäkään en ole erityisemmin flow-tilan perään. Flow on yksi ihmisen mahdollinen olotila, joka toteutuu mielekkässä tekemisessä, jota osaa ja haluaa. Flow alkaa lapsen leikistä. - Oma flowni voi olla niin voimallinen, että en erityisemmin hae sitä, koska tiedän että sitä seuraa sitten myös aika inhottava väsähdyksen tunne.

Minulle yksi vaikein juttu työuralla, joka on sisältänyt paljon kirjoittamista ja projektiksi asettuvaa "rutistavaa" yliopistotyötä, on ollut oppia tuntemaan tämä oma "tohkeissaan olemisen" kaava. Siis se miten se uppoutuva innostus voikaan ihmistä pyörittää, myös kehollisesti... Vaikeaa se on ollut ehkä juuri siksi, että yliopistoinstituutio ei tohtorikokelaidensa kasvattajana ollut kovinkaan taitava "vanhempi"... Tai sellainen se oli minun nuoruudessani, ehkä se on jo muuttunut?

Minua kiinnostaa eniten toinen puoli positiivista psykologiaa. Ei niinkään, milloin olemme tohkeissamme, vaan minkä puolesta jaksamme olla sitkeitä ja kärsivällisiä.  Mikä työssä on merkityksellistä? Minkä pidämme totena ja todellisena? Sen vuoksi en halua mennä työelämän kehittämisessä "me-tehdään-se"-meininki edellä. Tällainen jee-olo voi kyllä ajoittain tulla  ikään kuin sivutuotteena sitten kun ollaan asian päällä. Haluan ylipäänsä, että asiat kiinnittyvät johonkin muuhun kuin olotilaan. Jos koulutan, toivon kyllä että ihmiset innostuvat. Mutta haluan, että sitten kun innostus menee ohi ja he ovat nukkuneet muutaman yön yli, he voivat palata samoihin ajatuksiin, ja todeta edelleen että niissä on järkeä. (Tästä voisi kirjoittaa muuten erikseen: tohkeissaan olo ja koulutus!)

Olisi tärkeätä, että sen innostuksen aallokon alla olisi tällaista rantakalliota. Merkityksellistä yhteistyötä ja ponnistelua kohti jotain mielekästä arvoa. Arvo ei katoa kun tavoite saavutetaan. 

Ja jotta työ ei kuluta meitä loppuun kehoinemme, mielinemme ja innostuksinemme, sen pitäisi olla riittävän jatkuvaa ja työkykyä säilyttävää.

Toisaalta - vaikka työn merkitys yhteiskunnan rakenteena huokoistuu, kuten jutussa todettiin, se on edelleen perustava tapa olla osallinen yhteiskunnasta. Ilman työtä jääminen on edelleen hyvin kohtalokasta. Miten olla tohkeissaan tai tohkeissaan olosta uupunut, jos ei edes pääse osalliseksi?

perjantai 10. huhtikuuta 2015

Yhteisöohjauksen solmukohdat osa IV: Vuorovaikutuskäytännöt

Yhteisöohjauksen solmukohtien postaussarjassa on tultu kohtiin 6 ja 7. Käsittelen niitä yhdessä. Aikaisemmat postaukset täällä, täällä ja täällä. Esittelen yhteisöohjauksen mallia ja sen solmukohtia, ja käytän esimerkkinä Tampereen yliopiston opintojen ohjauksen järjestelmän kehittämistä vuosina 2011-2013, kun Campus Conexus -hanke työskenteli TAYssa monitasoisen hallinnon- ja pedagogisen uudistuksen ohjauksellisena kumppanina.

6 Vuorovaikutuskäytännöt keskeisissä kohtaamisissa

Yhteisöjen kyky ohjata keskeisiä prosessejaan on viime kädessä kiinni siitä, miten ihmiset osaavat toimia niissä vuorovaikutustilanteissa, joissa prosesseja käsitellään, tuetaan ja arvioidaan. Campus Conexuksen interventioissa voitiin käyttää hyväksi aiempaa tutkimusta ohjausvuorovaikutuksesta akateemisissa ympäristöissä, emmekä varsinaisesti tehneet uutta tutkimusta tästä aiheesta. Yhteisöohjaamisen kehittämiseen kuitenkin voisin kuulua myös jonkinlainen kartoitus tai arvio siitä, miten vuorovaikutustilanteita nykyisellään toteutetaan ja millaisia taitoja ihmisillä on. 

Mietimme Campus Conexuksessa kahdentyyppisiä asioita: miten akateemiset yhteisöt ohjaavat opiskelijoita ja toisaalta miten yhteisöt vuorovaikuttavat keskenään esimerkiksi aivoriihissä, kokouksissa, infotilaisuuksissa tai päätöksentekotilanteissa. Yhteisöohjaaminen on usein kiinni nimenomaan kyvystä valita työyhteisön sisällä järkeviä toimintatapoja. Milloin on tärkeätä kuulla eri näkemyksiä, huolehtia että jokaisen ääni kuuluu, milloin olisi tärkeätä jalostaa ideoita eteenpäin ja löytää yhteinen linja? Miten huolehditaan että jokainen voi osallistua, ja etteivät vahvemmat äänet aina jyrää epävarmempia? 

7 Uusien vuorovaikutustaitojen kehittäminen

Campus Conexuksessa toteutimme ohjauksellisia interventioita siltä pohjalta, että yritimme kaikissa tilanteissa miettiä, millainen vuorovaikutustapa ja mitkä keinot ovat tavoitteen kannalta otollisia, ja millaiset vuorovaikutuksen muodot lisäävät yhteisöllisyyttä, dialogisuutta ja tukevat yhteisöllistä ja yksilöllistä oppimista. Tilanteiden oli tarkoitus toimia mallina ohjauksellisista keinoista ja ohjauksellisesta tavasta toteuttaa yhteisiä tilanteita.

Yhteisössä ei aina voida kouluttaa kaikkia osapuolia. Joskus tärkeintä on huolehtia, että avaintoimijat ja rajanylittäjät osaavat toteuttaa työyhteisössään tilanteita yhteisöllistä oppimista edistävällä tavalla.  Sen vuoksi Campus Conexus koulutti ohjausvastaavia ja opetussuunnitelmatyöhön osallistuvia henkilöitä. Koulutimme ja valmensimme myös niitä yhteisöjä, jotka olivat itse tunnistaneet jonkun kehittämistarpeen ja halusivat tarttua tarjolla oleviin ohjaus- ja vuorovaikutustaitoja lisääviin koulutuksiin, kuten tiedonhaun ohjaamiseen, ryhmän hyödyntämiseen ja ohjaamiseen liittyviin koulutuksiin.

Minulla on kouluttajana sellainen kokemus ohjausvuorovaikutuksen taitoihin vaikuttamisesta, että tehokasta on ensin tehdä ihmiset tietoisiksi ohjausvuorovaikutuksen perusorientaatioista (näistä mm. täällä). Ohjauksessahan tulisi voida joustavasti vaihtaa orientaatioita tilanteen mukaisesti, ja monella on kyllä osaamista ja kokemuksia näistä orientaatioista, mutta tämä osaaminen ei ole välttämättä kovin jäsentynyttä eikä sille ole oikein termejä. Siksi usein näiden orientaatioiden tunnistaminen omasta toiminnasta on hyödyllistä. Sen lisäksi voi keskittyä harjoittelemaan niitä, jotka tuntuvat vierailta tai vaikeilta. Voi keskittyä myös miettimään, miten ohjaaja voi vaikuttaa ohjaustilanteiden etenemiseen ja millaisiin "vaikuttamisen paikkoihin" juuri ohjaajalla on pääsy.

Usein auttaa myös se, että konkreettisesti kuvataan ja nimetään keinoja, joita eri orientaatioihin liittyy (kuten että ongelmanratkaisuorientaatio sisältää usein ohjaajan neuvomista ja palautetta tai yhteisiä ratkaisuvaihtoehtojen kehittelyä ja koettelua, tutkiva orientaatio taas edellyttää usein kysymisen ja reflektoinnin keinoja, havainnoinnin rikastamista ja kohteen ulkoistamisen tapoja).

Tarinan viimeinen postaus löytyy täältä

torstai 9. huhtikuuta 2015

Tykkään ja ihmettelen, uudelleen-tunnistan

Yhteisöohjauksen solmukohdista pitäisi vielä kirjoittaa. Mutta ehkä sitä ennen jotain muuta...

Jotain sen tapaista kuin että elämä lahjoittaa joskus yllätyksiä.

Se tuntuu ihmeelliseltä että tapojensa orja voikin muuttaa tapojaan.

Olen aika lailla rutiinejani rakastava ihminen. Tiedän myös, miten todella työlästä on yrittää muuttaa huonoja tapoja. Mutta sitten on näitä tapoja ja mieltymyksiä, joita ei varsinaisesti ole yrittänytkään muuttaa, koska ne eivät ole huonoja. Ne vaan ovat.

On kovin merkillistä, että ne voivat muuttua ihan tuosta vaan. Ilman yrittämistä. Ikään kuin lahjaksi. Koska se uusi tapa onkin vielä parempi.

Ennen en pitänyt, nyt huomaan pitäväni. Ennen koin näin, nyt koenkin noin. Ennen en ollut vaikuttunut, mutta nyt olenkin head over heels.

Että sitä minä vaan ihmettelen!

Olen iloinen siitä, että elämä lahjoittaa odottamattomia haltioitumisen hetkiä ja suuria ilonaiheita, sillä tavoin että on ehkä odottanut jotain hienoa mutta saakin jotain ihan tolkuttoman ihanaa.

On aika hieno juttu sellainen puhdas ilo. Sen voimin mennään pitkälle.

**

Siihen liittyy toinen ajatus, heti perään. Että samalla tavalla kuin odottamattomaan muutokseen itsessä, voi törmätä johonkin hyvin tuttuun puoleen itsessään. Eli ikään kuin voisi kävellä itseään vastaan ja todeta: niin tosiaan, minähän se siinä.

Että se on olevinaan yllättävää, mutta se mitä kohtaa, on jokin erittäin tuttu ja oma puoli itseä.

Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Saman on ehkä joku joskus sanonut niin päin, että itseä ei pääse karkuun.

Tämän lauseen kuulee usein ikään kuin negatiivisessa merkityksessä. Mutta minä tarkoitan sitä nyt myönteisessä merkityksessä. Re-cognition.

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Ohjauksen keskustelukeinoista ja niiden välttämisestä

Kirjoittaessani erästä tekstiä törmäsin pitkästä aikaa ajatukseen, johon olen viitannut tutkimuksissani ohimennen usein, samoin tässä blogissa, ainakin täällä. Se voi tuntua itsestään selvältä, mutta tuskin kaikille... Eikä siitä ainakaan välttämättä ole liikaa tutkimusnäyttöä.

Uskon, että ohjaustilanteissa tuppaa käymään niin, että jos ohjaajalla ei ole hyviä tutkivan orientaation keinoja, hän tulee neuvoneeksi asiakasta enemmän kuin ehkä itsekään tajuaa. Tai ainakin tulee puhuneeksi tavalla, jonka ohjattava voi helposti kuulla neuvomisena. Joskus näin käy, vaikka ohjaaja ei mielestään neuvo, tai ainakaan haluaisi neuvoa. (Ja huom: en vieläkään itse ajattele että neuvominen olisi kategorisesti pahasta. Tässä ei ole kyse siitä ollenkaan.)

Ajattelin tätä paljon väitöskirjatyöni yhteydessä. Silloin ohjausta määriteltiin niin, että pyrittiin ottamaan etäisyyttä sekä opettamiseen että psykoterapiaan. Kummankin, opettamisen tai psykoterapian, ajateltiin ikään kuin "tietävän paremmin", olevan liian direktiivisiä, kumpikin omalla tavallaan.  Opettamisessa ajateltiin olevan kyse asiantuntijatiedon välittämisestä ohjattavalle. Psykoterapiassa taas ajateltiin diagnostisen tulkinnallisen katseen lukevan ohjattavaa jotenkin sellaiseen suuntaan, jossa asiakasta katsotaan liiaksi ongelmien kantajana tai ylipäänsä häntä tulkitaan hänen "ylitseen".

Tutkimukseni näytti, että ohjaustilanteessa pyrittiin sekä kyselemään ohjattavan ajatuksia, että ottamaan niihin ehdottavasti kantaa. Ohjaus sisälsi käytäntöjä, joissa tasapainoiltiin ohjattavan oman näkemyksen esille saamisen ja institutionaalisesti relevantin näkemyksen esittämisen välillä. Ohjaus sisälsi käytäntöjä, joiden tarkoitus oli saada näitä molempia "pöytään" ja yhteen nivotuksi.

Sain jonkin verran kommentteja siitä, että aineistossani kysymisen tavat eivät vaikuttaneet monipuolisilta tai reflektiota tukevilta. Olin itsekin sitä mieltä, ja nyt vielä enemmän, että juuri tutkivan puheen keinot olisivat voineet olla monipuolisempiakin. Lisäksi psykoterapiassa tavalliset peilaavat ja summaavat tulkinnalliset puheenvuorot olivat suhteellisen vähäisessä käytössä.

Tämä on kyllä hyvin linjassa sen kanssa, että  tuolloin haluttiin hyvin selvästi välttää psykologityön konnotaatioita ja "liiallista tulkitsemista". Psykoterapian leimallisuushan on nimenomaan juuri yhtäältä puhumisen houkuttamisen tavoissa ja toisaalta puheen vastaanottamisen ja tulkinnan tavoissa. Lisäksi psykoterapioiden keskinäiset erot näkyvät juuri näissä ilmiöissä selvästi. Esimerkiksi puhumaan houkuttaminen voi tapahtua vaikenemalla (psykoanalyysi) tai hyvin tyypittyneillä kysymyssarjoilla (ratkaisukeskeinen, narratiivinen).

Törmään siis ajoittain tähän ilmiöön, että jos ohjaaja kokee psykologisen tulkitsemisen kovin arveluttavana tai mandaattiinsa kuulumattomana, hän tulee lopulta esittäneeksi neuvoja, yleensä varovaisia ja ehdottavia, mutta kuitenkin: ratkaisuvaihtoehtoja sisältäviä neuvomuotoisia vuoroja. 

Eihän ammattilaisen käytössä ole ylipäänsä kovin monen tyyppisiä vuoroja! Voi suuntautua kysymiseen (1. positio) tai ohjattavan puheen vastaanottamiseen (3.positio). Toinen positio on varattu asiakkaalle: hänen asioistaanhan on kyse. 

Tulkitsevassa tai tutkivassa puheessa kolmannessa positiossa esiintyy paljon toisen puheen yhteenvetoja (formulaatio) tai tulkinnallisia väittämiä.  Mitä enemmän ammattilainen haluaa välttää tuomasta omia näkemyksiään esille kolmannessa positiossa, sen vaativampia ja taidokkaampia välineitä tarvitaan kysymyspuolelle. Muuten keskustelu ei yksinkertaisesti kulje.



On olemassa keskustelutekniikkoja, jossa kysymyksistä on tehty melkeinpä taidetta. Silloin voi käydäkin niin, että asiakas tekee ja lausuu itse kaikki johtopäätökset, tulkinnat ja ratkaisut, eli sekä tulkitsee että neuvoo itseään. Ja ammattilainen keskittyy kysymisen jaloon taitoon. Usein tällöin tosin tarvitaan myös jokin mielekäs tapa ulkoistaa se materiaali, jota kysymyksillä saadaan esiin.

Voisin siis väittää, että jos välttämättä haluat kaihtaa neuvomista keinolla millä hyvänsä, hyväksy se että joudut rikastamaan tutkivan puheen arsenaalia eli kysymyksiä ja toisaalta kuuntelemista ja tulkintaa osoittavia puheenvuoroja (formuloinnit, tulkinnat yms.). Ja jos et halua esittää tulkintoja ja peilauksiakaan - sitten tarvitset vielä paremmat paukut kysymyssettiin! 

**

Itse ajattelen, ettei minkään keskustelukeinon välttäminen sinänsä ole mikään itsetarkoitus.

Pelkkä kysyminen ei myöskään millään muotoa riisu ammatillista vallankäyttöä keskustelusta. Kysyminenhän on vahva vaikuttamisen muoto keskustelussa. Eli ei institutionaalinen epäsymmetria katoa ohjaustilanteesta välttämällä tiettyjä vuorotyyppejä. Minusta institutionaalinen epäsymmetria ei ylipäänsä ole sellainen asia, josta pitäisi päästä eroon.

Sen sijaan uskon, että ohjausta voi haitata minkä tahansa keskusteluvälineen tilanteisesti epätarkoituksenmukainen käyttö. Ja myös se voi haitata ohjausta, jos ohjaaja ei tunne välineistöään tai ei tiedä miten keskusteluvälineet ovat suhteessa hänen omaan ohjausajatteluunsa.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Yhteisöohjauksen solmukohdat, osa III: avainhenkilöt

Jatkan postaussarjaa yhteisöohjauksen solmukohdista. Aiemmat osat ovat täällä ja täällä.

5 Rajanylittäjien ja avaintoimijoiden tilanteen analysoiminen ja heidän tukemisensa.

Yhteisön ohjaustehtävä voi olla sellainen, ettei yhteisö sitä oikein kollektiivisesti tunnista, tai ehdi pitää mielessään. Kun yhteistyöverkosto on hatara, voi ääritapauksessa ohjattava olla ainoa osapuoli, joka kuljettaa tietoa toimintajärjestelmästä toiseen ja pitää ohjausyhteisöä koossa.

Ohjaustehtävän onnistuminen on usein myös joidenkin avaintoimijoiden harteilla. Joskus nämä toimijat ovat myös rajanylittäjiä, eli henkilöitä, jotka toimivat toimintajärjestelmien rajoja ylittävinä fasilitoijina, opastajina, viestijöinä ja ohjaajina. He usein "tulkkaavat" rajan yli toimijoiden pyrkimyksiä ja intressejä toisilleen Näillä toimijoilla on usein monipuolista osaamista sekä ohjaustaitoa; kykyä paitsi ohjata oppijoiden polkuja, myös työyhteisöjä vertais- tai kollegaohjauksen keinoin.

Tampereen yliopistossa haluttiin saada ohjauksen avaintoimijoita yksiköihin tutkinto-ohjelmiin. Tiedettiin että tällaisia vahvoja ohjauksen toimijoita (pelinrakentajia) oli jo ennestään: osa heistä opetushenkilökunnan, osa opintohallinnon väestä. Toisaalta toivottiin heidän osaltaan toimivan pedagogisen keskustelun herättäjinä, auttavan vahvistavamaan yhteisöä ja keskusteluttavan sitä ohjauksen kysymyksissä.  

Heidän tehtäväkseen tuli:
- tukea tutkinto-ohjelman pedagogista kehittämistä
- koordinoida ja tukea tutkinto-ohjelman HOPS-opettajien toimintaa
- ohjata ja neuvoa opiskelijoita
- olla mukana tutkinto-ohjelman ops-työryhmässä.

Kuten arvata saattaa, tehtävään liittyi paitsi uutta ja innostavaa, myös monenlaisia ristiriitoja. Onko ohjausvastaava "lisäresurssi": eli työrukkanen tai toteuttaja, vai työyhteisönsä fasilitoija ja asiantuntijakollega? Mitä jos on annettu tehtävä mutta ei anneta johtajan tai yksikön seniorien tukea? Miten ohjata prosesseja yli toimintajärjestelmien rajojen, jos prosesseja ei johdeta eikä "omisteta"?

Yhteisöohjauksen kehittämisessä voikin olla syytä kysyä, joutuvatko nämä ohjauksen avainhenkilöt ja rajanylittäjät epätarkoituksenmukaiseen rooliin, jos yhteisötason ohjaustoiminta on hahmottumatonta tai toiminnan rakenteet ja normit (kuten meritoitumiskäytännöt tai palkitsemisjärjestelmät) eivät tue sitä. Individualistiset opetuskulttuurit tuottavat yleisemminkin juuri tällaisia ohjauksen ongelmia. Yksilöt kantavat ongelmia, joita eivät pysty ratkaisemaan, koska ne ovat yhteisötason kysymyksiä ja he voivat kuormittua työssään tai kokea sen ristiriidat sovittamattomina. 

Ohjausvastaavia tuettiin heille räätälöidyillä koulutuksilla ja he perustivat verkoston, jota opintopsykologi koordinoi. Ohjausvastaaville syntyi muutakin toimintaa, joka kokosi heitä säännöllisesti yhteen ohjauksen kysymysten äärelle.

Ohjausvastaavien kohdalla vaikutti tärkeältä selventää heidän tehtäväänsä: ei henkilö jolle saa osoittaa kaiken ohjaamiseen liittyvän, vaan henkilö joka tukee ja keskusteluttaa yhteisöään. Avainasiaksi osoittautui johtajan tuki heidän työnsä tavoitteille. Lisäksi vertaisohjauksen koulutus auttoi kirkastamaan sitä, miten ohjauksen avainhenkilö voi olla ohjaavassa roolissa sekä opiskelijaan nähden että kollegoihinsa nähden. Jälkimmäisessä tapauksessa kyse on itse asiassa yhteisön toiminnan fasilitoimisesta. Tämä roolimuutos ei ole helppo, mutta ei myöskään mahdoton.

Ohjausvastaavat tuntuvat olevan omassa yhteisössään myös rajanylittäjiä: he ymmärtävät yliopistoyhteisön eri kieliä: "pedagogiikkaa", "opiskelijaa", "hallintoa" ja "tutkimusta". He pystyvät ymmärtämään yhteisössä useita näkökulmia ja intressejä ja selventämään niitä rajojen yli. Tällaisten toimijoiden jaksaminen voi olla koetteella, mutta he ovat myös usein taitavia ja työstään innostuvia, sitoutuneita ihmisiä.

Edit: seuraava osa täällä

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Yhteisöohjauksen solmukohdat, osa II: yhteistyön ja viestinnän välineet

Jatkan postaussarjaa yhteisöohjauksen mallinnuksesta käyttäen esimerkkinä TAY:n opintojen ohjauksen kehittämistä ja Campus Conexus -hankkeessa opittua.  Tuntuu siltä, että näitä postauksia voi tulla aika paljon - muuten taitavat venyä liian pitkiksi lukea. Eli tässä numerossa vain yksi solmukohta! 

4 Yhteistyön ja viestinnän välineet: olemassa olevat välineet ja niiden toimivuus, tarve uusiin välineisiin; osataanko välineitä käyttää tai ymmärretäänkö niiden suhde perimmäiseen tavoitteeseen.

Kun yhteisö tai verkosto yrittää ohjata prosesseja, tarvitaan erilaisia tapoja, joilla joukko ihmisiä pystyy kommunikoimaan työnsä äärellä ja vaikuttamaan työnsä kohteeseen jotenkin järkevästi ja systemaattisesti. Tämä voi olla usein työlästä. Lisäksi organisaatioissa saatetaan kehittää tai ottaa käyttöön erilaisia yhteistyön välineitä ennen kuin niiden tarve on aidosti herännyt. Eli ennen kuin ihmisten ajatukset ja työtavat ovat kääntyneet sellaiseen suuntaan, että välineissä on oikeasti heille mieltä. Tästä nouseekin usein kuultu valitus siitä, että jonkin yhteisen tehtävän äärelle kokoontuminen on "pois perustehtävästä".

Esimerkiksi individualistisessa opetuskulttuurissa toimitaan kärjistäen sanottuna niin, että jokainen tekee omaa palastaan ja muu koetaan häiriöksi. Yhteinen suunnittelu tai osaamistavoitteista tai arvioinnista keskustelu on silloin riesaa ja turhaa. Silloin yhteisö ei pääse toimimaan, kehittämään järkeviä yhteisiä toimintatapoja eikä myöskään luomaan yhteistä toimintaa niin pitkälle, että se vähitellen alkaisi myös helpottaa yksilöiden kuormaa ja lisätä siihen muita hyötyjä. (EDIT: tässä muuten esimerkki opettajista, jotka jaksoivat nähdä tämän vaivan)

Välineiden kanssa käy usein myös niin, että niistä tulee päälle liimattuja, eivätkä toimijat aidosti käytä niitä, koska eivät tunnista, mikä on niiden taustalla oleva käsitys työn kohteesta ja työn tavoitteesta. Ohjaussuunnitelmat tai ohjaussopimukset opinnäyteprosessien tukena ovat yksi tällainen väline, joista on käyty monillakin yliopistoilla melkoista kiistaa. Näistä on tosiaan monenlaista mieltä joka yliopistoyhteisössä. Joillekinhan ne ovat täysin luonteva juttu: tuki ja tsekkauslista tärkeälle neuvottelulle, sopimiselle ja dialogille. Jotkut taas kokevat, että jotain sellaista, joka on ollut arkisesti itsestäänselvää, orgaanista ja perinteen mukaista, muutetaan ikävien lomakkeiden kautta jäykäksi ja formaaliksi. Ja jotkut kokevat, että kirjoittamalla nimen sopimukseen joutuu jossain vaiheessa, jollain väärällä tavalla, tilille asioista, joista ei halua joutua tilille. Jotkut kokevat ohjaussopimukset opiskelijan oikeusturvan tukena. Jotkut taas opettajan oikeuksien uhkana. 

(Näistä reaktioista voisi saada oman tutkimuksensa, itse asiassa. Vilauta yhteisölle uutta työvälinettä, ja saat esille paljon keskeistä tietoa siitä, miten työ rakentuu ja millaiset rakenteet sitä pitävät koossa ja mitkä ristiriidat rakenteisiin on upotettu.)

Yksi väline, jota TAY:n opetussuunnitelma- ja hallinnollisen uudistuksen yhteydessä huomattiin tarvittavan, oli "ohjaussuunnitelma". Haluttiin huolehtia, että uudella tavalla järjestyneet yksiköt ja niiden tutkinto-ohjelmat olisivat itse selvillä siitä, miten opiskelijoita ohjataan, kuka tekee mitäkin, miten ohjaus asettuu vuoden kiertoon ja miten sitä seurataan ja arvioidaan.  Ohjaussuunnitelman rakentaminen asettui yksikköjen ja tutkinto-ohjelmien ohjausvastaaville. Ohjausvastaavista sananen lisää tuonnempana, tulossa on oma solmukohtansa näille erityisille toimijoille, joita kutsun avainhenkilöiksi ja usein myös rajanylittäjiksi.

Tämä ohjaussuunnitelma-idea sai sekin monenlaista reaktiota osakseen. Taas yksi turha paperi joka pitää täyttää, tämänkin ajatuksen kuulimme. Niin - ehkä pelkät paperit itsessään ovat usein turhia ja unohtuvat jonnekin. Mutta itse ajatus: se että yhdessä ollaan selvillä ohjauksen periaatteista, pelisäännöistä, työnjaosta ja rytmistä -  sehän ei ole turhaa eikä myöskään kaukana kenenkään perustehtävistä. Ei riitä että yksilöt muistavat ja tietävät. Yhteisöllä pitää olla yhteinen muisti niistä asioista, jotka ovat perustehtäviä. Ja opetus ja ohjaushan ovat.

Ohjaussuunnitelmat oli toisellakin tapaa "pakko" tehdä. Laatujärjestelmä (sekin vielä!) oli pian tulossa syyniin, ja sekin oli siis perattava läpi. Pitihän osata kertoa, miten opintojen ohjaus on meillä järjestetty. 

Olin mukana kouluttamassa ohjausvastaavia, jotka porukoineen käynnistivät keskustelua ohjauksesta ja kirjoittivat ohjaussuunnitelmansa. Koulutin myös erikseen ohjausvastaavia vertaisohjauksen kurssilla. Mietimme ohjausvastaavien roolia. Yritimme nähdä sen yhteisön keskustelua fasilitoivana, pikemminkin kuin henkilönä, jolle kaikki ohjaamiseen ja opiskelijoihin liittyvä nakitettaisiin. Ohjausvastaava onkin vertaisiaan ohjaava (ts. työskentelyä edesauttava, valmentava) kollega.

Eräs kurssin käynyt kirjoitti oppimispäiväkirjassa ohjaussuunnitelmasta näin (aiheesta enemmän mm. tässä paperissa): "Ohjausvastaavien kollektiivin osalta kuluvan syksyn prosessi (...) ohjaussuunnitelmadokumentin osalta on (...) kääntymässä voiton puolelle, ja ilokseni olen kokenut että olemme varsin hyvin löytäneet yhteisen sävelen yhteisen kohteen äärellä. Prosessin fasilitoijana olen kyennyt pitämään toimintaa yllä siten, etteivät muut ole kuormittuneet liikaa ja toisaalta jaettu ponnistuksemme ohjaussuunnitelman parissa on mitä ilmeisimmin positiivisesti heijastunut tutkinto-ohjelmien itsearviointityöhön."

Ja vielä toinen näkökulma ohjaussuunnitelmaan ja sen työstämiseen: "Seuraavaan tapaamiseen kokosin (...) koko henkilökunnan (pari vain ei päässyt paikalle), kun olin vihdoin ymmärtänyt, että itse keskustelu on yhtä tärkeä kuin sen seurauksena tehdyt päätökset, koska siinä samalla luodaan yhteinen ymmärrys asioista ja sitoutetaan kaikki näiden päätösten taakse. Keskustelu sujui jo helpommin, kun siirryimme pohtimaan ohjauksen konkreettisia muotoja."

Yhteisöohjauksessa yhteistyön välineiden pohtimisen merkitys on siinä, että valittaisiin sellaisia toimintatapoja (tapoja kokoontua, tapoja puhua, tehdä päätöksiä, dokumentoida asioita ja arvioida toimintaa) jotka edistäisivät tavoitteeseen pääsyä ja yhteistoimintaa, eivätkä ainakaan olisi yhteisen tekemisen "hengen" vastaisia.


EDIT: Pahoittelut ulkoasuongelmista. Olen kirjoittanut eri koneella ja yllättynyt itsekin, millaisena teksti välillä näyttäytyy. Yritän parantaa :-)